Jäljen jälkeen (etsintä #3)

Eilinen tokomasennus saatiin haudata varsin sutjakkaasti, kun karautettin tallilta suoraan Hervantaan viimeiselle jatkokurssijäljelle. Vuorossa oli pistojälki, joka tehtiin tuoreena ja varsin lyhyenä. Etsintäharrastus on siitä kertakaikkisen mahtavaa, että minä vaan hippuloin liinan päässä ja Ipe kertoo mitä tehdään...noin niinkuin kärjistäen. Koira saa tehdä täysin rauhassa oman duuninsa ja mun tehtävä on vain tulkata sitä ulkomaailmalle.

Nenäkoiran instrumentti

Pistojäljellä tulkkaustehtävä ei ollut edes kovin kummoinen, kun Ipe päästeli varsin varmoin elkein menemään. Olin tavattoman tyytyväinen siihen, että sen työkentelyvire uunituoreella jäljellä oli niin hyvä. Aiemmin tuoreet on tahtoneet mennä perseilyn puolelle, kun Ipen mielestä niissä ei ole kaiketi mitään haastetta.

Jälki oli n. 0,6 km pitkä ja maalissa oli dogginarttu. Ensimmäisen piston merkkasi vain katseella, ei lähtenyt edes tarkistamaan. Sitten tultiin risteykseen, jossa jokaiseen suuntaan meni yksi pisto, kun jäljen tekijät oli sekoilleet suunnan kanssa. Merkkasi katseella tulosuunnasta katsottuna vasemman piston ja lähti tarkistamaan suoraan menevää pistoa. Hetken mietti ja pohdiskeli kunnes lähti jäljen suuntaan reippain askelin. Maalia edeltävää kulmaa ei edes merkannut vaan painatti suoraan ylös mäkeä, jossa vauhti alkoi hiipua ja aavistelin, että nyt ollaan kiertoradalla. Yritti vasemmalla umpimetsään, mutta totesi, että ehkä helpompi mennä polkuja pitkin. Palattiin takasin päin, josta veti sukkana kulman oikein ja maaliin tiukan tiiviillä maavainulla. Maalia lähestyessä se lyö nenän tiukasti maahan, todennäköisesti hieman rauhottelee itseään.

Semmonen jatkokurssi. Parin kuukauden aikana tuli opittua melkein enemmän Ipestä kuin kahden vuoden aikana, joina ollaan jälkeä treenattu. Moni asia loksahti lujaa paikalleen ja opin luottamaan koiraan paremmin. Tai ehkä se on ollut suurin muutos, että pääsin irti epäonnistumisen pelosta.

Tänään kun oli taivaallisen kaunis talvipäivä, niin päästiin testaamaan taas taitojamme tosietsinnässä. Käytiin tsekkaamassa pari paikkaa samasta keissistä, jota käytiin pari viikkoa sitten jäljestämässä. Mukana oli kokeneempi Molla, jonka työskentely varmisti Ipen viestimiä aatoksia. Lähellä taidettiin olla - pari selkeää ilmaisua ja yhden stopin jälkeen Ipe kääntyi täyskäännöksen ja oli sitä mieltä, että homma oli siinä. Palkkasin siihen. Jännä oli nähdä sen lähestymistä etsittävää kohden, kun se yhdessäkin kohtaa alkoi tekemään pistoa vasemmalle ja palasi takaisin, mutta mulkoili koko ajan ilmaisun suuntaan ikään kuin sen näköisenä, ettei vaan saa ketään niskaansa sieltä. Palkkauksen jälkeen oli kuitenkin rento ja huolettoman oloinen.

Tassuihin jäänyt lumi ja -15 asteen pakkanen ei ollutkaan kovin imarteleva yhdistelmä. Etenkin kun yhden kierroksen jälkeen Ipe kävi välillä autossa huilaamassa, missä oli tietenkin nuollut tassunsa märiksi. Kun jatkettiin hommia, niin se rupes 20 metrin jälkeen jo kinkkaamaan takajalkojaan sen näköisenä, ettei kävele enää metriäkään. Pikalämmitys käsin ja sitten taas menoksi. Pitääks mun ostaa sille tämmöset talvimonot?