Unna odottaa tuomiota holtittomasta käyttäytymisestä, josta voi pahimmassa tapauksessa seurata elinkautinen. Se oli taas eilen hukassa. Päivällä laskin jo minuutteja siihen, kun koirat tulee takaisin Tampereelle maalaislomaltaan, mutta illalla olinkin jo aivan valmis lähettämään tuon yhden pienen brindlen takaisin sinne mistä se tulikin.
Sanotaan vaikka näin, että tuo kahen kilon rääpäle on pimein hormoonihirviö, jonka olen koskaan tavannut. Sillä on juoksu ja tuntuu, että jokaisesta juoksusta se muuttuu entistä pöllömmäksi. Ollaan viisi vuotta ulkoiltu tuossa viereisellä kentällä, koska se on turvallinen jyrkkine rinteineen - rajaa kivasti autotiet ulkopuolelle. Edes Fanni ei viitsi nousta rinnettä muutamaa metriä korkeammalle vaikka rusakko suhahtais nenän alta täyteen juoksuun. Päästin koirat irti ja kerkesin saada Fridalta railakkaat tervetulosuudelmat, kun kutsuin koiria takaisin päin. Vaan yksi Unna puuttui. Oli pimeää, joten en voinut nähdä sitä, vaikka se olisikin kentällä vielä ollut. Kutsuin ja vihelsin, rapistelin ruokapussia ja lahjoin loputtomilla herkkulupauksilla. Ei kuulu Kuukkuraista.
Ipen eromökötys karisi välittömästi tiehensä kun se pääsi jälkihommiin. "Ipe, missä Unna?" Kallisti päätään ja lamppu syttyi - bling! Vainu nenään ja kohti takarinnettä. Tässä vaiheessa jo kirosin pieniä perkeleitä mielessäni, kun tajusin että se hormoonihiiri on kuudessa päivässä kerennyt saamaan taas itsensä niin kovin kierroksille, että se on lähtenyt lätkimään. Sain siis unohtaa toiveet rusakonpapanakasalla mussuttavasta reikäpäästä. Ipe valjaisiin, Unnan panta pussiin ja jälkirutiineiden saattelemana uudestaan jäljelle. Nousi uudestaan rinteeseen, pysähtyi ja ilmaisi kohti Tarkonpuistoa. Kiireellä tielle katsomaan, mutta mitään ei näy missään. Onneksi oli jo myöhä ja autojakin vain harvakseltaan. Frida ja Fanni oli boksissa kentällä, johon Fanni jäi sopivasti houkutinlinnuksi haukkumaan. Juoksulla kotiin hakemaan taskulamppu ja apuvoimia. Alakerran corgipojan iltalenkki aikaistui, kun pyysin heitä pihalle. Vieras (uros!)koira vetää Unnaa puoleensa aivan taatusti. Kun pääsin pihalle, niiin Henkka olikin jo bongannut satunnaisen koiranulkoiluttajan seisovan kahden talon päässä meiltä. Siellä oli meidän Unnakin! Se oli kuulemma pistellyt vastaan Oravanpolkua Karjalanpuistoon päin (eli täysin eri suuntaan kotoa!) ja kun tämä mies oli tullut myöskin corginsa kanssa vastaan, niin Unna oli lyöttäytynyt heidän seuraansa ja kävellyt yhtä matkaa kotiin päin.
Se vinkuu, kitisee ja ulvoo(!) aamusta iltaan. Haluaisi dry humppia Fannia päivät pitkät. Itkee sohvan vieressä, jos kaikki muut ovat pelastautuneet Unnan ulottumattomiin sohvalle. Tai sitten istuu eteisessä ja kitisee ulos. Puhumattakaan niistä lisääntyvistä epilepsiakohtauksista juoksujen aikana.
Sanoinko jo, että se sterilisoidaan näiden juoksujen jälkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti