*Ihmeellisen Seesteinen Laitahyökkääjä ja Ajatustenlukija

*I.S.L.A.
Ipe ansaitsee Sudenpentujen arvonimen, ehdottomasti. Tuo koira on semmonen eräkettu, että ei paremmasta väliä. Toki se osottautui lungiksi eränkävijäksi jo ensimmäisellä reissullaan, mutta vakuutti erinomaiset eräominaisuutensa uudestaan.

Neljä kokonaista ja kaksi vajaata vaelluspäivää; laskeskelin noin 70 kilometrin matkalta kaksi armoa anelevaa vaivasenluuta, yhden kantapäärakon ja neljä rakan hellimää tassua. Plus kaikki ne kuhmut päässä, jotka aiheutuivat maahisille tehtyjen autiotupahuussien ovenpielistä. Mutta ei semmosta kolhua tullut, etteikö oltaisi kilometrien jälkeen voitu huokaista ihastuksissamme: "wow, mikä reissu takana!"

Sunnuntai-iltana saavuttiin Aittajärven parkkikselle melko myöhään, joten tehokasta kävelyaikaa oli juuri sen verran, että etsittiin sopiva leiritymispaikka. Hilpaisu perusosalta erämaanpuolelle oli onneksi lyhyt ja lähti käyntiin jännittävästi kahlaamolta. Viime reissulla vesistönylitykset hoitui pikkuisella vaijeripaatilla, joten kahlaushommat oli uusi kokemus sinänsä. Kahlauksen mestariksi osottautui tietenkin Ipe, joka Lutralutra-lisänimensä oikeuttamana oli usein ravannut jo kolme kertaa edestakaisin sillä aikaa kun me Henkan kanssa vaivoin päästiin vastarannalle.

Ensimmäinen telttapaikka löytyi parin tunnin taivalluksen jälkeen, joten aikaa jäi palautella mieliin teltan tehokkainta kokoamistapaa ja Trangian ihanteellisinta keittoliekkiä. Telttapaikan vierestä kuului puron solinaa ja juomapullon täyttöretkellä löytyikin jotain mielettömän hienoa. Tihrustin jo vähän illan hämärtyessä reittiä puron varteen mahdollisimman kuivin sukin, kun huomasin, että puron pielusta on aivan keltaisenaan lakkaa! Eli hillaa, kuten paikalliset sitä tuppaa kutsumaan. Oon viimeksi nähnyt niin valtavasti tuota metsien marjakuningatarta joskus pikkunatiaisena, joten oli siinä ihmettelemistä. Suu muikena söin vatsani täyteen lakkaa iltapalaksi ja aamulla palasin hakemaan matkaevästä mukaan. Sinne jäi vietävän paljon lakkaa kerättäväksi jollekin onnekkaalle, jos kukaan sitä paikkaa sattuu tänä syksynä havaitsemaan.

Ensimmäisenä kokonaisena vaelluspäivä päästiin oikein kunnolla kilometrien makuun, kun vedettiin sellanen huoleton puolimaratoni. Sarviojan autiotuvalla pysähdyttiin syömään ja jatkettiin matkaa kohti Paratiisikurua ja Pirunporttia. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin eli juuri ihanteellinen nousta julmetun jyrkkää tunturinrinnettä, not. Onneksi luontoäiti korjasi eränkävijöiden olotilaa kahdella virkistävällä sadekuurolla. Pirunportin takaa löytyi se varsinainen paratiisi, ainakin koiran mielestä, kun varjoisan jyrkänteen lomasta löytyi lumikasa! Ipe meni tietenkin ihan sekaisin ja olisi halunnut jäädä kaivelemaan lumitunneleita tunturiin.

Melko myöhäisellä päästiin Muorravaarakan autiotuvalle, jossa olikin jo useampi ilonen reissaaja lettujen paistossa, joten päästiin sopivasti osallisiksi heidän lettukesteihinsä. Tuvassa oli jo kolme ihmistä meitä ennen, mutta olivat erittäin koiramyönteisiä, joten yövyimme hyvillä mielin Ipen kanssa tuvan puolella. Eniten harmia taisi aiheuttaa se, ettei Ipe voinut nukkua kuin yhdessä kainalossa kerrallaan!

 

Edellisen päivän jäljiltä pidettiin vähän kevyempi päivä tiistaina ja käveltiin vain kymppi yhden tunturin yli Anterinmukkaan. Päivä oli lähes täydellisen aurinkoinen, lämpötila oli kahdenkympin hujakoilla ja meitä odotti Anterinmukassa erämaasauna! Aivan mieletön paikka. Teltta pystyyn, sauna lämpeemään ja joen varteen aurinkoa ottamaan. Jokivesi ei ole kovin montaa astetta "lämmintä", mutta silti uiminen kristallinkirkkaassa vedessä ei tuntunut pahalta. Paremminkin erittäin puhdistava kokemus.

Keskiviikkona koitti reissun raskain osuus, kun lähdettiin huiputtamaan Kuikkapäätä (680 m). Matkasuunnitelma sattui kaiken lisäksi olemaan sellanen, että kamojen jättäminen alarinteeseen ei ollut järkevä vaihtoehto. En sitten tiedä kuin järkevää rinkka selässä huiputtaminenkaan on... Olipahan siinä ainakin tekemistä ja tuntuuhan se kaksinkerroin paremmalta päästä sinne huipulle lastin kanssa kuin ilman. Komiat oli maisemat ja tuuli niin vietävästi, ettei meinannu piilarit pysyä päässä.

"Me tehtiin se!!"

Laskeuduttiin takasin alas ja suunnattiin Muorravaarakkajoen varteen yhdelle nuotiopaikalle yöksi. Tunturin rinnettä alas tullessa huomasin, että Ipe ei kävele ihan puhtaasti, josta kävi ilmi että anturat ei tykänneet rakkaisesta rinteestä, jota jouduttiin nousemaan jonkin aikaa. Jokivarteen mennessä  kuljetut kuivat kangasmetsät oli niin rutikuivia, että jalan alla ratiseva sammalikko/varvikko hoiteli Ipen anturat viimeistään siihen kuntoon, että kahdeksi viimeiseksi päiväksi siitä tuli tossukoira. Kahden illan Bebanthen-hoitola ja tossutteli riitti estämään invalidisoinnin. Yhdessäkään tassussa ei ollut varsinaisesti haavoja, mutta olivat vaan niin kuluneet, että mahtoivat olla taivaallisen hellänä.

Viimeiseksi illaksi suunnattiin jokivartta pitkin Snellmannin majalle, jossa saatiin yöpyä ihan keskenämme. Pieni sympaattinen autiomaja, johon päästäksemme piti tehdä muutama rohkea ja uhkarohkeakin kahlaus. Karttaan merkitty virallinen kahlaamo oli vielä pala kakkua, mutta jatkoa varten meidän piti tehdä vielä kaksi muutakin kahlausta ihan omavalintaista reittiä noudattaen. Homma kääntyi lopulta kalsarikahlaukseksi eli kun lahkeiden kääriminen ei enää riittänyt, piti heittää housut pois ja tehdä ylitys alkkarit jalassa. Niljakkaat kivet ja kova(!) virtaus teki hommasta haastavan, vaikka rinkka painolastina pitikin jalkaa vähän tukevammin pohjassa. Yläreiteen ylettävä kahlaus tarkoitti Ipelle uintireissua, joka kävi samalla vaikeamman asteen vesijuoksutreenistä. Virtaus oli paikoin niin voimakas, että Ipen kanssa oli noudatettava vähän erikoisempaa linjaa. Koira yläjuoksulle ja perskarvoista kiinni sen verran, että sai työnnettyä vauhtia. Sen perään semmonen 10 sekunnin hengenpidätys, että pääseekö se kauhomaan vastarannalla, alajuoksulla vastaanottavan luo virran viedessä sitä hurjaa vauhtia. Aika urhoollinen koira tuo lopulta oli, vaikka sen ilme pahimman virtauksen mukana valuessa olikin aika järkyttynyt. Uintireissun päätteeksi oli hyvä vetää pienet vesihepulit ja päästää kuin viitapiru pitkin joen pielustaa.

Viimeisen aamun piti olla vain lyhyt hilpaisu takaisin autolle, mutta hiukan liian itsevarmoina huomattiin kulkevamme väärää polkua, joka aiheutta taas kaksi kahlausta lisää. Saivatpahan jalat ja tassut viimeiset voitelut hyisestä erämaajoesta ennen kuin oli aika istahtaa taas autoon hetkeksi. Koko paluumatkalla ei tehnyt mieli edes aukaista radiota, saati käydä puhelimella sähköpostien tai viestien kimppuun. Vaelluksella on parasta juuri se tässä ja nyt -eläminen, jossa kaikki mitä tarvitsee selviytyäkseen on ympäröivässä luonnossa tai rinkassa kantamuksena. Parasta terapiaa, mitä voin kuvitella kiireisen arjen vastapainoksi. Erämaassa voi ajatella korkeintaan sen tunnin eteenpäin, että söisinkö tauolla Voima Kaurakeksin vai jogurttipatukan. Siellä ei tarvi kun olla ja ihmetellä luontoa. Elämää, ei esittämistä.