"Goals that are not written down are just wishes."

Osittain tulevan vuoden tapahtumat ovatkin vain toiveita. Asioita, jotka kohtalo kenties on asettanut kulkemaan omia uomiaan, välittämättä siitä millaisia ulkopuolisia toiveita tai pyrkimyksiä se kohtaa. Mutta sitten on myös todellisia tavoitteita. Asioita, joihin voin omalla suunnitelmallisuudella ja työllä vaikuttaa. On aika sanoittaa tavoitteet (ja toiveet).

ISLA
Agilityn osalta ensi kesän SM-kisat eivät tällä tulostasolla tunnu kovin realistiselta. Totta puhuakseni, en oikein tiedä onko arvokisat edes meidän paikka, jos tuplanollan tekeminen on ollut ylivoimaista. Senpä vuoksi agilitylle (joka edelleen on meidän ykköslaji) asetetaan kokonaisvaltaisia tulostavotteita vain ja ainoastaan henkiselle suorittamiselle. Meidän tavoitteena ensi vuodelle on löytää tasapaino. Tasapaino suoritusten mentaalipuoleen. Haluan kokea yhä useammin sen tunteen, kun minun ja koiran yhteistyö on...ei ehkä saumatonta, mutta vaivatonta, luonnollista ja helppoa.
Osatavoitteena se, että kun huomaan jonkun toistuvan ongelman, niin puutun siihen. Eli omatoimitreenaamisen aktiivisempi ja suunnitelmallisempi toteuttaminen.

Etsijäkoiratoiminta on kiilannut jo kakkoslajiksi. (En ylläty, jos se jonain kauniina päivänä on jo ykköslaji.) Tämän lajin suhteen meillä on hyvin yksiselittein tavoite: oppia uutta ja kehittyä yhä paremmaksi. Lajissa ei SERTejä jaella, mutta yksikin löytynyt karkulainen ja se omistajan pohjaton kiitollisuus on sata jänistä enemmän kun yksikään valionarvo. Tosietsintöjen lisääntyessä on muistettava suunnitelmallinen treenaus ja ennen kaikkea se, että osaa ja pystyy haastamaan koiraa juuri sopivasti. Treenien monipuolinen toteutus vie toivottavasti eteenpäin ja tekee meistä toivottavasti yhä käyttökelpoisempia tosietsijöitä.

Toko Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos menen kirjoittamaan jotain sellaista, mitä kadun sitten ensi syksynä. Eli täytynee luopua siitä luokka/vuosi-kehitysvauhdista. Olkoon tavoitteenamme nyt vaan tuo VOIttajan selättäminen.

UNNA
Yksi pieni toive. Pystyä elämään taas yksi vuosi lisää epilepsian kanssa. Perjantaina on sterilisaation, joten vuosi aloitetaan heti kohdun verran kevyempänä, joka toivottavasti vaikuttaa myös hormoonitoimintaa kohtauksia vähentävällä tavalla. Unna on aina ollut niin villikortti, että sen kanssa ei auta muu kuin laittaa sormet ristiin.

FANNI
Se luonnetesti ensi kesäksi, eiks jeh?
Agilityssä juostaan sillon kun huvittaa ja näytetään yhä kireämpi pipoiselle agilityväelle, että tuommosen tissinvälikoirankin kanssa voi harrastaa. Mistäpä tulikin mieleeni, että täytyypi laittaa ilmot menemään oman kylän kisoihin ensi sunnuntaille!
Mulla on ollut myös pieni ajatuksenpoikanen kypsymässä jonkun aikaa, että yrittäisin päästä Fannin kanssa Pirkanmaan Etsijäkoirien alkeiskurssille. Se kun tuntuu olevan nenänsä kanssa aika toimelias ja siinä on juuri sellaista munaa, joka sopii hyvin etsintähommiin. Ja sitä paitsi, se on jo erittäin kokenut maalikoira. :D

FRIDA
Mitä niitä uudenvuodenlupauksia nyt onkaan? Laihduta, lenkkeile enemmän ja syö terveellisemmin. Nää sopii kaikki Fridalle oikein hyvin.

Arkielämältä toivon joustavaa laumaelämää, leppoisia metsälenkkejä ja kokonaisvaltaisia sohvameditointeja. Pitkää ikää ja pinnaa. Peace out.

Asetan itselleni yhden tavoitteen:

Syntymäpäiväsankari!

Onneksi olkoon parhaimmalle lumiturvalle <3

Olet jo 4-vuotias ja niin hirvittävän rakas.

Lämpimät onnittelut myös sisaruksille.

Ja muistakkeehan tänään olla fiksusti!

Reflektointia retroperspektiivissä

Ei tullu maailmanloppua, joten on tilinteon aika. Vuosi 2012 alkaa olemaan finaalissa ja taas on touhuttu 12 kuukautta, 52 viikkoa ja 364 päivää. 364 kallisarvoista ja uniikkia päivä.

ISLA

"Ipe on päässyt 3-vuotiaan fiksuun ikään, mutta kypsymistä odotellaan vielä ainakin parisen vuotta tapahtuvan. Kasvattaja-Eve sanoi aika viisaasti, että ovat siinä mielessä kivassa iässä, että osaavat jo vaikka ja mitä, mutta kuitenkin kaikki mahdollisuudet on vielä avoinna. 

Agility ykköslajina tulee olemaan työn alla koko vuoden. Viime vuoden nousu 3-luokkaan oli jotenkin puhdistava etappi meidän uralla ja toivoinkin sen tuovan rentoutta menoon, mutta loppuvuoden kuntoutusjakso sotki vähän suunnitelmia. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tuo koira tuntuu aikalailla oudolta ohjata ja hommat on vähän levällään. Päätavoitteena on siis saada kroppa kuntoon ja löytää se yhteinen sävel, joka jossain vaiheissa oli jo hyppysissä. Ja ennen kaikkea saada homma juuri niin rennoksi kuin se viime elo-syyskuussa oli. Osatavotteina on paljon hyppytekniikkaa, ohjaustekniikkaa ja estevarmuutta haastavissakin tilanteissa. Kesän SM-kisat eivät tällä menolla tunnu kovin realistilta, mutta kisoja käydään tammikuussa sen verran, että tunnustellaan jatketaanko kisaamista vielä keväälle. 

Tokossa odotellaan sitä kuuluisaa motivaatiota ohjaajalle. Pikkuhiljaa rakennellaan liikkeitä kasaan ja käydään voittaja korkkaamassa (mielellään jo kesällä). Sen lupaan. 

Jäljessä pyritään treenaamaan niin paljon kuin aikataulut antaa periksi. Toivottavasti päästäisiin alkuvuodesta treenaamaan jo niin, että voitaisiin käydä jatkokurssi jossain vaiheessa. Jos Ipellä säilyy motivaatio jäljestyksen suhteen, niin kyllä me ihan oikeiksi etsijökoiriksi tähdätään. Se ei ole kuitenkaan vielä tämän tai ens vuoden asia. Hiljaa hyvvää tullee."

Ipe on kun hyvä viini, se vaan paranee vanhetessaan! <3 Pian neljävuotias on semmonen ajatuksella toimiva eläin, jonka kanssa arki on kaiken kaikkiaan kovin huoletonta. Tuonne harrastusten saralle ajatukselle toimivuutta ei olla saatu jalostettua, mutta sehän vasta tylsää oliskin jos ei olis yhtään haastetta.

Ensinnäkin, oltiin patalaiskoja omatoimitreenaajia. Toiseksi, agilityvuosi oli muutenkin nihkee. Kesän korvilla oli ihan semmonen polte jo, että saatiin homma käyntiin, mutta sitten se pissi aina jostain nurkasta. 38 starttia, joista melkein joka viides oli niitä saakelin vitosia. Hyviä ratoja, mutta aina se pieni lipsahdus. Nollaratoja tehtiin viisi kappaletta, joka on luonnollisestikin aivan liian vähän. Ärsyttävintä on kaiketi se, että nollattomuuden suurin syy on korvien välissä. Teknisesti tuo koira on kuitenkin ihan kelpo ja vauhtikaan ei ole niin tähtitieteellinen, ettenkö kerkeäisi sitä ohjaamaan. Ongelma on vireydensäätely. Jos joskus on mäihällä itellä pää kasassa, mutta koira heittelee jo lähtöviivoilla papatteja, niin ei siitä tule mitään. Sitten on ollut taas niitä, että koira on kuuliaisempi kun katolilaiset, mutta oma työskentely on ihan toistaitoista.
Agilityvuoden huippuhetki sijoittui elokuulle, jolloin pysähdyttiin Oulussa kisailemaan pohjoiseen mennessä. Koska matkalla ei oltu ensisijaisesti agilityn vuoksi, niin omaan tekemiseenkin osasi suhtautua armeliaammin. Tämä näkyi radalla agi-SERTin verran.

Tokosta ei tekisi mieli edes kirjoittaa. Vuosi sitten kaivattua motivaatio etsittiin aina myöhäiseen syksyyn asti, jolloin oltiin pakkoraossa. Tuo viheliäinen "sen lupaan" kaiveli niin pahasti omaatuntoa, että oli pakko ryhdistäytyä. Joulukuun alussa ennätettiin sitten kokeeseen toteamaan, että kaipaamme lisäharjoitusta monella saralla. Tärkeimpänä ehkä koemaista treeniä, sillä kokeessa tarjottimelle lävähti semmosia yllätyksiä (seuruun ääntely, luoksetulo ja kaukot), joita en osannut yhtään odottaa. Noudoista kaksi kolmesta oli odotettavastikin puolitiessään, joten niiden epäonnistuminen ei ollut mikään uutinen. Katsotaan, minkälaisia ukaaseja uskallan kirjoittaa ensi vuoden tavoitteisiin...

Etsijäkoiratoiminta oli tämän vuoden pelastus. Aiemmin epäonnistuneet taajamajäljet söivät omaa motivaatiota niin paljon, että jossain vaiheessa lopahdin koko touhun kanssa. Pieni breikki teki ilmeisesti aika hyvää koirallekin, sillä kesästä asti ajettiin myös hienoja taajamajälkiä. Treenaamiseen tuli uusi kipinä ja se ilme, mikä Ipellä on kun tietää pääsevänsä hommiin, on ihan priceless. Nautin itse suunnattomasti etsintähommista, koska työskennellessä en voi tehdä mitään muuta kuin luottaa koiraani. Tämä harrastus on opettanut ihan hirveästi lukemaan Ipeä ja kasvattanut ymmärrystä niihin todella hienovaraisiin viesteihin, joilla se kertoo asioita.
Etsintävuosi kruunaantui mitä hienoimmalla tavalla, kun päästiin treenaamaan jatkoryhmään, jossa opin aivan älyttömän paljon niin pienessä ajassa. Säännöllisen aktiivinen treenaus ja uusi kouluttaja nosti entisestään hyvän motivaation pilviin ja olin alkutalvesta jo ihan täpinöissäni tästä touhusta. Jatkokurssi päättyi tyytyväisin mielin ja käsky tosietsintöihin kävi aiemmin kun olin uskaltanut odottaa. En malta odottaa, mitä uusi vuosi tuo etsintöjen saralla tullessaan!

Säännöllisten harrastusten ulkopuolella vuoden hienoin juttu oli ehdottomasti elo-syyskuun vaihteessa tehty erävaellus Saariselän Itäkairaan. Ipe on niiin syötävän söpö eräkettu ja valtavan huoleton matkakumppani, että olin pakahtua ylpeydestä joka ikinen päivä kun oltiin reissussa.

FANNI

"Fanni jatkaa säännöllisen epäsäännöllisesti agilityä. Aktivoituminen Ipen hyppytreenien kanssa tietää Fannille enemmän treenejä, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tavoitteena on pitää hauskaa. Jokunen kisa todennäköisesti juostaan ilman minkäänlaisia tulostavotteita. Just for fun.Kesälle toivoisin paikkaa luonnetestiin, joka edelliseltä vuodeltä jäi käymättä. Pikkumusta on arjessa sellanen ruutitynnyri, että kiinnostaisi kovasti nähdä millainen se on testissä."

Fanni-mustangin agitreenien määrä korvattiin laadulla. Silloin tällöin käytiin tykittämässä omaksi iloksi. "Jokunen" kisakin juostiin, nollaprosentti huikea 33%! :D (Onko pakko mainita, että startteja oli vain kolme?) Viimeisin kisastartti otettiin marraskuussa kotiareenalla, jossa Fanni pisteli menemään aika chihuahuamaisen tylysti. Vaan mittään ei sille voida, ettei chihuahuajaloilla yksinkertaisesti pääse ihan niin lujaa kuin muiden minikiitureiden. Mutta voi sitä riemua - niin ohjaajalla kuin koirallakin! Todellista terapia-agilityä. Liikutuksen kyyneleet silmissä juoksin loppusuoraa, kun olin vaan niin tavattoman onnellinen tuosta pienestä menijästä. Se on kertakaikkisen hauska kaveri!

Luonnetestipaikka oli ja meni. Toukokuussa oltiin menossa testiin, kunnes juoksujen jälkeen alkoi ilmaantua epämääräisiä oireita. Ab-kuurien jälkeen todettiin, että kyseessä on kohtutulehdus, joka hoidettiin kiireellisesti sterilisaatiolla. Luennetesti meni siis sivusuuhun sairasloman vuoksi, mutta josko sen kirjaisimme ensi kesälle tavotteisiin. Pääasia, että mustuainen on taas terve ja bonuksena päästiin eroon kohdusta. Juoksuja kun neljän nartun laumassa on tuon tuosta, niin yhdet vähemmän helpottaa jo kummasti.

Fannin vuosi koostui suuresta määrästä päivystystä milloin missäkin (mitä ylempänä sen parempi), myyräjahdista (ks. kuva alla) ja jatkuvasta ruoanvarasteluyrityksistä. Koirassa on energiaa kuin pienessä kylässä ja röyhkeää egoa vaikka muille jakaa. Luojan kiitos, se on vain kolmen kilon kokoinen.

FRIDA

"Frida täyttää parin viikon päästä 7 vuotta ja tavoitteena on viettää taas yksi terve vuosi lisää. Säännöllinen ruokailu, iltajumppa ja hellyys on Fridan salaisuus."

Uskomatonta, että Frida täyttää pian jo 8 vuotta! Se on jo vahvasti keski-ikäinen. Fridalla oli muutama töyssy matkalla tänä vuonna, mutta onneksi ei mitään vakavaa. Yksi hektinen päivystysreissu tehtiin erään epäonnistuneen metsälenkin päätteeksi, josta onneksi selvittiin säikähdyksellä. Loppusyksystä ilmaantui mystinen hyppäämättömyys, jota selviteltiin selkäkuvauksin. Sieltäkään ei mitään löytynyt ja oireetkin ovat menneet ajan kanssa ohitse - ongelma taisi olla korvien välissä.

Frida on ollut paljon pirteämpi ja leikkisämpi taas tänä vuonna. Vaan yksi asia ei ole mulle vieläkään selvinnyt: Ipen ja Fridan suhde. Islan tultua Fridallahan oli suuria vaikeuksia hyväksyä uutta tulokasta ja Ipe käytti häikäilemättömästi hyväkseen Fridan epävarmuutta. Frida oli pitkiä aikoja Karstulassa, missä sai elää ruhtinaallista elämää ilman lauman sähellystä. Jossain vaiheessa tänä vuonna kiinnitin huomiota siihen, että Isla saattoikin väistää Fridaa jossain tilanteissa. Jos niille laittoi vaikka uunuvuoan lattialle esitiskattavaksi ja Ipe ennätti sinne ensimmäisenä, niin se luovutti sen Fridan ilmaantuessa paikalle. Lelujen kanssa tätä ei koskaan tapahdu, lelutilanteissa Frida väistää. Pääasia lienee kuitenkin se, että nuorimman ja vanhimman yhteiselämä on helpottunut valtavasti ja kumpikaan ei vaikuta stressaantuneelta.

Frida teki tänä vuonna todellisen läpimurron, kun oppia tarjoamaan naksutellessa jotain muutakin kuin maahanmenoa tai etutassuilla huitomista! Avuttomaksi oppinut koira on aika pinttynyt tarjoamisestojensa kanssa, joten tämä uusi "temppu" (pään kääntäminen vasemmalle) oli oikea työvoitto! :D

 UNNA

"Unnalle on vain yksi tavoite: selättää epilepsiakohtaukset. Vakuutusyhtiökin varmaan kiittäis, jos eläinlääkärissä ei tarvitsisi juosta ihan niin tiheään."

Failed. Kohtaukset on ja pysyy. Lääkkeet jätettiin jatkuvan pöllyn vuoksi pois ja kerran niistä ei ollut apua kohtausvälien pidentämiseen tai kohtausten laatuunkaan, niin katsottiin ne tarpeettomiksi. 4. tammikuuta odottaa sterilisaatio, josta toivomme viimeiseen asti apua hormonivaihteluiden aiheuttamiin kohtauksiin. Unna on yksi niistä tyypeistä, jonka kanssa eletään päivä ja viikko kerrallansa.

Kohtausten välillä meillä on hauskaakin hauskempi arkiriemastuttaja, joka keksii vaahtokarkkimielikuvituksessaan aina jotain uutta ja jännittävää. Tänä vuonna se on ollut kaksi kertaa hukassa. Way to go, Kurttu! Agilityt jäävät valitettavasti Unnan osalta tähän vuoteen, sillä viimeisten kahden treenin jälkeen se on saanut 24 tunnin sisään kohtauksen. Liikaa (positiivista) stressiä.

Unnalla on ainutlaatuinen kyky olla hauska vain olemalla olemassa. Se on meidän koirista ainoa, joka kolttosillaankin saa nauramaan. Vaikka se tekis mitä pahuuksia, niin se on vaan hulvattoman hauskaa, koska tuommonen alle kaksi kiloinen raidallinen nisäkäs näyttää pahanteossakin ylisöpöltä. Ja se loputon tarmo ja vankkumaton päättäväisyys on jotain niin liikuttavan ihanaa, että Unna on kyllä todellinen päivänpaiste. Little Miss Sunshine.

 Olo on kiitollinen.

Talvihorros

Vatsalaukunvenytysmaratooni alkaa olemaan päätöksessä ja ilmeisesti karma lähetti pienen kuumeen hillitsemään kyltymätöntä ruokahalua. Ehkä yksi hedelmäpaastopäivä tekee ihan hyvää kolmen päivän ahmimisen jälkeen. 

Koirat olivat olleet ilmeisesti hirvittävän kilttejä tänä vuonna, koska saivat kamalasti herkkuja joulupukilta. Frida istui koko aaton lahjakorin vieressä ja kitisi murheellisena lahjojen perään. Jossain siellä kääröissä oli punaisen nenää houkuttelevia tuoksuja.

Tonttujoukko

Hyvää ruokaa, ulkoilua, laiskottelua, saunomista, kuumaa paljua ja herkkuja tietenkin. Koirat ovat olleet kuin siat pellossa, täydellinen aivot narikkaan -moodi on asennettu kaikille uuteen vuoteen saakka. Frida on huvittanut lämmin sohva ja herkut, Fannia herkut ja porraspäivystys, Unnaa herkut & herkut ja Ipeä lumi ja frisbee.

Ihan jos vähän katselen tässä vieressä...

Lahjakorin vaivaantunut vartija

Eilen oli melko kirpsakka pakkanen, mutta uskaltauduttiin silti ulkoilemaan jäälle. Unna on semmonen ("mummun") lellikki, että äiti kantoi sen koko matkan vällyjen välissä. Frida ja Fanni olivat rohkelikkoja ja menivät ihan itse, vaikka ei se meno kovin riemukkaalta näyttänyt. Kun tossut ja takit oli saatu pois ja päästiin takaisin pirtin lämpöön, niin siitähän se riemu repesi.
Isla sen sijaan on joku eskimo, koska se muuttuu murheelliseksi juuri silloin kun pitää mennä sisälle. Ehkä rakennan sille pienen iglun pihaan ja se saa muuttaa sinne. Frisbeen perään on poskettoman hauskaa juosta pölisevään lumikasaan, lumikolaus saa beeceen kiihtymään nollasta sataan puolessa sekunissa ja päätön lumikasan kaivaminen on kans hirveen hauskaa.

 

Kaksi hyvin erilaista ulkoilijaa

Tänäaamuna ennen kun totesin, että vähän heikottaa ja taitaakin olla lämpöä, rymyttiin pihassa Ipen kanssa. Sitten sain päähäni tehdä sille ihmisjäljen, joten passitin H:n kävelemään n. 200 metrin päähän yhden risteyksen taakse. Ajattelin, että mennään melkein näkölähdöllä, mutta moottorikelkan käynnistys vei Ipen ihan muihin sfääreihin, joten se ei huomannut jäljen tekoa ollenkaan. Oli kuitenkin ihan hommiin lähdössä kun laitoin valjaat ja otin liinan autosta. Hajun otti tavanomaisesti, mutta kun haistoi että kyseessä onkin ihminen, niin silmissä oikein rävähti.
Yks pieni häiriö meillä kulki mukana, kun en tajunnut että Ritahan lähtee meidän messiin kun kävellään pihasta pois. Ei se tuntunut Ipeä kauheesti kiristävän - ensin kun tajusi että meillä on joku karvanen peesaaja mukana, niin oli vähän hämmästyneen oloinen, mutta jatkoi sitten nenähommia hienosti. Juuri ennen kulmaa tuli auto vastaan ja otin koirat sivuun. Jatkoi auton jälkeen ja haistoi auton ilmavirtapyörrettä. Otti ilmavainulla kulman yli ja seisahtui vähän ilmaisunomaisesti maaliin päin, mutta sitten lähti aivan hirveellä raivolla vetämään kulman yli ja jäljelle palatessa jäljesti nenä tiiviisti maassa. Nosti nenän maasta n. 50 metriä ennen maalia ja himmasin sen verran, että malttoi seisahtaa aloilleen. Palkkasin kinkulla ja annoin luvan mennä maaliin asti, josta sai lisää kinkkua. Oli niiiiin polleana homman jälkeen, sinkoili kun villivarsa ympäriinsä.

Nyt otetaan pari päivää rauhallisesti ja keskitytään vielä entisestään maksimoimaan laiskuusasteita. Uudenvuodenaattona juhlitaan pommittomasti Ipen 4-vuotissynttäreitä. Lupaan paljon lumileikkejä.

It's time to be merry

Minun ja siskoni joulut on ensimmäistä kertaa pariin vuosikymmeneen hyvin erilaiset ja vaikka joulu Uudessa-Seelannissa on aiheuttanut pieniä kateuden puuskia menneinä viikkoina, niin on tämä Suomi-joulukin vaan aika ihmeellisen hienoa! Eilen saavuttuamme kotiin kävin Ipen ja Ritan kanssa pienellä happihyppelyllä ja tuolta pellon takaa kotipihaan katsoessa iski aikamoinen kotimaaylpeys. Lunta, kuuraa ja  pakkasta -25 astetta, kuu valaisi koko tienoon ja tähdet tuikki kilpaa yönsinisellä taivaalla.

Tässä aattoaamuna keinutuolissa istuessani kun muu talonväki vielä nukkuu, uunista tulee kinkun tuoksu (miten paljon se voikaan kasvissyöjää ilahduttaa - vie suoraan takaisin lapsuuden jouluihin!) ja kynttilät loistaa kuusessa, en voi kun tuntea pakahduttavaa iloa tästä kaikesta - ja läheisistäni tässä lähellä ja siellä toisella puolen maailmaa.

Levollista joulua jokaiselle - etenkin sinulle rakkain siskoni <3

Terapiakoira ja Zen

Meillä on Fridan kanssa yksi "harrastus" - vierailut mummun luona Koukkuniemessä. Nämä visiitit on Fridan ja mun keskenäistä laatuaikaa, muut koirat jää kotiin. Syy, miksi punainen on saanut moisen vastuutehtävän, on sen syvä kiintymys mummooni. Frida on löytänyt nukkumista ja syömistä rakastavasta mummostani todellisen sielunkumppanin. Kuin kaksi marjaa. Minä oon siinä vähän kolmantena pyöränä kun istutaan osaston olohuoneen sohvalla ja katsellaan Kauniita ja rohkeita...

Vaikka Frida on suhteellisen epävarma ja epämiellyttävissä tilanteissa teräväkin, niin vanhusten kansssa se on kuin kala vedessä. Se taitaa olla henkisesti kasikymppinen itsekin. Voi, miten se osais arvostaa laitoshoidon verkkaista ja kellontarkkaa arkea! Paljon muuta hienoa noissa laitoksissa ei sitten olekaan. En voi kun ihailla niitä ihmisiä, jotka tekevät työtään vanhustenhoidon parissa.

Hienointa on se, kuinka Frida saa muuten hiljaisen mummo puhumaan ja kommunikoimaan oma-aloitteisesti. Eläimillä on merkillinen vaikutus ihmisiin.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tuntuu, että en ole tehnyt tällä viikolla kuin töitä. Tuntuupahan se joulurauha sitten moninkerroin paremmalta, kun on käynyt pyörittämässä oman osansa verran kapitalismin rattaita.
Keskiviikkona käytiin agitreeneissä, jossa puolestani oli Ipeä ohjaamassa mielenhallinnan mestari, Zen. Uskomaton tyyneys ja rauha, vaikka virheitä ja rimoja ropisi! Ei me pelkästään huonoja oltu, mutta vastaavilla virhemarginaaleilla olisi normitreeneissä huudettu jo aika monta perkelettä. En käsitä, mistä oli kysymys. Voin vain toivoa Joulupukilta lisää tätä mielenrauhaa.

Yhden agitreenin lisäksi Ipen viikon aktivointi on muodostunut kiekkokauden avauksesta. Muistattehan tuon pörrön veikeän tavan löytää jääkiekkoja viereiseltä luistelukentältä? Pistepörssi on siis korkattu ja koossa on jo pieni pino kiekkoja. Mukavasti keventää paimenen aivolastia kun huhkii iltaisin kaukalon laidalla. Ja minun ei tarvihe kun seistä ja hihkua ilosta jokaisesta löydetystä kiekosta. Kiireisen ja väsyneen lomanodottajan pelastus. Enää pari päivää ja sitten koittaa hetken autuus.

Ihanaa joulun aikaa jokaiselle. <3
Palaan vielä jouluisten toivotusten kera, mahdollisesti vasta aattona kun olemme päässet metsän keskelle Karstulaan.

Siitä se ajatus sitten lähti...

Tultiin elokuvista ja Keskustorilla oli pysäyttävä näky. Miks mää en keksinyt mennä valjakolla joulutorille?! Mulla olis oikea määrä koiriakin.

Ps. Menkää ihmeessä katsomaan Hobittia - ihana torkuttaa kolme tuntia leffateatterin muhkeilla penkeillä ja ne 3D-lasit päässä kukaan ei edes huomaa, että sää nukut...

Etsintä #4 ja knock-out

Tiistaina ajettiin ensimmäiselle pitkänmatkan keikalle, kun etsittiin viikonloppuna kadonnutta 7-vuotias uroskoiraa. Aamulla klo 10 startti ja kotona illalla klo 18. Ipe lähti ensin hommiin ja noin tunti huhkittiin metsässä. Matkaa ei kertynyt kuin pari kilometriä ja jo puolessa kilometrissä tuli ensimmäinen kunnon ilmaisu. Koiran lisäksi siellä oli jos jonkinmoista riistaa kulkenut, joten pikkasen kuumotti pientä nenäkoiraa hirvet ja vasat. Kokeneempi koirakko kävi tarkistamassa meidän jälkeen maastot. Iltasella kun päästiin kotiin, niin kyllä tuo koira oli aika väsähtänyt päivästä. Nukkua retkotti sängyssä ihan reporankana.

Hämärä hanskanheittelijä

Tänään oli uusi päivä ja uudet kujeet. Valkkuryhmän treeneissä oli Esan rääkkiä eli pikkujouluiset knock-outit. Kerettiin tekemään varmaan viisi lyhyttä pätkää, joista vain kaksi nollalla maaliin. Eka veto tehtiin Anua ja Nipsua vastaan, jossa Nipsu antoi tasoitusta lähtösuoralla ja oltiin käännösputkessa ekana, mutta sitten minikiituri veti loppusuoralla yhden takaakierron niin liukkaasti, että hävittiin ainakin koiran mitalla. Mutta Ipe tuntui ihan hirmuhyvältä käteen! Ja ei ole tullutkaan aiemmin koitettua, että mitä se tuumaa samalla kentällä agilityä tekevästä toisesta koirasta. Ei se paljon pörröä painanut, keskittyi vain ja ainoastaan omaan tekemiseen.
Toisellekin radalle saatiin vastaan Nipsu, jossa saatiin lohtuvoitto Nipen hyllyttäessä loppusuoralla suoraan maaliin lelulle. Sitten kisailtiin pari kertaa Leaa ja Amaa vastaan ja kerran Soilea ja Lorua.
Meidän tekeminen laski kun lehmän häntä. Ipellä oli kai vähän vatsanväänteitä tai jotain muita harmeja kun se ei ollut ihan oma itsensä vuoroa odotellessa. Jäähdyttelylenkillä kävikin pari kertaa tarpeillaan.

Vielä ensi viikolla treenit ja sitten joululomalle. Kisoja ei tälle vuodelle enää ole, joten vuoden vaihde vietetään ihan täysin lomaillen. Saatamme kyllä tokoilla maalla pienissä määrin. Viime viikonloppunakin tehtiin muutamia hassuja seuraamisia ja jääviä. Lisäksi ensimmäinen lumitunnari. Kapuloita oli 10+ ja oma keskellä. Teki älyttömän hyvin - haisteli melkein kaikki, mutta ei maistellut ensimmäistäkään! Oman yli mennessä haisteli vielä viereisen, mutta palasi takaisin ja toi hyvin.

Blogi pukeutuu talveen

Tässä samalla, kun arvostelen kovin sanakääntein Linnan juhlien pukuloistoa, niin on hyvä hetki päivittää bloginkin ulkoasua hieman ajankohtaisempaan teemaan. Kun skypetän harva se päivä Uuteen-Seelantiin ja katselen siskoni hävyttömän ruskeuttunutta naamaa, niin jotenkin tämä todellinen talvi saa ihan uudenlaisen merkityksen. Vaikka en pistäisi pahakseni, jos voisin nautiskella auringosta toisella puolen maailmaa, jossa koittaa pian keskikesä, niin toisaalta osaan nauttimaan näistä narskupakkasista, kuutamon hohteesta hangella ja kovaa vauhtia jäätyvästä järvestä.

Vauhtikorva

Vauhtikita

 

 

 

Antivauhti

 

Lumen ja pakkasen kanssa tulen toimeen, mutta tämä loputon pimeys käy joskus mielen päälle. Vähänkö ois huikeeta, jos talvellakin olis yötön yö ja aurinko nousisi keskipäivällä ihan taivaalle asti! Vaikka onhan siinäkin oma hohteensa kun otsalampun valossa tallaa lumisia metsiä ja vilahtavista heijastimista päätellen yrittää pysyä kärryillä siitä, onko kaikki koirat tallella. Sitten posket punaisina ja ripset huurteessa sisälle - kuppi kuumaa ja vähän piparitaikinaa. <3

 

Jäljen jälkeen (etsintä #3)

Eilinen tokomasennus saatiin haudata varsin sutjakkaasti, kun karautettin tallilta suoraan Hervantaan viimeiselle jatkokurssijäljelle. Vuorossa oli pistojälki, joka tehtiin tuoreena ja varsin lyhyenä. Etsintäharrastus on siitä kertakaikkisen mahtavaa, että minä vaan hippuloin liinan päässä ja Ipe kertoo mitä tehdään...noin niinkuin kärjistäen. Koira saa tehdä täysin rauhassa oman duuninsa ja mun tehtävä on vain tulkata sitä ulkomaailmalle.

Nenäkoiran instrumentti

Pistojäljellä tulkkaustehtävä ei ollut edes kovin kummoinen, kun Ipe päästeli varsin varmoin elkein menemään. Olin tavattoman tyytyväinen siihen, että sen työkentelyvire uunituoreella jäljellä oli niin hyvä. Aiemmin tuoreet on tahtoneet mennä perseilyn puolelle, kun Ipen mielestä niissä ei ole kaiketi mitään haastetta.

Jälki oli n. 0,6 km pitkä ja maalissa oli dogginarttu. Ensimmäisen piston merkkasi vain katseella, ei lähtenyt edes tarkistamaan. Sitten tultiin risteykseen, jossa jokaiseen suuntaan meni yksi pisto, kun jäljen tekijät oli sekoilleet suunnan kanssa. Merkkasi katseella tulosuunnasta katsottuna vasemman piston ja lähti tarkistamaan suoraan menevää pistoa. Hetken mietti ja pohdiskeli kunnes lähti jäljen suuntaan reippain askelin. Maalia edeltävää kulmaa ei edes merkannut vaan painatti suoraan ylös mäkeä, jossa vauhti alkoi hiipua ja aavistelin, että nyt ollaan kiertoradalla. Yritti vasemmalla umpimetsään, mutta totesi, että ehkä helpompi mennä polkuja pitkin. Palattiin takasin päin, josta veti sukkana kulman oikein ja maaliin tiukan tiiviillä maavainulla. Maalia lähestyessä se lyö nenän tiukasti maahan, todennäköisesti hieman rauhottelee itseään.

Semmonen jatkokurssi. Parin kuukauden aikana tuli opittua melkein enemmän Ipestä kuin kahden vuoden aikana, joina ollaan jälkeä treenattu. Moni asia loksahti lujaa paikalleen ja opin luottamaan koiraan paremmin. Tai ehkä se on ollut suurin muutos, että pääsin irti epäonnistumisen pelosta.

Tänään kun oli taivaallisen kaunis talvipäivä, niin päästiin testaamaan taas taitojamme tosietsinnässä. Käytiin tsekkaamassa pari paikkaa samasta keissistä, jota käytiin pari viikkoa sitten jäljestämässä. Mukana oli kokeneempi Molla, jonka työskentely varmisti Ipen viestimiä aatoksia. Lähellä taidettiin olla - pari selkeää ilmaisua ja yhden stopin jälkeen Ipe kääntyi täyskäännöksen ja oli sitä mieltä, että homma oli siinä. Palkkasin siihen. Jännä oli nähdä sen lähestymistä etsittävää kohden, kun se yhdessäkin kohtaa alkoi tekemään pistoa vasemmalle ja palasi takaisin, mutta mulkoili koko ajan ilmaisun suuntaan ikään kuin sen näköisenä, ettei vaan saa ketään niskaansa sieltä. Palkkauksen jälkeen oli kuitenkin rento ja huolettoman oloinen.

Tassuihin jäänyt lumi ja -15 asteen pakkanen ei ollutkaan kovin imarteleva yhdistelmä. Etenkin kun yhden kierroksen jälkeen Ipe kävi välillä autossa huilaamassa, missä oli tietenkin nuollut tassunsa märiksi. Kun jatkettiin hommia, niin se rupes 20 metrin jälkeen jo kinkkaamaan takajalkojaan sen näköisenä, ettei kävele enää metriäkään. Pikalämmitys käsin ja sitten taas menoksi. Pitääks mun ostaa sille tämmöset talvimonot?

Nollasta kymppiin

Ylläolevista hätähuudoista voinette päätellä, että meidän tämän aamuinen tokokoe ei ollut ihan ammattilaisten käsissä. Näin viime yönä unta, jossa saavuin tallille klo 10 alkavaan kokeeseen, mutta siellä oli jo palkintojen jaot meneillään - koe oli oikeasti alkanut jo klo 9. Esitin pettyneenä marttyyriä väärästä informaatiosta, mutta pohjimmiltaan olin huojentunut, etten voinut osallistua kokeeseen. Aamulla vielä viime töikseni tarkistan, ettei Ipe vaan olisi aloittanut juoksuja. Olisi ollut todellinen sääli soittaa, ettei me voida tulla...

En ole koskaan ollut kamalan motivoinut tai kunnianhimoinen tokon suhteen, joten varmaan jotain tartteis tehdä, että selviää koetilanteista. Semmonen tuntuva potku persielle vois olla ihan toimiva. Olin vielä kymmentä vaille jossain pöpelikössä alkulämmittelylenkillä ja puolijuoksua sitten äkkiä vaihtamaan vaatetuskertaa ja kenkiä. Sidoin kengännauhoja kiinni kun tuomari kuului sanovat: "eikai tässä mitään puheita - aloitetaan". Kerkesin kysymään koiralta "tehdääks tokoo?" ja sen oli oltava sitten riittävä virittely. 

Ipe piippasi ja oli levoton kun mentiin kehään, johon meikäläinen muuten veti ihan noviisina remmin kanssa. Liikkuri totesi paikkaa näyttäessä, että voittajassahan ei remmiä tuoda kehään.. Hupsista keikkaa! Pahoittelin tilannetta ja lykkäsin hihnan liikkurin käteen. Meni ekalla alas (vaikka katseli johonkin seinille), toinen tassu jäi mutkalle. Mutkalla se oli kun tultiin takaisin.

Paikkamakuu 10

Liikejärjestys oli sekoitettu - tunnari heti kärkeen. Ei sen paikalla olisi varmaan merkitystä ollutkaan, viretila sekä ohjaajalla että koiralla oli niin hapuileva, että tunnarin onnistumisesta oltiin kyllä valovuoden päässä. Ensinnäkin käsky "oma" tuli ensimmäisen kerran kuin murrosikäisen teinipojan suusta - äänihuulet oli jännityksestä viulunkielinä. Juoksi suoraan omalle, vähän maistoi, jatkoi haistelua, maistoi toista ja palasi takaisin sivulle.

Tunnari 0

Ruutu toisena. Kauhistelin jo talliin tullessa, että jumaleisson kun se lähetysmatka onkin pitkä! Tallilla treenatessa tila on jaettu kahteen kenttään, joten tuollasta metrimatkaa ei ole mahdollista saada puolikkaalla. Tuon mittaisesta ruutuun lähetyksestä on siis aikaa. Lähti kuitenkin ihan ok, puolen matkan jälkeen alkoi kaartaa ja pysähtyi kummastelemaan. Uudella käskyllä (ihme ja kumma!) ruutuun. Seis-käskyn jälkeen jäin odottamaan liikkurin "käsky" -komentoa, mutta kun sitä ei tullut niin käskytin maahan. (Ai miten niin en ole perillä tokon säännöistä?!) Hyvin pysyi, juoksi oikealle puolelle. Johtui varmaan siitä, että tuota ei ole oikeastaan ikinä treenattu.

Ruutu 9

Liikkeestä istuminen oli varma ja ongelmaton. Enkä edes vilkaissut varmistaakseni!

Liikkestä istuminen 10

Seuraamista odotin innolla, koska meidän askelsiirtymät ei ole askelsiirtymiä nähnytkään. Treeni- ja sitä myöden myös osaamistasoon nähden ne meni kuitenkin valtavan hienosti - ei yhtään selän takaa kiepsahdusta! Nyt vain tipahti semmonen pommi kehään, että meinasin alkaa itkemään: ääntely! Ipe ei ole koskaan, milloinkaan äännellyt tokoillessa ja nyt sieltä tuli piippaus aina uuden käskyn myötä. Liikkeessä oli totutusti hiljaa, mutta aina pysähdyksen jälkeen tai siirtymien käskytyksessä vihelsi epätoivon säveliään. Juoksusta kävelyyn vaihtaessa en käskyttänyt ollenkaan, jolloin olikin hiljaa. Eli käskyt aiheutti ääntelyn.

Huono valmistautuminen, koemaisten treenien puute, epäonnekas tähtien asento - nämä kaikki kumuloituneina varmaan aiheuttivat tämän harvinaisen ilmiön, jota en toivo tavaksi tulevaisuudessa. Tunnustan kyllä, että treenatessa annan liian paljon positiivista palautetta koiralle. Mutta kun toko on niin tylsän hiljaista ja passiivista! Ilmeisesti mun pitää jotenkin löytää ilo totisuudesta, jos meinaan kisata. (Kaikki iloiset treenivinkit otetaan kiitollisina vastaan!)

Seuraaminen 8½

Hyppynoudossa meinasi käydä ohrasesti kun kapula pomppasikin reippaasti vasemmalle. Suosiolla kallistin palautuksessa sen verran itseäni, että kontakti koiraan tuli hypyn tukien välistä. Ilman apua olis varmaan ollut siinä ja siinä, että olisko tullut ohi. (Muutenkin kovin armelias tuomari oli loppupuheessaan sitä mieltä, että hyppynouto oli erinomainen...)

Hyppynouto 9½

Luoksetulo harmittaa oikeasti. Tähän astinen nolla (tunnari) oli hyvin odotettu ja potentiaalinen nollakin (ruutu) oli kääntynyt iloiseksi yhdeksäisen muotoiseksi yllätykseksi, joten "varman" liikkeen nollaus otti kyllä päähän. Kaiken lisäksi sen takia, että virheet oli semmosia, mitkä ei oo koskaan treenatessa tullu esiin. Seisomisesta istuminen - koira näytti älyttömän epävarmalta. Ja julmettu ennakointi! Koemaisesti treenatessa ongelma on ollut aina se, että en meinaa saada sitä pysähtymään. Kiertojen kautta treenatessa ennakointia on ollut. (Jos olisin käskyttänyt pokalla ennakoinnista suoraan maahan, niin olisiko siitä voinut saada teoriassa pisteitä?)

Luoksetulo 0

Kaukot nollaantui oikeastaan ennen kuin liike kerkesi kunnolla alkaa. Ipe oli niin kuurokoomassa jo tässä vaiheessa, ilmeisesti hämillään palkkaamattomuudesta ja ohjaajan passiivisuudesta. Juuri kun kerkesin sanoa valmis, niin kontakti siirtyi sihteeripöydän takana oleviin tyyppeihin, mainiota! Olisi pitänyt tehdä peliliike ja käskyttää heti ekalla Ipe - down. Tällä tuomarilla se olis niiiin katsottu sormien välistä.  Loppupuhuttelussa sanoikin, että olisi voinut hyväksyä aloituksen jos itse siirrot olis mennyt puhtaasti, mutta kun sielläkin yksi lisäkäsky. Siirtojen aikana tuo karvainen tyyppi vaan tuijotteli tyytyväisenä johonkin ihan muualla, oiskohan tuossa ollut kyse jo rauhoittavista eleistä? Sen verran hämmentävä kokemus tämä koe taisi Ipelle olla.

(Note to self: S-M vaihdon käsky on peru, ei down kuten näemme käskytin...)

Kauko-ohjaus 0

Metallia aloittaessa liikkuri kysyi, minkä kokoisen kapulan haluan. Sanoin, että pienen ja sen nähdessäni kauhistuin, kuinka todella pieni se on. Liikkuri kysyi, että vaihdetaanko ja mitäs minä siihen? No vaihdetaan! (ARGH!#"!) Se pienen noutaminenhan olis ollut ihan kuin sitä ruokalusikan noutamista, se ei painanut mitään. Keskikokoinen oli jo keskimääräistä enempi häkeltyneelle metallidissaajalle keskiverroin liian kova pala. Tyhmä ohjaaja - tyhmä!

Metalli 0

Tunnarin ja metallin nollaaminen oli aika odotettavissa, mutta luoksetulo ja kaukot harmitti aika reilusti. Tein hypoteettisia laskutoimituksia ja totesin, että semihyvillä kaukoilla ja luoksetulolla oltaisiin saatu kirkkaasti 2-tulos. Matkaa 1-tulokseenkaan ei olisi kamalasti ollut, joten erinäisten noutojen kuntoon laittaminen voi hyvinkin mahdollistaa jonain kauniina päivänä 1-tuloksen. 

Sillä välin keskitymme koemaisempaan treeniin ja lähetämme Kennelliitolle nollien siirtopyynnön tokosta agilityyn. Ois meinaan sm-nollat näillä pylpyröillä kasassa!

Making of...

Normaaleja harrastuskoiran vikoja!

Turkuun ja (luojan kiitos) takaisin. Oli taas aika osteopatian ja tällä kertaa myös melko iloisten uutisten; Ipe mahtuu jo normaalin harrastuskoiran vikaluokitukseen! 

Ranka istuessa parempi kuin seistessä. Niskassa jäykkyyttä, rintarangan lopussa jotain nihkeyttä ja suoliluu-ristiluuyhdistelmäajoneuvolla oli ajettu taas päin seinää. Oikea lapa oli jähmeä. Siinä on jo listaa kerrakseen, mutta pikkuvikoja näemmä. Aikalailla vuosi sitten käytiin ekan kerran Tanjalla Turussa ja siitä lähtien meidän tie on ollut vain nousujohteista! Kirjavan hoitohistorian joukosta tämä on ainoa hoitomuoto, joka Ipen ongelmakroppaan on tehonnut.

Pidettiin siis lepopäivä tänään, mikä oli sikäli harmi, että oltaisiin päästy yhdelle etsintäkeikalle. Mutta tuleehan noita! Juoksuja ei vielä näy, joten kaiketi se on uskottava, että lauantaiaamuna pitäisi olla tallilla tokokokeessa. Ihan sitä silmällä pitäen otettiin iltakävelyn jälkeen kaksi kotipihatunnari, jotka molemmat jätte bra. Tosin kaukana kisanomaisista, mutta tällä hetkellä järkevintä on saada vain onnistumisia - keinoja kaihtamatta.

Tiistaina käytiin tallilla treenaamassa ja sen perusteella odotettavissa on pyöreitä nollia sekä ruudusta että tunnarista. Metalli sen sijaan oli ok, samoin hyppynouto. Jäävä ongelmaton, kaukot semihyvät. Askelsiirtymissä oikea muistuttaa edes kaukaisesti askelsiirtymää, vasemmalle askeltaessa häipyy koira  näköpiiristä ja seuraavan kerran se tulee näkökenttään perse edellä oikealta puolelta. Kas näin. (Toivon siitä ylimääräisiä tyylipisteitä.)

Yhteenvetona voinene todeta, että kokeissa on nähtävissä sen hetkinen tuuri, ei niinkään taito. Mutta eikös sekin ole ihan normaali harrastuskoiran vika, että välillä asiat laitetaan ihan herran haltuun?

Lungisti ja sitten kieli poskella

Kuten kuvasta näkyy, se on otettu klo 12.10. Päivä oli lauantai ja edessä oli koirien rötväyspäivä - Ipe suhtautui asiaan sopivalla vakavuudella. Kertoi olevansa ihan mielissään siitä, että saa laskea lampaita koko päivän.

Tänään oli jatkokurssin jälki 4/5 - tuore (6h) taajama. Pituutta oli noin 1,5 km ja maalissa oli x-rotuinen Kino-uros. Taisi edellisen päivän laiskottelu painaa vähän kaasujalkaa, sillä vauhtia oli taas kohtuuttomasti enemmän kun ajatusta. Bordercollie meni niin kieliposkella, että liinan perässä roikkui manaava hidaste.

Alku oli lupaava ja olin kovin luottavaisin mielin. Teki hienoja tarkastuksia ja pystyin tulkitsemaan sen tuumailuja oikein mukavasti. Kun päästiin Y-risteykseen (josta jälki lähti tummansinistä katkoviivaa vasemmalle) ja mustavalkoinen höyryjuna päästeli semmosella höökillä vaan eteenpäin ilman minkään valtakunnan tarkistuksia, niin alkoi luotto olemaan koetuksella. Koljontielle päästessä otti kuitenkin päättäväisesti vasemman ja oikein potki vauhdilla eteenpäin kun sai taas kunnon ilmavainun jäljestä. Päästeli taas toistamiseen kulman yli ilman arpomista - ei mielestäni edes merkannut kulmaa. Koljontien ja Reposuontien risteyksessä tuumattiin hetki, halusi käydä tarkistamassa metsänreunan ennen kuin pystyi jatkamaan. Loppu meni kovalla vauhdilla ja intensiivisellä maavainulla, vaikka oltiin vain puolet ajasta jäljen päällä! En kerta kaikkisesti ymmärrä, mistä oli kysymys. Pääasia tietysti oli se, että maali löytyi hienosti ja ilmaisu oli ok.

Tuo koira oli jäljen jälkeen jotenkin niin kamalan itseriittoinen ja höveli samaan aikaan. Ihan kun se olis miettinyt onnellisena, että "tulipa hutastua tuossa vasemmalla tassulla yks jälki - mitähän sitten tehtäis?!"

Musta hevonen pelastaa

Aloitan suosiolla huonoista uutisista, jottei jäis paha maku suuhun. Oman seuran iltakisat tarjosi kaikkea äärestä laitaan. Lyhykäisyydessään se meni näin: Fanni oli super ja Ipe oli antisuper.

Maksi3 rataantutustuminen alkoi vähän ennen kymmentä illalla. Olin väsynyt ja huonosti keskittynyt. Mujusen kolmosten rata oli kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Vaikeustaso kakkosten radalta kolmosten radalle oli naurettavan suuri - tuohon aikaan illasta olisin kaivannut kunnon luukutusrataa. Justiinsa sellasta, joka sopii aivottomalle toiminnalle kun nenä päähän. Panokset kun oli lyöty siihen ruutuun, että radalla oli nähtävissä ainakin yksi aivoton. Oikeassa olin - tuplasin vielä potin ja järjestin kaksi aivotonta radalle.

Radassa oli yksi positiivinen asia: rimat pysyi ylhäällä (- ne, jotka kerettiin suorittaa). Ennemmin olisin kyllä toivonut vaikka ekan tai kolmannen riman tippumista, niin oltaisiin voitu lopettaa siihen ja säästää itsemme henkisiltä haavoilta. A:lle asti perusookoota. Sitten se käteen tuleminen, miten se voi olla niin helvetin vaikeeta?! Kun vire on liian korkea, niin touhu menee ihan perseilyksi. Otin kiinni ja kun käskytin ekan kerran keppejä niin säntäsi suoraan keppejä päin - ois varmaan mennyt vaikka keskeltä pujottelua sisään, jos niikseen olis ollut. Putkelta (11.) putkelle (12.) oli etukäteen suurin murheenkryyni. Pitkähköt viennit on tällä hetkellä (ja tuolla vireellä) käytännössä mahdottomia. Siksipä ajattelin, että valitsen kahdesa pahasta sen jännittävämmän ja käyn ottaan sen putken takaa pakkovalssilla kiinni. Ajatuksena oikein jännittävä, käytännössä olis ollut varmaan yhtä jännä jos olis osannut tehdä pakkovalssin! (Tässä kohtaa astui se toinen aivoton näyttämölle.) Ihan naurettava virhe!
Putkirallin jälkeinen takaakierto sinetöi meidän loisteliaan kokonaisuuden. Hetken säädettiin yhteystyön taajuuksia, jonka jälkeen oli aika poistua takahuoneeseen. The end.

Ja sitten niihin parempiin fiiliksiin! Ennen Islan tragikomediaa ladattiin vähän chihuahuaenergiaa kehiin kakkosten radalla. Mujusen 2-luokan rata oli ihan luokattoman helppo. Suoraa toiseen päähän ja suoraan takaisin toiseen. Juuri mainio profiili pienelle chihuahualle. Ainoa tarkkuutta vaativa paikka oli kepeille vienti, joka on Fannille epävarmahko. Olisin halunnut koittaa ohjata "väärältä" puolelta, olis ollut helpompi putken kannalta., mutta en halunnut ottaa riskiä. Putkesta se vähän lensikin ulos ja sain sen käteen juuri viime hetkellä ja vähän herran haltuun se sisäänmeno, joka Fannille ei ole mikään automaatio. Niin vain meni ja alun jälkeen alkoi oikein rytmittämään kunnolla pujottelua ja meni lujaa! Normaalisti kisoissa se kävelee kepit läpi.

Keppien jälkeen mulla nousi kyyneleet silmiin, kun olin niiiiin järjettömän onnellinen! Tuo pieni paholainen, joka on treenannut viimeisen puolen vuoden aikana ehkä neljä kertaa ja kisannut viiimeksi maaliskuussa. Ihaninta on se tekemisen ilo, joka sen naamasta loistaa kun tekee agilityä. Suupielet korvissa menee kun pieni sukkula <3 Oikea terapiakoira. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että bordercollien voisi laittaa agilityssä vähäksi aikaa sinne loputtomalle hyllyllensä, jota se on viime aikoina nikkaroinut ja kaivaa kunnolla tuon chihuahuan naftaliinistä. Fanni on vaan niin <3

(Ipe voisi sen sijaan keskittyä etsintähommiin, joissa se on agilityn sijaan loistanut viime aikoina. Eilen saatiin hienoja uutisia, kun yksi kokeneempi koira oli käynyt tarkistamassa ne sunnuntaiset maastot, joissa jäljestettiin. Havainnot oli oikeita ja ilmaisukin oli tullut samaan suuntaan kun Ipellä!)

Elinan viisauksia ja etsintä #2

Meidän työntäyteinen viikonvaihde tuli päätökseen tänään iltapäivällä, kun oltiin ensin käyty aamu jäljestämässä ja päivällä Jänesniemen koulutuksessa hallilla. Pelkäsin, että väsymys vois painaa koulutuksessa jo siinä määrin, ettei treenaamisesta olisi tullut mitään, mutta pikku-Ipe se jaksoi paahtaa hienosti koko koulutuksen.

Aamupäivällä siis pari tuntia metsäjäljellä tarkistamassa muutama havainto jo kuukauden kadoksissa olleesta koirasta. Ipe teki sen verran reippaasti töitä, että havainnot on mitä todennäköisimmin oikeita. Meidän jäljestys keskeytyi yllättäen, kun huomattiin pari hirvimiestä ja lähemmin tarkasteltuna niitä seisoi siinä pitkänä rintamana aika monta muutakin. Siitä lähtivät hirvitorviensa kanssa sellasella mekkalalla, että korvia hiveli! En oo ikinä koskaan tiennyt, että hirviä voidaan metsästää tolleen ilman koiria. Ipen suunta olis ollut just torvilinja ja passin väliin, joten jouduttiin keskeyttämään. Ei huvittanut olla siinä puristuksessa.
Lähdettiin takaisin päin autoille ja Ipe halusi kiven kovaa lähteä katsomaan yhtä polkua, jota edettiinkin sitten noin puoli kilometriä reippaasti. Puolessa välissä hiipui vauhti ja tielle päästyä katseli polkun suuntaisesti metsään päin kaihoisasti ja piippasikin pari kertaa. Hirvimiehet vähän sekoitti tätä reissua, mutta ihan hyvillä mielin olin silti Ipen työskentelystä. Jo autosta poisottaessa se oli niin virkaintoisena odottamassa, että päästään hommiin. Jälkityöskentely tuntuu olevan sille todellinen henkireikä. Ja onhan se itellekin aika metkaa, kun tuntuu että jokaikinen kerta oppii enemmän ja enemmän lukemaan koiraa.

Pikainen pyörähdys kotiin, kamojen uudelleen pakkaus ja hallille. Viimeisessä Elinan koulutuksessa koin suoranaisia valaistumisen hetkiä, eikä tämäkään jättänyt kylmäksi. Erona viime kertaan, saatiin veitsenterävien neuvojen lisäksi myös kehuja! Ja radallakin päästiin noin puoleen väliin kun viime kerralla taidettiin hinkata seitsemää ensimmäistä estettä. Tällä kertaa radan alku oli kaikkein teknisin ja Elina sanoikin aluksi, että siinä on jo sen verran haastetta hiottavaksi, ettei lopusta niin väliä.

Alussa oli esteen fokusointi. "Ensimmäinen koira tänään, joka oikeasti keskittyy kakkosesteeseen." Hyvä Ripe! Noh, ollaanhan me tätä treenattukin aina silloin tällöin. Ensimmäisellä yrityksellä ne perinteiset "Ip, tässä, tähän!" -epätoivon säveleet, jolloin rima tuli aika suvereenisti alas. Sitten turpa kiinni ja keskittyminen ohjaamiseen. Jo rupes kääntyy ihan kivasti!

Seuraava murheenkryyni oli vitoselle tehtävä persjättö, jota ei olle harrastettu neljään kuukauteen, kun edellisellä kerralla Elina laittoi meidät persukuurille. Olin suunnitelltu siihen valssin, mutta Elinan mielestä voitaisiin taas alkaa käyttää persjättöjäkin, jos koira ei ala siitä kovin sikailemaan. Pieni possu sieltä nosti päätään, mutta osoittautui ettei ongelma ole selän taakse jäävä ohjaus vaan kilpajuoksu ohjaajan kanssa. Ensimmäinen lamppu syttyi tässä kohtaa! Kun lähden spurttaamaan kiirettä vaativaan ohjaukseen, niin Ipeltä unohtuu estehakuisuus kokonaan ja kaamee kaahotus perään. Eli koira fokusoituu, mutta ei ole tarpeeeksi estehakuinen. Mielenkiintoinen kombo. Miksi se spurttaa perään? No kun se on aina palkattu vauhdista kädessä olevalla lelulla. Eli lelupalkkaukseen tarkasti huomiota jatkossa; pudota lelu haluttuun palkkauskohtaan ja jatka ohjaamista (mielikuvituskoiran kanssa) ainakin yhden kahden esteen verran. Muutenkin palkkauksen suunnitelmallisuuteen tulisi kiinnittää järjettömän paljon enemmän huomiota.

Toisena säätönä ennakoivien valssien huolellisuus. Liiku, mutta pidä ohjaus päällä huolellisesti. Tämä rupesikin sujumaan varsin hyvin kun malttoi keskittyä kiirehtimättä liikaa. Ja se katsekin vielä koira, niin hyvä tullee!

Tänään Ipe pysyi hyvin ohjauksessa ja saikin ohjauksen lukemisesta kehuja. Kun liikkuu rohkeasti, ohjaa huolellisesti ja palkkaa oikein, niin avot!

Kotiläksyjä:

• palkkaus kuntoon - suunnitelmallinen palkkaaminen
• ohjaajan jahtaamisen estotreeniä - esteillä ja ilman
• estehakuisuuden kasvattavaa perustreeniä

xXx

Surkuhupaisaa katsoa kisavideoita kotona kun näkyvä todistusaineisto puhuu niin muuta mitä fiilikset kisan jälkeen. Agility kun ei ole ollut mitään kultasuihkua viime aikoina, niin Jyväskylän kisoissa ekan radan jälkeen olin aivan tajuttoman tyytyväinen - agility tuntui taas pitkästä aikaa agilityltä! Toki harmitti hitusesti oma rajaton tyhmyyteni, se kuuluisa sadasosan epäröinti väärässä paikassa, niin jo on kortit jaettu uuteen uskoon.

Pertti Siimes tuomaroi kaikki maksien radat, mukavat profiilit.
Ekana agilityrata. Keppivirhe - peijakas sentään! Keppien sisäänmeno olisi tiukalla käännöksellä edeltävälle hypylle ollut haasteellinen Ipelle, joten annoin suosiolla hypätä pitkäksi ja täten korjata kulmaa kepeille. Keppien jälkeen oli se toinen putken pää eli ei se, joka seistä törötti siinä nenän edessä kepeiltä tullessa. Ajatus A oli ottaa vaan vähän vastasella kiinni ja vetään. Kesken kepitelyn jostain mieleni syövereistä kaivautui esiin joku uumoileva ajatus B, jota en varsinaisesti edes harkinnut rataantutustumisessa. Pitäiskö sittenkin tehdä valssi keppien päähän? Huomaamaton rytmimuutos ja niin sitä tultiin tokavikasta välistä!! Damn it! (Ja kuten kunnon järkiohjaajan kuuluu, niin uusinta yrityksellä otetaan kehiin ajatus C eli persjättö.)
Loppurata meni kuitenkin mainiosti - mitä nyt A:n kontakti oli vähän hintsu, mutta oottakaas puomia! Voi pojat, miten hieno! Ipen akilleen kantapää on sivuirtoaminen ja se, jos en juokse puomin linjan yli. Aattelin sitten (tää oli suunniteltu jo rataantutustumisessa), että annan sille kunnon vauhdit ja etumatkan takakulman putkelta ja lähden suorilta ottamaan etäisyyttä. Odotin, että se kenottais siellä kun mikäkin vino kalkkuna muhun päin, mutta herttileijaa miten nätti! Positiiviset yllätykset voittaa 6-0 kaikenlaiset negatiiviset yllätykset, joita seuraavilla kahdella radalla koimme.

Hyppärille lähdettiin itsevarmoina, kun fiilis oli niin hyvä ekalta radalta. Ja sitten tultiin alas aika rytinällä. Sieltä se taas jostain nosti päätään - se holtiton säätäjä, joka kauppasi tuon tuosta pakettimatkoja ulkoavaruuden kiertoradoille. Oli pakko puhaltaa homma seis - mulla oli niin hyvä fiilis alla, etten halunnut sen pilaavan sitä.

Viimeselle radalle mentiin edelleen hyvän fiiliksen kantimilla. Valmistauduttiin vähän fokusoidummin ennen rataa - en antanut riekkua päättömästi. Lähdössä kuiskasin sen korvaan "missä putki?" - virhe. Sukelsi aika sulavasti sinne putkeen eka rima kaulassa. Kiitos ja näkemiin!

Triplahylly, mutta vähintään triplasti enemmän hyvää agilityfiilistä kun viimesen kuukauden aikana on ollut. Edes Jat-Tilan säkkipimeä ja hävyttömän kurainen ja märkä piha ei pilannut mun hyvää mieltä.
Katsotaan mikä on meininki huomenna Elinan koulutuksessa.

Virkatehtävissä (etsintä #1)

Tänään tuli se puhelu, johon ollaan valmistauduttu pitkän aikaa. Tosin siltikin se tuli vähän yllättäen ja nopeammin kuin arvelin. Meidän ensimmäinen oikea etsintä. Normaalisti karkulaisten kanssa ei ole päivän päälle hengen hätää, mutta tämä tapaus oli kiireellinen siitä syystä, että koira oli jäänyt auton alle katoamistilanteessa. Katoamisaluekin oli vilkasta taajamaa, joten tapaus oli syytä lähteä saman tien tarkistamaan. Meillä on valmiit koirakot vähän ylityöllistetteyinä nyt (valitettavasti), niin sen vuoksi päästiin mukaan "puolivalmiina" eli jatkokurssin ollessa vielä meneillään. Sain onneksi kokeneen etsijäkoirakon mukaan tueksi ja turvaksi. Jälki oli lisäksi ihan tuore ja haju puhdas, joten sikäli helppo keissi kokemattomallekin.

Lähdettiin liikkelle suhteellisen varmalta havaintopaikalta, josta Ipe eteni vain noin 20 metriä kun jo stoppasi ja jäi piippaamaan katsoen itään. Jatkoi siitä sitten vasemmalle kiertäen ensin suhteellisen reippaasti, mutta pian vauhti hyytyi. Palattiin takaisin lähtöpaikkaan johon tullessa Ipe katsoi taas itään "se ilme" kasvoilla - piippasi pari kertaa. Lähti etenemään katseen suuntaan ja meni noin 150 metriä reippaasti, mutta sitten alkoi ilmeisesti rauhoittelemaan itseään ja tiukalla maavainulla sahasi hiekkakentällä. Jossain vaiheessa jo kääntyi mua kohden ja haukotteli rauhoittelevasti. Todettiin, että homma oli siinä. Palkkasin tähän. Homma oli siis ohi alle vartissa. Suhteellisen varma olin karkurin ilmansuunnasta Ipen jäljestyksen perusteella. Kokeneempi koira tuli tarkistamaan ja osoitti myös selvästi saman suunnan kuin Isla.

En olisi voinut olla tyytyväisempi ensimmäiseen real-deal-jälkeen! Osasin lukea Ipeä hyvin, vaikka varsinaista ilmaisua ei taaskaan tullut, niin suunnasta ei jäänyt kauheesti epäselvyyttä. En jännittänyt oikeastaan ollenkaan, enemmänkin sellasta malttamatonta kutinaa päästä hommiin. Kaiken kruunasi pari tuntia etsintöjen jälkeen tullut viesti, että karkulainen oli löytynyt ja saatu kiinni juuri siltä suunnalta, johon kehotettiin jäljestyksen perusteella panostaa. Ulkoisin puolin koira oli kunnossa, mutta menivät eläinlääkäriin tarkistukselle.

Voi Ipe, pieni nenäkoira! <3

Punainen pinteessä

Muutama viikko sitten Frida lopetti yks kaks hyppäämisen sohvalle. Vaikka laiska koira onkin, niin sohvalle pääsyn kanssa ei ole ollut minkään valtakunnan ongelmia. Ajattelin, että herkkä hipiäinen olisi kompuroinut hypyn kanssa ja ottanut herneitä niin paljon nenäänsä, että olisi vain päättänyt lopettaa hyppäämisen kokonaan. Jokusen päivän päästä pistin merkille, ettei se venytä enää takapäätään kunnolla. Sen pyrstösulkien sheikkaukset on osa niin näyttävää venyttelyä, että sen puuttuminen on silmiinpistävää. Eräs päivä huomasin, että hypätessä sohvalta alas sen oikea takajalka petti alta. Eläinlääkäriin, mars!

Äffien rokotuksetkin oli sopivasti erääntymässä, niin laitettiin samalla reissulla vähän piikkiä niskaan. Fanni oli huojentunut kun pääsi niin vähällä tällä kertaa. Frida kopeloitiin ja tutkittiin läpi ennen kuvauspäätöstä. Polvet on edelleen tiukat, niissä ei mitään ongelmaa. Ei arista raajojen liikeradan testauksessa ja selästäkään ei löydy aristavaa kohtaa. Oikeasta takatassusta löytyi kulunut antura, mutta se oli niin minimaalinen muutos, ettei varmasti liity venyttelemättömyyteen. Myös yksi kynsivalli oli vähän ärtyneen näköinen - yleisiä syyskeli vaivoja kuulemma koirilla. Päätettiin, että kuvataan.

Fridan lonkat kuvattiin joskus vuoden iässä(?) kun se hyppyyttää oikeaa takajalkaansa asfaltilla kävellessä. Tämä pomputtelu alkoi heti kun muutettiin maalta kaupunkiin. Mitään suurempaa häikkää ei mistään löytynyt tuolloin. No ei löytynyt nytkään. Lonkat on matala maljaiset, mutta minkäälaista nivelrikkoa ei ollut havaittavissa. Selkäkin oli ok, viimesessä nikamavälissä ehkä aavistus paksuuntumaa, mutta ei kuulemma hälyyttävää.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että seuraavaksi ongelmaa lähdetään etsimään ratkaisua lihaspuolelta. En vaan yhtään tiedä, miten tuon käsiteltäessä rautakangeksi muuttuvan kanssa onnistuu hieronta...

Ilon kautta!

Agilitymasennus on selätetty - ainakin toistaiseksi!

Jos tuntuu, ettei yhteistyö koiran kanssa toimi, niin iloisen mielen voi hakea jostain muustakin. Anun ja Lean kanssa kehitettiin tänään huikee tarinan alku suomenruotsalaiselle Cuz-perheelle, josta aiotaan tehdä tulevina viikkoina animaatio. Pysykää kuulolla!

(Tehtiin me jotain muutakin treeneissä kun leikittii cuzeilla.) Soile toi rääkkimielessä mm-kisojen medien joukkueradan, joka oli tilastollisesti vaikein. Tehtiin ensin kisanomaisesti, sitten juostiin virheiden takia, treenattiin lisää rataa ja lopuksi vielä kisanomainen veto. Ekalla setillä tehtiin kaks hyllyä ja kiellettiin yks saakelin päällejuoksu molemmilla kerroilla. 

Hinkattiin vaikeahkoa keppien aloitusta. Kovasta vauhdista ei ihan osunu oikeaan väliin. Oikeastaan Ipe haki ihan mihin sattuu! Ja oikeastaan mää ohjasinkin ihan miten sattuu. Pienellä säädöllä saatiin sekin toimimaan. Tosin viimesellä kisavedolla meni taas väärään väliin kun tultiin A:lta. Päällejuoksua hinkattiin myös, joka ihan ok kun malttoi tehdä pienen vastavedon.

Vikan kierroksen kisaveto meni muilta osin ihan ok, mutta hyllytettiin mennen tullen putki-A-erottelussa! Taisi olla laiskan ohjaajan vika, koska Ipelle ei ole kovin tyypillistä tehdä kontakti-putkierottelun mokia.
Säätöä siellä ja täällä, mutta pääasia oli se, että meno tuntui piiitkästä aikaa taas ihan kohtuulliselta. Tehtiin suurimmaksi osaksi kuitenkin samaa rataa. Näissä tunnelmissa on kiva lähteä lauantaina kisaamaan.

Totisesti

Fanni on saavuttanut jo 6 vuoden kypsän iän. Tunnustan tuntevani syyllisyyttä siitä, että muistin syntymäpäivän kolme päivää liian aikaisin ja seuraavan kerran neljä päivää liian myöhään. Onkohan tämä semmonen asia, jota Fanni joutuu käymään sitten isona läpi terapeutin kanssa? Katsokaa nyt tuota ilmettä - krokotiilinkyynel on juuri vierähtämässä poskelle.

Tästä syystä rakastan koiria - ne ei katkeroidu, jos unohdan niiden syntymäpäivän. Niiden elämänasenne on se, että joka päivä on syntymäpäivä. Niillä on aina karnevaalihattu päässä.

Rakastan sinua Fanni vuoden jokaisena päivä. <3

Jäljellä vain hyvää mieltä

Jo toiset miljoonan taalan treenit tällä viikolla! Tällä kertaa lajina oli jälki ja vuorossa jatkokurssin pitkä metsäjälki. Trackeri oli hukassa jo lähteissä ja näemmä löysi satelliitit vasta ensimmäisen 500 metrin jälkeen, lopussa sitten puhelin teki nukahtamistempun ja lopun 200-300 metriä puuttui myös kartalta. No jos ei gps osannut tänään tehdä jälkeä, niin me osattiin sitten senkin puolesta! Ipe oli aivan huippu! <3

Jälki oli reilu 20 tuntia vanha ja noin 2,8 kilometriä pitkä. Maalissa oli snautseri-Alfa - vanha uros, jolla sydänvika. Mirvan kanssa puhuttiin jälkeen päin, että mahtoiko maalikoiralla olla niin suuri vaikutus jälkityöskentelyyn, koska Ipe totisesti jäljesti ihan erilaisella harkinnalla ja tarkkuudella kuin koskaan aiemmin. Alfalle on tehty kemiaalinen kastraatio ja se on sydänvikansa vuoksi lääkityksellä, joten sen jättämät hajut oli todella mielenkiintoisia Ipen mielestä. Haisteli totuttua enemmän merkkauspaikkoja ja tarkasteli pistoja aktiivisesti.

Ensimmäinen kilometri mentiin kun junaraiteilla, määrätietoisesti ja tarkasti. Aiemmasta poiketen Ipe jäi myös oma-alotteisesti odottamaan peesaajia, jotka välillä jäi näköetäisyydeltä tiheässä metsässä kapealla polulla. Polku oli alkupäästä muutoinkin vaikeakulkuista isojen ja liukkaiden kivien takia, niin tahti oli maltillisempi varmaan myös sen vuoksi. Ensimmäinen häiriö oli laavulla, jossa oli ihmisiä ja koira retkievästelemässä. Nämä eivät suinkaan olleet Ipen mielestä yhtään kiinnostavia, vaan laavun läheisyydessä ollut huussi veti paskafetissikoiraa aika kutkuttelevasti. Otettiin uudelleen haju, jonka jälkeen palasi takaisin moodiin ja jatkoi jäljestystä.

Seuraava pulmatilanne tuli vasta n. 100 metriä tieltä, jonka päässä maali oli. Jälki kulki suoraan polkua kohti tietä, mutta risteyksestä olisi lähtenyt polku kulkeman tien suuntaisesti kohti maalia. Tässä vaiheessa antoi jo vahvasti ymmärtää, että maali alkaa olemaan jo lähellä, eikä välttämättä haluaisi edetä enää - ainakaan jäljen päällä. Yritti, että lähtisi kiertämään vasempaa kautta, mutta estettiin. Jatkoi juomatauon jälkeen halukkaasti uudelleen jälkeä pitkin. Kun päästiin tietä, niin ignoorasi täysin jäljen suunnan (vasen). Olisi mielummin mennyt tien yli ja jatkanut kenties metsää pitkin maalille oikealta puolen kiertäen. Tuumailun jälkeen katseli kaihoisasti suoraan maalia kohden ja piippasi. Vahvistettiin aina katsetta, ensin suullisesti ja sitten vartaloavulla. Päätti sitten lähteä loppusuoralle tietä pitkin, mutta koko matkan sahasi puolelta toiselle ja odotti sopivaa polkua, josta pääsisi kiertoradalle. Tilaisuutta ei kuitenkaan tullut, joten tultiin maaliin jäljen päältä. Noin 50 metrin päästä ilmaisi, maali oli tuolloin jo näkyvissä.

Kaikkineensa valtavan maltillista työtä! Olin suorastaan vähän yllättänyt, kuinka hienosti treeni meni. Ensimmäistä kertaa ikinä vauhdin ja ajatuksen balanssi oli onnistunut. Normaalisti Ipen vaa'alle käy niin, että ensin asetetaan sopiva punnus ajatusta toiseen kuppiin ja sitten rysäytetään kohtuuttoman suuri punnus vauhtia toiseen sillä seurauksella, että ajatus lentää kun leppäkeihäs. Silloin ollaan kujalla molemmat ja lopputulema on tätä luokkaa:

http://muttscomics.com

Reilu tunti aktiivista nenätyötä vie aika tehokkaasti mehut koirasta. Kaikkensa antaneena, märkänä ja kuraisena - kyllä sillä on herkullisen kitten moussensa ansainnut. Mää en saanut kissanruokaa palkaksi, mutta  huikea fiilis märistä ja kuraisita vaatteista huolimatta - tällä euforialla jaksaa taas seuraaviin treeneihin!