Maksi3 rataantutustuminen alkoi vähän ennen kymmentä illalla. Olin väsynyt ja huonosti keskittynyt. Mujusen kolmosten rata oli kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Vaikeustaso kakkosten radalta kolmosten radalle oli naurettavan suuri - tuohon aikaan illasta olisin kaivannut kunnon luukutusrataa. Justiinsa sellasta, joka sopii aivottomalle toiminnalle kun nenä päähän. Panokset kun oli lyöty siihen ruutuun, että radalla oli nähtävissä ainakin yksi aivoton. Oikeassa olin - tuplasin vielä potin ja järjestin kaksi aivotonta radalle.
Radassa oli yksi positiivinen asia: rimat pysyi ylhäällä (- ne, jotka kerettiin suorittaa). Ennemmin olisin kyllä toivonut vaikka ekan tai kolmannen riman tippumista, niin oltaisiin voitu lopettaa siihen ja säästää itsemme henkisiltä haavoilta. A:lle asti perusookoota. Sitten se käteen tuleminen, miten se voi olla niin helvetin vaikeeta?! Kun vire on liian korkea, niin touhu menee ihan perseilyksi. Otin kiinni ja kun käskytin ekan kerran keppejä niin säntäsi suoraan keppejä päin - ois varmaan mennyt vaikka keskeltä pujottelua sisään, jos niikseen olis ollut. Putkelta (11.) putkelle (12.) oli etukäteen suurin murheenkryyni. Pitkähköt viennit on tällä hetkellä (ja tuolla vireellä) käytännössä mahdottomia. Siksipä ajattelin, että valitsen kahdesa pahasta sen jännittävämmän ja käyn ottaan sen putken takaa pakkovalssilla kiinni. Ajatuksena oikein jännittävä, käytännössä olis ollut varmaan yhtä jännä jos olis osannut tehdä pakkovalssin! (Tässä kohtaa astui se toinen aivoton näyttämölle.) Ihan naurettava virhe!
Putkirallin jälkeinen takaakierto sinetöi meidän loisteliaan kokonaisuuden. Hetken säädettiin yhteystyön taajuuksia, jonka jälkeen oli aika poistua takahuoneeseen. The end.
Ja sitten niihin parempiin fiiliksiin! Ennen Islan tragikomediaa ladattiin vähän chihuahuaenergiaa kehiin kakkosten radalla. Mujusen 2-luokan rata oli ihan luokattoman helppo. Suoraa toiseen päähän ja suoraan takaisin toiseen. Juuri mainio profiili pienelle chihuahualle. Ainoa tarkkuutta vaativa paikka oli kepeille vienti, joka on Fannille epävarmahko. Olisin halunnut koittaa ohjata "väärältä" puolelta, olis ollut helpompi putken kannalta., mutta en halunnut ottaa riskiä. Putkesta se vähän lensikin ulos ja sain sen käteen juuri viime hetkellä ja vähän herran haltuun se sisäänmeno, joka Fannille ei ole mikään automaatio. Niin vain meni ja alun jälkeen alkoi oikein rytmittämään kunnolla pujottelua ja meni lujaa! Normaalisti kisoissa se kävelee kepit läpi.
Keppien jälkeen mulla nousi kyyneleet silmiin, kun olin niiiiin järjettömän onnellinen! Tuo pieni paholainen, joka on treenannut viimeisen puolen vuoden aikana ehkä neljä kertaa ja kisannut viiimeksi maaliskuussa. Ihaninta on se tekemisen ilo, joka sen naamasta loistaa kun tekee agilityä. Suupielet korvissa menee kun pieni sukkula <3 Oikea terapiakoira. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että bordercollien voisi laittaa agilityssä vähäksi aikaa sinne loputtomalle hyllyllensä, jota se on viime aikoina nikkaroinut ja kaivaa kunnolla tuon chihuahuan naftaliinistä. Fanni on vaan niin <3
(Ipe voisi sen sijaan keskittyä etsintähommiin, joissa se on agilityn sijaan loistanut viime aikoina. Eilen saatiin hienoja uutisia, kun yksi kokeneempi koira oli käynyt tarkistamassa ne sunnuntaiset maastot, joissa jäljestettiin. Havainnot oli oikeita ja ilmaisukin oli tullut samaan suuntaan kun Ipellä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti