Polttopuita talveksi

No ei nuilla ehkä ihan koko talvea selviä, mutta hyvä alkuhan se on! Etenkin tokovammaiselle koiranomistajalle. Me.ihan.oikeasti.treenattiin.tokoa. Luotan edelleen vankkumattomasti treenimetodiini, joka on toiminut jo kolme vuotta. Älä treenaa liian usein. Treenataan joskus ja jouluna, lopun aikaa Ipe tekee hommia mentaalipuolella. Ensin sille siis esitellään asia käytännössä, sen jälkeen se lukee siitä lisää wikipediasta ja muista lähteistä ja lopuksi se sulattelee näitä molempia osapuolia meditatiivisilla metsälenkeillä. Ja toimii hirveen hyvin! 

Noh...totta toinen puoli, mutta onhan mun myönnettävä, että oon hävyttömän laiska ja aikaansaamaton tokon suhteen. Säännöllisesti (muutamia kertoja viikossa) se treenaa vain kaukoja, jääviä ja käpytunnaria. Voittajaa ajatellen meillä olis vielä työnsarkaa metallissa, ruudussa ja tunnarissa. Mutta tunnarin eteen ollaan nyt parina Karstula-viikonloppuna tehty ihan oikeasti töitä. About kolmen sarjoissa, tarkoituksellisesti suhteellisen korkealla vireellä. Oma on jo noin 10 sentin päässä muusta kasasta, jeij! Nyt neuvoja tokohirmuilta: alanko levittään hajustamatonta kasaa ja oma edelleen semisti piilossa? Vai miten?

Virhemarginaali on ollut onneksi oikeastikin marginaalinen. Yleisimmin se menee niin, että ekalla se juoksee kasan luo, jos oman haju ei satu heti lähistöltä nenään, niin tulee takaisin häntä heiluen. Uudella käskyllä lähtee (edelleen iloisesti) matkaan ja vasta nyt malttaa etsiä huolella, välillä pitkiäkin aikoja jos on oikein hyvässä piilossa. Mitä lähempänä olen itse kasaa, sitä varmennin se etsii oman heti ekalla yrittämällä. Mutta tarkoituksellisesti olen pitänyt matkan kisamitoissa. Ja turpani kiinni nenätyön aikana. Vauhdista palkka. 

Kyllä se osaa seuratakin!
(Edes nuo Unikko-kumpparit ei saa sen kontaktia herpaantumaan :DD)

Viikonloppuna nautittiin reipashenkisesti syksystä. Vaikka vasta muutamia viikonloppuna sitten olin maalla viettämässä kesälomaani. Kolmen kuukauden päästä on muuten jouluaatto, go figure! Sitä ennen on onneksi sopivasti aikaa nauttia sienistä, puolukoista ja vielä niistä sinnikkäimmistä mustikoistakin, jotka on kasvaneet käsikranaatin kokoisiksi. Unna huolehtii siitä, että metsään ei jää mustikoita. Koputettakoon nyt puuta, muttta pakko mainita semmonen pieni ja kummallinen juttu mustikoihin liittyen. Unnan yletön mustikansyönti on niitä harvoja asioita, jotka erottavat tämän syksyn edellisestä. Toinen eroavuus on se, että Unnan epilepsiakohtausten välit on pidempiä kuin aiemmin. En viitsi edes kirjoittaa nuita samaan virkkeeseen, mutta voinen silti kai hiljaa pienessä mielessäni pohtia asioiden yhteyttä...

Rita on mekastellut rantaheinikoissa sorsaperheitä lähdölle sen tuhannen kertaa. Tänään kun mentiin rantaan, niin kuulin jo puolesta matkaa kaameaa huutoa, jonka tunnistin (Ritan lisäksi) joutseniksi. Juoksulla rantaan kauhukuvat joutsenien joukkoteurastuksesta silmissä. Onneksi siellä oli kaikki osapuolet ehjin nahoin, yks astetta äkäsempi joutsenäiti tai -isi siellä vaan piti semmosen huutokonserton viiden poikasen puolesta, ettei mummelikaan tohtinut uida niiden perään. Ehkä se oli joku joutsenten perhepäivähoitola, jonka vastuulinnuksi oli valittu onnistuneesti pahapäisin aikuinen. Niin auktoriteettinen se ainakin oli, että Ritakin poikkeuksellisesti tyytyi katselemaan niitä rannalta.