Eilinen ja tämä päivä oltiin vaan. Ikään kuin ei oltais tehty mitään, mutta niin että koko ajan touhuttiin jotain. Semmosta kun elämä on maalla - siellä ei mennä kello kaulassa mihinkään, mutta ei siellä hommatkaan lopu. Miehet otti kaiken irti toistaiseksi sulasta järvestä; verkot vesille! Ipeä huolestutti rannalla.
Eilen syötiin voissa paistettua kuhaa ja perunamuussia, tänään kuhakiusausta. Lähiruokaa, tiedättehän. Tuo kuvassa oleva luikero on kyllä made ja se jäi odottamaan keittopäivää. Ritan päivän kohokohta on kalojen perkuuhetki, jolloin se napsii sille heitetyt kalanpyrstöt. Rouskuttaa niitä kuin sipsiä konsanaan. Päätin tarjota kaupunkikoiralle uuden luomuelämyksen ja annoin Ipelle yhden kuhanpyrstön. Etuhampailla nosteli ja ihmetteli sitä, riipi lopulta juuressa olevan lihan ja jätti itse pyrstön syömättä. Rita hoiti homman loppuun. Tänäaamuna uusi yritys. Oli sulatellut asiaa yön ylin ja päätti olla todellinen karpaasi. Riks, raks, poks ja sinne meni kuhanpyrstö! (Kotimatkalla sulatteli syömäänsä pyrstöä...hajusta päätellen.)
Tänään totesimme tunnarin kanssa ongelman. Oma on puoliksi piilossa jo kovin lähellä hajustamattomia. Ollaan tehty yhden ison kanssa kanssa ja myös kolmen pienemmän kasan kanssa. Probleema on nyt se, kun oma on tuotu tarpeeksi lähellä (10-20 cm) niin välittömästi kun se saa hajun omasta, se ottaa lähimmän mahdollisen kapulan suuhunsa - ja välittömästi tämän jälkeen toteaa, että voi perskules, ei tämä ollutkaan oma...sylkee pois ja jatkaa etsintää löytäen sen vieressä olevan oman ja palauttaa. Joskus tietysti käy niin onnekkaasti, että se lähin mahdollinen on tosiaan se oma, mutta useinkaan näin ei ole. Mitä ihmettä nyt pitäis tehdä? Väärien mälväämisestä huomauttaminen on aiemmin johtanut siihen, että se alkaa varoa kapuloita ja kysyy vielä kasan luona "lupaa" lähestyä niitä.
Jos jossain mennään taaksepäin, niin jossain ollaan sentään edistytty! Se ottaa metallisen noutokapun suuhunsa! Lätty oli nounou ruudun kanssa, mutta metallin kanssa se oli oiva peli! Sillä saa vireen niin korkeaksi, että unohtaa kuinka hirveän kamala se metalli onkaan. Alla olevalla videolla näkyy tämän päivän heikoin suoritus. Oltiin tehty alle jo neljä viisi toistoa oikein hienolla draivilla ja olin niin äimänä, että oli pakko huutaa Henkka kuvaamaan. No silloihan the moment oli vähän niinkun jo ohi, mutta keskinkertainen vire oli vielä jäljellä. Neiti Sieväsestä on kovaa vauhtia tulossa Irongirl!
Tosin ennen Irongirl-kassamagneettileffaa voi olla, että tehdään vielä niitä Nuija ja Tosinuija -pätkiä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti