Making of...

Normaaleja harrastuskoiran vikoja!

Turkuun ja (luojan kiitos) takaisin. Oli taas aika osteopatian ja tällä kertaa myös melko iloisten uutisten; Ipe mahtuu jo normaalin harrastuskoiran vikaluokitukseen! 

Ranka istuessa parempi kuin seistessä. Niskassa jäykkyyttä, rintarangan lopussa jotain nihkeyttä ja suoliluu-ristiluuyhdistelmäajoneuvolla oli ajettu taas päin seinää. Oikea lapa oli jähmeä. Siinä on jo listaa kerrakseen, mutta pikkuvikoja näemmä. Aikalailla vuosi sitten käytiin ekan kerran Tanjalla Turussa ja siitä lähtien meidän tie on ollut vain nousujohteista! Kirjavan hoitohistorian joukosta tämä on ainoa hoitomuoto, joka Ipen ongelmakroppaan on tehonnut.

Pidettiin siis lepopäivä tänään, mikä oli sikäli harmi, että oltaisiin päästy yhdelle etsintäkeikalle. Mutta tuleehan noita! Juoksuja ei vielä näy, joten kaiketi se on uskottava, että lauantaiaamuna pitäisi olla tallilla tokokokeessa. Ihan sitä silmällä pitäen otettiin iltakävelyn jälkeen kaksi kotipihatunnari, jotka molemmat jätte bra. Tosin kaukana kisanomaisista, mutta tällä hetkellä järkevintä on saada vain onnistumisia - keinoja kaihtamatta.

Tiistaina käytiin tallilla treenaamassa ja sen perusteella odotettavissa on pyöreitä nollia sekä ruudusta että tunnarista. Metalli sen sijaan oli ok, samoin hyppynouto. Jäävä ongelmaton, kaukot semihyvät. Askelsiirtymissä oikea muistuttaa edes kaukaisesti askelsiirtymää, vasemmalle askeltaessa häipyy koira  näköpiiristä ja seuraavan kerran se tulee näkökenttään perse edellä oikealta puolelta. Kas näin. (Toivon siitä ylimääräisiä tyylipisteitä.)

Yhteenvetona voinene todeta, että kokeissa on nähtävissä sen hetkinen tuuri, ei niinkään taito. Mutta eikös sekin ole ihan normaali harrastuskoiran vika, että välillä asiat laitetaan ihan herran haltuun?

Lungisti ja sitten kieli poskella

Kuten kuvasta näkyy, se on otettu klo 12.10. Päivä oli lauantai ja edessä oli koirien rötväyspäivä - Ipe suhtautui asiaan sopivalla vakavuudella. Kertoi olevansa ihan mielissään siitä, että saa laskea lampaita koko päivän.

Tänään oli jatkokurssin jälki 4/5 - tuore (6h) taajama. Pituutta oli noin 1,5 km ja maalissa oli x-rotuinen Kino-uros. Taisi edellisen päivän laiskottelu painaa vähän kaasujalkaa, sillä vauhtia oli taas kohtuuttomasti enemmän kun ajatusta. Bordercollie meni niin kieliposkella, että liinan perässä roikkui manaava hidaste.

Alku oli lupaava ja olin kovin luottavaisin mielin. Teki hienoja tarkastuksia ja pystyin tulkitsemaan sen tuumailuja oikein mukavasti. Kun päästiin Y-risteykseen (josta jälki lähti tummansinistä katkoviivaa vasemmalle) ja mustavalkoinen höyryjuna päästeli semmosella höökillä vaan eteenpäin ilman minkään valtakunnan tarkistuksia, niin alkoi luotto olemaan koetuksella. Koljontielle päästessä otti kuitenkin päättäväisesti vasemman ja oikein potki vauhdilla eteenpäin kun sai taas kunnon ilmavainun jäljestä. Päästeli taas toistamiseen kulman yli ilman arpomista - ei mielestäni edes merkannut kulmaa. Koljontien ja Reposuontien risteyksessä tuumattiin hetki, halusi käydä tarkistamassa metsänreunan ennen kuin pystyi jatkamaan. Loppu meni kovalla vauhdilla ja intensiivisellä maavainulla, vaikka oltiin vain puolet ajasta jäljen päällä! En kerta kaikkisesti ymmärrä, mistä oli kysymys. Pääasia tietysti oli se, että maali löytyi hienosti ja ilmaisu oli ok.

Tuo koira oli jäljen jälkeen jotenkin niin kamalan itseriittoinen ja höveli samaan aikaan. Ihan kun se olis miettinyt onnellisena, että "tulipa hutastua tuossa vasemmalla tassulla yks jälki - mitähän sitten tehtäis?!"

Musta hevonen pelastaa

Aloitan suosiolla huonoista uutisista, jottei jäis paha maku suuhun. Oman seuran iltakisat tarjosi kaikkea äärestä laitaan. Lyhykäisyydessään se meni näin: Fanni oli super ja Ipe oli antisuper.

Maksi3 rataantutustuminen alkoi vähän ennen kymmentä illalla. Olin väsynyt ja huonosti keskittynyt. Mujusen kolmosten rata oli kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Vaikeustaso kakkosten radalta kolmosten radalle oli naurettavan suuri - tuohon aikaan illasta olisin kaivannut kunnon luukutusrataa. Justiinsa sellasta, joka sopii aivottomalle toiminnalle kun nenä päähän. Panokset kun oli lyöty siihen ruutuun, että radalla oli nähtävissä ainakin yksi aivoton. Oikeassa olin - tuplasin vielä potin ja järjestin kaksi aivotonta radalle.

Radassa oli yksi positiivinen asia: rimat pysyi ylhäällä (- ne, jotka kerettiin suorittaa). Ennemmin olisin kyllä toivonut vaikka ekan tai kolmannen riman tippumista, niin oltaisiin voitu lopettaa siihen ja säästää itsemme henkisiltä haavoilta. A:lle asti perusookoota. Sitten se käteen tuleminen, miten se voi olla niin helvetin vaikeeta?! Kun vire on liian korkea, niin touhu menee ihan perseilyksi. Otin kiinni ja kun käskytin ekan kerran keppejä niin säntäsi suoraan keppejä päin - ois varmaan mennyt vaikka keskeltä pujottelua sisään, jos niikseen olis ollut. Putkelta (11.) putkelle (12.) oli etukäteen suurin murheenkryyni. Pitkähköt viennit on tällä hetkellä (ja tuolla vireellä) käytännössä mahdottomia. Siksipä ajattelin, että valitsen kahdesa pahasta sen jännittävämmän ja käyn ottaan sen putken takaa pakkovalssilla kiinni. Ajatuksena oikein jännittävä, käytännössä olis ollut varmaan yhtä jännä jos olis osannut tehdä pakkovalssin! (Tässä kohtaa astui se toinen aivoton näyttämölle.) Ihan naurettava virhe!
Putkirallin jälkeinen takaakierto sinetöi meidän loisteliaan kokonaisuuden. Hetken säädettiin yhteystyön taajuuksia, jonka jälkeen oli aika poistua takahuoneeseen. The end.

Ja sitten niihin parempiin fiiliksiin! Ennen Islan tragikomediaa ladattiin vähän chihuahuaenergiaa kehiin kakkosten radalla. Mujusen 2-luokan rata oli ihan luokattoman helppo. Suoraa toiseen päähän ja suoraan takaisin toiseen. Juuri mainio profiili pienelle chihuahualle. Ainoa tarkkuutta vaativa paikka oli kepeille vienti, joka on Fannille epävarmahko. Olisin halunnut koittaa ohjata "väärältä" puolelta, olis ollut helpompi putken kannalta., mutta en halunnut ottaa riskiä. Putkesta se vähän lensikin ulos ja sain sen käteen juuri viime hetkellä ja vähän herran haltuun se sisäänmeno, joka Fannille ei ole mikään automaatio. Niin vain meni ja alun jälkeen alkoi oikein rytmittämään kunnolla pujottelua ja meni lujaa! Normaalisti kisoissa se kävelee kepit läpi.

Keppien jälkeen mulla nousi kyyneleet silmiin, kun olin niiiiin järjettömän onnellinen! Tuo pieni paholainen, joka on treenannut viimeisen puolen vuoden aikana ehkä neljä kertaa ja kisannut viiimeksi maaliskuussa. Ihaninta on se tekemisen ilo, joka sen naamasta loistaa kun tekee agilityä. Suupielet korvissa menee kun pieni sukkula <3 Oikea terapiakoira. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että bordercollien voisi laittaa agilityssä vähäksi aikaa sinne loputtomalle hyllyllensä, jota se on viime aikoina nikkaroinut ja kaivaa kunnolla tuon chihuahuan naftaliinistä. Fanni on vaan niin <3

(Ipe voisi sen sijaan keskittyä etsintähommiin, joissa se on agilityn sijaan loistanut viime aikoina. Eilen saatiin hienoja uutisia, kun yksi kokeneempi koira oli käynyt tarkistamassa ne sunnuntaiset maastot, joissa jäljestettiin. Havainnot oli oikeita ja ilmaisukin oli tullut samaan suuntaan kun Ipellä!)

Elinan viisauksia ja etsintä #2

Meidän työntäyteinen viikonvaihde tuli päätökseen tänään iltapäivällä, kun oltiin ensin käyty aamu jäljestämässä ja päivällä Jänesniemen koulutuksessa hallilla. Pelkäsin, että väsymys vois painaa koulutuksessa jo siinä määrin, ettei treenaamisesta olisi tullut mitään, mutta pikku-Ipe se jaksoi paahtaa hienosti koko koulutuksen.

Aamupäivällä siis pari tuntia metsäjäljellä tarkistamassa muutama havainto jo kuukauden kadoksissa olleesta koirasta. Ipe teki sen verran reippaasti töitä, että havainnot on mitä todennäköisimmin oikeita. Meidän jäljestys keskeytyi yllättäen, kun huomattiin pari hirvimiestä ja lähemmin tarkasteltuna niitä seisoi siinä pitkänä rintamana aika monta muutakin. Siitä lähtivät hirvitorviensa kanssa sellasella mekkalalla, että korvia hiveli! En oo ikinä koskaan tiennyt, että hirviä voidaan metsästää tolleen ilman koiria. Ipen suunta olis ollut just torvilinja ja passin väliin, joten jouduttiin keskeyttämään. Ei huvittanut olla siinä puristuksessa.
Lähdettiin takaisin päin autoille ja Ipe halusi kiven kovaa lähteä katsomaan yhtä polkua, jota edettiinkin sitten noin puoli kilometriä reippaasti. Puolessa välissä hiipui vauhti ja tielle päästyä katseli polkun suuntaisesti metsään päin kaihoisasti ja piippasikin pari kertaa. Hirvimiehet vähän sekoitti tätä reissua, mutta ihan hyvillä mielin olin silti Ipen työskentelystä. Jo autosta poisottaessa se oli niin virkaintoisena odottamassa, että päästään hommiin. Jälkityöskentely tuntuu olevan sille todellinen henkireikä. Ja onhan se itellekin aika metkaa, kun tuntuu että jokaikinen kerta oppii enemmän ja enemmän lukemaan koiraa.

Pikainen pyörähdys kotiin, kamojen uudelleen pakkaus ja hallille. Viimeisessä Elinan koulutuksessa koin suoranaisia valaistumisen hetkiä, eikä tämäkään jättänyt kylmäksi. Erona viime kertaan, saatiin veitsenterävien neuvojen lisäksi myös kehuja! Ja radallakin päästiin noin puoleen väliin kun viime kerralla taidettiin hinkata seitsemää ensimmäistä estettä. Tällä kertaa radan alku oli kaikkein teknisin ja Elina sanoikin aluksi, että siinä on jo sen verran haastetta hiottavaksi, ettei lopusta niin väliä.

Alussa oli esteen fokusointi. "Ensimmäinen koira tänään, joka oikeasti keskittyy kakkosesteeseen." Hyvä Ripe! Noh, ollaanhan me tätä treenattukin aina silloin tällöin. Ensimmäisellä yrityksellä ne perinteiset "Ip, tässä, tähän!" -epätoivon säveleet, jolloin rima tuli aika suvereenisti alas. Sitten turpa kiinni ja keskittyminen ohjaamiseen. Jo rupes kääntyy ihan kivasti!

Seuraava murheenkryyni oli vitoselle tehtävä persjättö, jota ei olle harrastettu neljään kuukauteen, kun edellisellä kerralla Elina laittoi meidät persukuurille. Olin suunnitelltu siihen valssin, mutta Elinan mielestä voitaisiin taas alkaa käyttää persjättöjäkin, jos koira ei ala siitä kovin sikailemaan. Pieni possu sieltä nosti päätään, mutta osoittautui ettei ongelma ole selän taakse jäävä ohjaus vaan kilpajuoksu ohjaajan kanssa. Ensimmäinen lamppu syttyi tässä kohtaa! Kun lähden spurttaamaan kiirettä vaativaan ohjaukseen, niin Ipeltä unohtuu estehakuisuus kokonaan ja kaamee kaahotus perään. Eli koira fokusoituu, mutta ei ole tarpeeeksi estehakuinen. Mielenkiintoinen kombo. Miksi se spurttaa perään? No kun se on aina palkattu vauhdista kädessä olevalla lelulla. Eli lelupalkkaukseen tarkasti huomiota jatkossa; pudota lelu haluttuun palkkauskohtaan ja jatka ohjaamista (mielikuvituskoiran kanssa) ainakin yhden kahden esteen verran. Muutenkin palkkauksen suunnitelmallisuuteen tulisi kiinnittää järjettömän paljon enemmän huomiota.

Toisena säätönä ennakoivien valssien huolellisuus. Liiku, mutta pidä ohjaus päällä huolellisesti. Tämä rupesikin sujumaan varsin hyvin kun malttoi keskittyä kiirehtimättä liikaa. Ja se katsekin vielä koira, niin hyvä tullee!

Tänään Ipe pysyi hyvin ohjauksessa ja saikin ohjauksen lukemisesta kehuja. Kun liikkuu rohkeasti, ohjaa huolellisesti ja palkkaa oikein, niin avot!

Kotiläksyjä:

• palkkaus kuntoon - suunnitelmallinen palkkaaminen
• ohjaajan jahtaamisen estotreeniä - esteillä ja ilman
• estehakuisuuden kasvattavaa perustreeniä

xXx

Surkuhupaisaa katsoa kisavideoita kotona kun näkyvä todistusaineisto puhuu niin muuta mitä fiilikset kisan jälkeen. Agility kun ei ole ollut mitään kultasuihkua viime aikoina, niin Jyväskylän kisoissa ekan radan jälkeen olin aivan tajuttoman tyytyväinen - agility tuntui taas pitkästä aikaa agilityltä! Toki harmitti hitusesti oma rajaton tyhmyyteni, se kuuluisa sadasosan epäröinti väärässä paikassa, niin jo on kortit jaettu uuteen uskoon.

Pertti Siimes tuomaroi kaikki maksien radat, mukavat profiilit.
Ekana agilityrata. Keppivirhe - peijakas sentään! Keppien sisäänmeno olisi tiukalla käännöksellä edeltävälle hypylle ollut haasteellinen Ipelle, joten annoin suosiolla hypätä pitkäksi ja täten korjata kulmaa kepeille. Keppien jälkeen oli se toinen putken pää eli ei se, joka seistä törötti siinä nenän edessä kepeiltä tullessa. Ajatus A oli ottaa vaan vähän vastasella kiinni ja vetään. Kesken kepitelyn jostain mieleni syövereistä kaivautui esiin joku uumoileva ajatus B, jota en varsinaisesti edes harkinnut rataantutustumisessa. Pitäiskö sittenkin tehdä valssi keppien päähän? Huomaamaton rytmimuutos ja niin sitä tultiin tokavikasta välistä!! Damn it! (Ja kuten kunnon järkiohjaajan kuuluu, niin uusinta yrityksellä otetaan kehiin ajatus C eli persjättö.)
Loppurata meni kuitenkin mainiosti - mitä nyt A:n kontakti oli vähän hintsu, mutta oottakaas puomia! Voi pojat, miten hieno! Ipen akilleen kantapää on sivuirtoaminen ja se, jos en juokse puomin linjan yli. Aattelin sitten (tää oli suunniteltu jo rataantutustumisessa), että annan sille kunnon vauhdit ja etumatkan takakulman putkelta ja lähden suorilta ottamaan etäisyyttä. Odotin, että se kenottais siellä kun mikäkin vino kalkkuna muhun päin, mutta herttileijaa miten nätti! Positiiviset yllätykset voittaa 6-0 kaikenlaiset negatiiviset yllätykset, joita seuraavilla kahdella radalla koimme.

Hyppärille lähdettiin itsevarmoina, kun fiilis oli niin hyvä ekalta radalta. Ja sitten tultiin alas aika rytinällä. Sieltä se taas jostain nosti päätään - se holtiton säätäjä, joka kauppasi tuon tuosta pakettimatkoja ulkoavaruuden kiertoradoille. Oli pakko puhaltaa homma seis - mulla oli niin hyvä fiilis alla, etten halunnut sen pilaavan sitä.

Viimeselle radalle mentiin edelleen hyvän fiiliksen kantimilla. Valmistauduttiin vähän fokusoidummin ennen rataa - en antanut riekkua päättömästi. Lähdössä kuiskasin sen korvaan "missä putki?" - virhe. Sukelsi aika sulavasti sinne putkeen eka rima kaulassa. Kiitos ja näkemiin!

Triplahylly, mutta vähintään triplasti enemmän hyvää agilityfiilistä kun viimesen kuukauden aikana on ollut. Edes Jat-Tilan säkkipimeä ja hävyttömän kurainen ja märkä piha ei pilannut mun hyvää mieltä.
Katsotaan mikä on meininki huomenna Elinan koulutuksessa.

Virkatehtävissä (etsintä #1)

Tänään tuli se puhelu, johon ollaan valmistauduttu pitkän aikaa. Tosin siltikin se tuli vähän yllättäen ja nopeammin kuin arvelin. Meidän ensimmäinen oikea etsintä. Normaalisti karkulaisten kanssa ei ole päivän päälle hengen hätää, mutta tämä tapaus oli kiireellinen siitä syystä, että koira oli jäänyt auton alle katoamistilanteessa. Katoamisaluekin oli vilkasta taajamaa, joten tapaus oli syytä lähteä saman tien tarkistamaan. Meillä on valmiit koirakot vähän ylityöllistetteyinä nyt (valitettavasti), niin sen vuoksi päästiin mukaan "puolivalmiina" eli jatkokurssin ollessa vielä meneillään. Sain onneksi kokeneen etsijäkoirakon mukaan tueksi ja turvaksi. Jälki oli lisäksi ihan tuore ja haju puhdas, joten sikäli helppo keissi kokemattomallekin.

Lähdettiin liikkelle suhteellisen varmalta havaintopaikalta, josta Ipe eteni vain noin 20 metriä kun jo stoppasi ja jäi piippaamaan katsoen itään. Jatkoi siitä sitten vasemmalle kiertäen ensin suhteellisen reippaasti, mutta pian vauhti hyytyi. Palattiin takaisin lähtöpaikkaan johon tullessa Ipe katsoi taas itään "se ilme" kasvoilla - piippasi pari kertaa. Lähti etenemään katseen suuntaan ja meni noin 150 metriä reippaasti, mutta sitten alkoi ilmeisesti rauhoittelemaan itseään ja tiukalla maavainulla sahasi hiekkakentällä. Jossain vaiheessa jo kääntyi mua kohden ja haukotteli rauhoittelevasti. Todettiin, että homma oli siinä. Palkkasin tähän. Homma oli siis ohi alle vartissa. Suhteellisen varma olin karkurin ilmansuunnasta Ipen jäljestyksen perusteella. Kokeneempi koira tuli tarkistamaan ja osoitti myös selvästi saman suunnan kuin Isla.

En olisi voinut olla tyytyväisempi ensimmäiseen real-deal-jälkeen! Osasin lukea Ipeä hyvin, vaikka varsinaista ilmaisua ei taaskaan tullut, niin suunnasta ei jäänyt kauheesti epäselvyyttä. En jännittänyt oikeastaan ollenkaan, enemmänkin sellasta malttamatonta kutinaa päästä hommiin. Kaiken kruunasi pari tuntia etsintöjen jälkeen tullut viesti, että karkulainen oli löytynyt ja saatu kiinni juuri siltä suunnalta, johon kehotettiin jäljestyksen perusteella panostaa. Ulkoisin puolin koira oli kunnossa, mutta menivät eläinlääkäriin tarkistukselle.

Voi Ipe, pieni nenäkoira! <3

Punainen pinteessä

Muutama viikko sitten Frida lopetti yks kaks hyppäämisen sohvalle. Vaikka laiska koira onkin, niin sohvalle pääsyn kanssa ei ole ollut minkään valtakunnan ongelmia. Ajattelin, että herkkä hipiäinen olisi kompuroinut hypyn kanssa ja ottanut herneitä niin paljon nenäänsä, että olisi vain päättänyt lopettaa hyppäämisen kokonaan. Jokusen päivän päästä pistin merkille, ettei se venytä enää takapäätään kunnolla. Sen pyrstösulkien sheikkaukset on osa niin näyttävää venyttelyä, että sen puuttuminen on silmiinpistävää. Eräs päivä huomasin, että hypätessä sohvalta alas sen oikea takajalka petti alta. Eläinlääkäriin, mars!

Äffien rokotuksetkin oli sopivasti erääntymässä, niin laitettiin samalla reissulla vähän piikkiä niskaan. Fanni oli huojentunut kun pääsi niin vähällä tällä kertaa. Frida kopeloitiin ja tutkittiin läpi ennen kuvauspäätöstä. Polvet on edelleen tiukat, niissä ei mitään ongelmaa. Ei arista raajojen liikeradan testauksessa ja selästäkään ei löydy aristavaa kohtaa. Oikeasta takatassusta löytyi kulunut antura, mutta se oli niin minimaalinen muutos, ettei varmasti liity venyttelemättömyyteen. Myös yksi kynsivalli oli vähän ärtyneen näköinen - yleisiä syyskeli vaivoja kuulemma koirilla. Päätettiin, että kuvataan.

Fridan lonkat kuvattiin joskus vuoden iässä(?) kun se hyppyyttää oikeaa takajalkaansa asfaltilla kävellessä. Tämä pomputtelu alkoi heti kun muutettiin maalta kaupunkiin. Mitään suurempaa häikkää ei mistään löytynyt tuolloin. No ei löytynyt nytkään. Lonkat on matala maljaiset, mutta minkäälaista nivelrikkoa ei ollut havaittavissa. Selkäkin oli ok, viimesessä nikamavälissä ehkä aavistus paksuuntumaa, mutta ei kuulemma hälyyttävää.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että seuraavaksi ongelmaa lähdetään etsimään ratkaisua lihaspuolelta. En vaan yhtään tiedä, miten tuon käsiteltäessä rautakangeksi muuttuvan kanssa onnistuu hieronta...

Ilon kautta!

Agilitymasennus on selätetty - ainakin toistaiseksi!

Jos tuntuu, ettei yhteistyö koiran kanssa toimi, niin iloisen mielen voi hakea jostain muustakin. Anun ja Lean kanssa kehitettiin tänään huikee tarinan alku suomenruotsalaiselle Cuz-perheelle, josta aiotaan tehdä tulevina viikkoina animaatio. Pysykää kuulolla!

(Tehtiin me jotain muutakin treeneissä kun leikittii cuzeilla.) Soile toi rääkkimielessä mm-kisojen medien joukkueradan, joka oli tilastollisesti vaikein. Tehtiin ensin kisanomaisesti, sitten juostiin virheiden takia, treenattiin lisää rataa ja lopuksi vielä kisanomainen veto. Ekalla setillä tehtiin kaks hyllyä ja kiellettiin yks saakelin päällejuoksu molemmilla kerroilla. 

Hinkattiin vaikeahkoa keppien aloitusta. Kovasta vauhdista ei ihan osunu oikeaan väliin. Oikeastaan Ipe haki ihan mihin sattuu! Ja oikeastaan mää ohjasinkin ihan miten sattuu. Pienellä säädöllä saatiin sekin toimimaan. Tosin viimesellä kisavedolla meni taas väärään väliin kun tultiin A:lta. Päällejuoksua hinkattiin myös, joka ihan ok kun malttoi tehdä pienen vastavedon.

Vikan kierroksen kisaveto meni muilta osin ihan ok, mutta hyllytettiin mennen tullen putki-A-erottelussa! Taisi olla laiskan ohjaajan vika, koska Ipelle ei ole kovin tyypillistä tehdä kontakti-putkierottelun mokia.
Säätöä siellä ja täällä, mutta pääasia oli se, että meno tuntui piiitkästä aikaa taas ihan kohtuulliselta. Tehtiin suurimmaksi osaksi kuitenkin samaa rataa. Näissä tunnelmissa on kiva lähteä lauantaina kisaamaan.

Totisesti

Fanni on saavuttanut jo 6 vuoden kypsän iän. Tunnustan tuntevani syyllisyyttä siitä, että muistin syntymäpäivän kolme päivää liian aikaisin ja seuraavan kerran neljä päivää liian myöhään. Onkohan tämä semmonen asia, jota Fanni joutuu käymään sitten isona läpi terapeutin kanssa? Katsokaa nyt tuota ilmettä - krokotiilinkyynel on juuri vierähtämässä poskelle.

Tästä syystä rakastan koiria - ne ei katkeroidu, jos unohdan niiden syntymäpäivän. Niiden elämänasenne on se, että joka päivä on syntymäpäivä. Niillä on aina karnevaalihattu päässä.

Rakastan sinua Fanni vuoden jokaisena päivä. <3

Jäljellä vain hyvää mieltä

Jo toiset miljoonan taalan treenit tällä viikolla! Tällä kertaa lajina oli jälki ja vuorossa jatkokurssin pitkä metsäjälki. Trackeri oli hukassa jo lähteissä ja näemmä löysi satelliitit vasta ensimmäisen 500 metrin jälkeen, lopussa sitten puhelin teki nukahtamistempun ja lopun 200-300 metriä puuttui myös kartalta. No jos ei gps osannut tänään tehdä jälkeä, niin me osattiin sitten senkin puolesta! Ipe oli aivan huippu! <3

Jälki oli reilu 20 tuntia vanha ja noin 2,8 kilometriä pitkä. Maalissa oli snautseri-Alfa - vanha uros, jolla sydänvika. Mirvan kanssa puhuttiin jälkeen päin, että mahtoiko maalikoiralla olla niin suuri vaikutus jälkityöskentelyyn, koska Ipe totisesti jäljesti ihan erilaisella harkinnalla ja tarkkuudella kuin koskaan aiemmin. Alfalle on tehty kemiaalinen kastraatio ja se on sydänvikansa vuoksi lääkityksellä, joten sen jättämät hajut oli todella mielenkiintoisia Ipen mielestä. Haisteli totuttua enemmän merkkauspaikkoja ja tarkasteli pistoja aktiivisesti.

Ensimmäinen kilometri mentiin kun junaraiteilla, määrätietoisesti ja tarkasti. Aiemmasta poiketen Ipe jäi myös oma-alotteisesti odottamaan peesaajia, jotka välillä jäi näköetäisyydeltä tiheässä metsässä kapealla polulla. Polku oli alkupäästä muutoinkin vaikeakulkuista isojen ja liukkaiden kivien takia, niin tahti oli maltillisempi varmaan myös sen vuoksi. Ensimmäinen häiriö oli laavulla, jossa oli ihmisiä ja koira retkievästelemässä. Nämä eivät suinkaan olleet Ipen mielestä yhtään kiinnostavia, vaan laavun läheisyydessä ollut huussi veti paskafetissikoiraa aika kutkuttelevasti. Otettiin uudelleen haju, jonka jälkeen palasi takaisin moodiin ja jatkoi jäljestystä.

Seuraava pulmatilanne tuli vasta n. 100 metriä tieltä, jonka päässä maali oli. Jälki kulki suoraan polkua kohti tietä, mutta risteyksestä olisi lähtenyt polku kulkeman tien suuntaisesti kohti maalia. Tässä vaiheessa antoi jo vahvasti ymmärtää, että maali alkaa olemaan jo lähellä, eikä välttämättä haluaisi edetä enää - ainakaan jäljen päällä. Yritti, että lähtisi kiertämään vasempaa kautta, mutta estettiin. Jatkoi juomatauon jälkeen halukkaasti uudelleen jälkeä pitkin. Kun päästiin tietä, niin ignoorasi täysin jäljen suunnan (vasen). Olisi mielummin mennyt tien yli ja jatkanut kenties metsää pitkin maalille oikealta puolen kiertäen. Tuumailun jälkeen katseli kaihoisasti suoraan maalia kohden ja piippasi. Vahvistettiin aina katsetta, ensin suullisesti ja sitten vartaloavulla. Päätti sitten lähteä loppusuoralle tietä pitkin, mutta koko matkan sahasi puolelta toiselle ja odotti sopivaa polkua, josta pääsisi kiertoradalle. Tilaisuutta ei kuitenkaan tullut, joten tultiin maaliin jäljen päältä. Noin 50 metrin päästä ilmaisi, maali oli tuolloin jo näkyvissä.

Kaikkineensa valtavan maltillista työtä! Olin suorastaan vähän yllättänyt, kuinka hienosti treeni meni. Ensimmäistä kertaa ikinä vauhdin ja ajatuksen balanssi oli onnistunut. Normaalisti Ipen vaa'alle käy niin, että ensin asetetaan sopiva punnus ajatusta toiseen kuppiin ja sitten rysäytetään kohtuuttoman suuri punnus vauhtia toiseen sillä seurauksella, että ajatus lentää kun leppäkeihäs. Silloin ollaan kujalla molemmat ja lopputulema on tätä luokkaa:

http://muttscomics.com

Reilu tunti aktiivista nenätyötä vie aika tehokkaasti mehut koirasta. Kaikkensa antaneena, märkänä ja kuraisena - kyllä sillä on herkullisen kitten moussensa ansainnut. Mää en saanut kissanruokaa palkaksi, mutta  huikea fiilis märistä ja kuraisita vaatteista huolimatta - tällä euforialla jaksaa taas seuraaviin treeneihin!

Äärestä laitaan

Eilisen postauksen tunnelmia ja tämän päiväisiä treenejä summatessani voinen todeta, että taitaa olla lajin vaihto edessä. Jos agilityminä hautoo itsemurhaa, niin tokominä huutaa "YES, we can!" Tänään oli historialliset treenit kahdessakin mielessä; ensinnäkin tein ensimmäistä kertaa elämässäni kirjallisen suunnitelman omatoimitreeneihin ja toiseksi (ei, en noudattanut suunnitelmaa) suunnitelman ulkopuolelta laukkasi kehiin niin timanttinen mustahevonen, että oksat pois! Tai pitäisi varmaan sanoa metallinen. ;)

Metalli on selätetty! Ja kuinka naurettavan yksinkertaisella tavalla: Mulla on tapana hallille mennessä antaa Ipelle lelu siksi aikaa kun rakennan rataa tai tyhjennän kenttää, aktiviteetista riippuen. Pörrö on niin hyvässä hypessä kun tullaan treenaamaan, että tuo lelu on toiminut eräänlaisena pöhlöenergian poistajana. Tänään hallille päästyämme tarjosin omasta mielestäni vitsillä metallia, mutta Ipen mielestä kyseessä oli real deal. OMG! <3 Sen 10-15 minsaa minkä se yleensä myllyttää lelun kanssa järjestelyn aikana, niin tänään kuului säännöllistä kilinää ja kolinaa kun se heitteli, kantoi ja hautoi metalliaan:

Ei suurikaan asken tokokeisarikunnalle, mutta järjetön irvistys pienelle ja herkälle keisarinnalle (joka on näemmä vienyt mua ihan 6-0 tuon metallian kanssa kaikki nämä kuukaudet). On hyvinkin paljon mahdollista, että mennään tällä meiningillä ojasta allikkoon, mutta mielummin otan pistevähennyksen rehevästä nostosta, kuin nollaan sillä, ettei koira suostu nostamaan koko pahuksen kapulaa. YES, we can!

Suunnitelman mukaan keskityttiin hyppynoutoon palautusta vahvistaen. Lelunoutoa, korkeasta vireestä, vinoja palautuksia. Muutaman kerran tuli hypyn ohi ilmekään värähtämättä, mutta pienellä vartaloavulla saatiin palautukset toimimaan. Näytti siltä, että ehkä joku oivallus tuli paimenen päähän kun kehuin aina jo (kaukaakiin) siinä vaiheessa kuin lukitsi hypyn.

Listalta löytyi myös ruutua ja luoksetulon stoppeja. Stoppeja otettiin sillä ajatuksella, että joulukuun koe on (kaiketi) hallilla ja alusta on varsin...pitävä. Putkesta vähän vauhtia ja seisomista sen luonteisella jarrulla, että haiston jo palaneen anturan nenässäni. Todettiin, että hyvin pelaa jarrut ja siirryttiin ruutuharrastuksiin.
Ruutuun ensin kylmiltään. Ruudun vieressä oli putki ja toisella puolen puomi. Hyvin haki fokusta ruutuun kun virittelin, juoksi vauhdilla mutta kaaratti oikeaan reunaan. Korjauskäskyllä alkoi pälyillä ympärille ja tarjosi ensin putken ja lopulta sinkosi puomille ja otti mahottoman hienosti kontaktin. Vapautus ja samoilla lämmöillä uudestaan ruutuun. Haki parempaan paikkaan, mutta vähän epävarmasti. Otettiin yksi leluruutu ja sen perään uudestaan tyhjään ruutuun. Meni semmosella höökillä, että sain stopattua vasta takanauhalle. Palkkasin tästä, koska suurempi ongelma on ollut se, että aavistelee liian aikasin pysäytystä.

Treenien välillä Ipe huilasi kun agilitytykit Fanni ja Unna treenasivat junaputkea ja -keppejä. Mullahan on mainiot agilitykoirat tässä! Unnakin oli niin intopiukassa, ettei pystynyt kuin pyörimään ympyrään ennen esteelle lähetystä. Fannin kanssa muistuteltiin keppejä - "väärä" puoli alkaa olemaan siinä kunnossa, että pian on vain kaksi vahvaa puolta. Taidan ilmoittaa sen kisoihin...

Mikä on kun ei taidot riitä?

Agility on ollut viime aikoina aika paskaa, suoraan sanottua. Olen päässyt analyysissani siihen vaiheeseen, että aineistosta nousee voimakkaasti esiin asennevamma ja toistaiseksi määrittelemätön muuttuja, joka on saanut aikaan edellä mainitun asennevamman. En kerta kaikkisesti ole saanut tuntumaa lajiin muutamaan viikkoon ja se jos joku kiristää.

Syyllinen vai syytön?

Eilen tehtiin tekniikkatreeniä, Esa oli tuonut lyhyitä ratapätkiä. Ja jos niistä ennestään jo lyhyistä pätkistä selviää esteelle 1-4 niin kylläpä tullee hyvä mieli! Not. Tuntuu, että ihan perusasiat vuotaa kun seula, niin ei semmosella tekemisellä ihan kamalan kaus pääse. Eilisissä treeneissä pakkovalssikin osottautui niin ylitsepääsemättömäksi asiaksi, että ihan muutama kirosana tähän.

Ongelma on eräänlainen noidankehä, jonka syy-seurassuhteen järjestyksestä en ole päässyt jyvälle. 

a) Ipe ei tule käteen ja sinkoilee aivan vallattomasti

b) Mulla palaa käämi kun Ipe ei tule ohjaukseen

c) Kun palaa käämi, niin en keskity kunnolla

d) Kun en keskity kunnolla, niin ohjaus on ala-arvoista - koira ei pysty lukemaan -> sinkoilee aivan vallattomasti

Miten tämä asia ratkaistaan? No tietenkin niin, että ilmoittaudutaan kisoihin. Siellä pystyy rajaamaan jo yhden muuttujan (huono keskittyminen) ilmiön ulkopuolelle ja katsotaan, mitä siitä seuraa. Vaikka tutkimusta tehdessä pitäisi olla mahdollisimman objektiivinen ja jättää ovet auki moneen eri suuntaan, niin jostain syystä minun hypoteesini on vahvasti jämähtänyt siihen, että ongelman ydin lienee ohjaajan korvien välissä...

Marraskuun aurinko

Zombiesää väistyi pyhäinpäivän jälkeen ja elämä voitti. Oli marraskuu ja aurinko paistoi - historiallista.

Eilinen ja tämä päivä oltiin vaan. Ikään kuin ei oltais tehty mitään, mutta niin että koko ajan touhuttiin jotain. Semmosta kun elämä on maalla - siellä ei mennä kello kaulassa mihinkään, mutta ei siellä hommatkaan lopu. Miehet otti kaiken irti toistaiseksi sulasta järvestä; verkot vesille! Ipeä huolestutti rannalla.

Eilen syötiin voissa paistettua kuhaa ja perunamuussia, tänään kuhakiusausta. Lähiruokaa, tiedättehän. Tuo kuvassa oleva luikero on kyllä made ja se jäi odottamaan keittopäivää. Ritan päivän kohokohta on kalojen perkuuhetki, jolloin se napsii sille heitetyt kalanpyrstöt. Rouskuttaa niitä kuin sipsiä konsanaan. Päätin tarjota kaupunkikoiralle uuden luomuelämyksen ja annoin Ipelle yhden kuhanpyrstön. Etuhampailla nosteli ja ihmetteli sitä, riipi lopulta juuressa olevan lihan ja jätti itse pyrstön syömättä. Rita hoiti homman loppuun. Tänäaamuna uusi yritys. Oli sulatellut asiaa yön ylin ja päätti olla todellinen karpaasi. Riks, raks, poks ja sinne meni kuhanpyrstö! (Kotimatkalla sulatteli syömäänsä pyrstöä...hajusta päätellen.)

Tänään totesimme tunnarin kanssa ongelman. Oma on puoliksi piilossa jo kovin lähellä hajustamattomia. Ollaan tehty yhden ison kanssa kanssa ja myös kolmen pienemmän kasan kanssa. Probleema on nyt se, kun oma on tuotu tarpeeksi lähellä (10-20 cm) niin välittömästi kun se saa hajun omasta, se ottaa lähimmän mahdollisen kapulan suuhunsa - ja välittömästi tämän jälkeen toteaa, että voi perskules, ei tämä ollutkaan oma...sylkee pois ja jatkaa etsintää löytäen sen vieressä olevan oman ja palauttaa. Joskus tietysti käy niin onnekkaasti, että se lähin mahdollinen on tosiaan se oma, mutta useinkaan näin ei ole. Mitä ihmettä nyt pitäis tehdä? Väärien mälväämisestä huomauttaminen on aiemmin johtanut siihen, että se alkaa varoa kapuloita ja kysyy vielä kasan luona "lupaa" lähestyä niitä.

Jos jossain mennään taaksepäin, niin jossain ollaan sentään edistytty! Se ottaa metallisen noutokapun suuhunsa! Lätty oli nounou ruudun kanssa, mutta metallin kanssa se oli oiva peli! Sillä saa vireen niin korkeaksi, että unohtaa kuinka hirveän kamala se metalli onkaan. Alla olevalla videolla näkyy tämän päivän heikoin suoritus. Oltiin tehty alle jo neljä viisi toistoa oikein hienolla draivilla ja olin niin äimänä, että oli pakko huutaa Henkka kuvaamaan. No silloihan the moment oli vähän niinkun jo ohi, mutta keskinkertainen vire oli vielä jäljellä. Neiti Sieväsestä on kovaa vauhtia tulossa Irongirl!

Tosin ennen Irongirl-kassamagneettileffaa voi olla, että tehdään vielä niitä Nuija ja Tosinuija -pätkiä...

Niin mitä sanoit syönees?

"Klementiiniä, omenaa, kurkkua, salaattia, päärynää, ananasta, luumua, nektariinia...", tuumii Unna. Tuo pieni ja raidallinen nisäkäs on aikamoinen kulinaristi. Viimeisimpänä superherkkuna se on keksinyt nyt klementiinit. Tiiätkö sen ilmeen kasvoillasi, kun tarjoat koiralle jotain muka herkullista ja se pentele hyppääkin kun pieni piraja kiinni syöttiin ja jää silmät kiiluen vielä odottamaan lisää? Unnaan uppoo kaikenlainen. Kaikki paitsi makea - mikä on hampaiden kannalta tietenkin hieno asia.

Tohtori Sykerön avaruussukkula on tulessa

Tultiin pyhiä viettämään maalle. Pihalla on just semmonen Walking Dead -ilma. Loputon tihkusade ja sumua niin, ettei rannassa erota horisonttia. Ipen mielestä on kauhean kivaa kun voi olla koko ajan pihalla kuraisena ja märkänä. Pienten mielestä ei. 

Sattumalta unohdin kertoa, etteivät ne pysy pinnalla?
Uusi Suometar -lehdestä vuodelta 1918 - vintin aarteita.

Sattumalta olemme treenanneet tunnaria ja ruutua. Ruudun kanssa tuli todellinen epic fail, kun kaivoin kaapista frisbeen eli lätyn, joka on Ipelle kaikki kaikessa. Tiiätte varmaan miten (paimen)koira juoksee kun lätty on lähdössä lentoon? No sillä komeella banaanilla samalla taaksepäin katsoa. Vaikka en ollut kerennyt edes heittää koko lättyä vielä kertaakaan ja otettiin kylmiltään ruutuun lähetys, niin hirveen hienosti se kaarratti sinne vasemmassa reunasta sisään. Taitavasti haki heti suorilta oikean paikan, mutta sivuoven käyttö ei ollut kauheen ilahduttava asia. Toinen yritys ja taas vasemmasta laidasta sisään. Prkl. En saanut korjattua sitä mitenkään muuten kun viemällä lätyn ruutuun ja sille lähetys. Note to self: Suoraa juoksemista sisältävissä toiminnoissa ei voi käyttää frisbeetä. 

Tunnarilla iso keko hajustamattomia ja oman semipiilotusta noin 20-10 sentin etäisyydelle kasasta. Eilen teki kolme erinomaista vauhtitunnaria. Korkeella vireellä lähetys ja silti pysyy hyvin nenämoodissa. Noston (ja noin metrin parin palautuksen) jälkeen kehu ja palkka. Tänään tuli sitten takapakkia kun levitin kasaa niin, ettei yksikään kapula koskenut toisiinsa. Ipe katseli vieressä ja ilmeisesti tämä visuaalinen kokemus siitä, että minä sorkin kasaa (pihdeillä) oli merkki siitä, että ne on kaikki omia. Lähetyksestä syöksyi sinne, piteli kahta kolmea jo vuoroin suussaan kun hoksasi, ettei tässä nyt kaikki ihan täsmännyt. Nenä päälle ja oman toi lopulta. Voi kettu! Toinen toisto niin, että Ipe ei ollut näkemässä kun vein oman ja silloin teki ihan ok. Palkkasin siitä ja jätettiin se tältä päivää nyt siihen. Katsotaan, mitä se on huomenna keksinyt...

Rita täyttää kolmen kuukauden päästä 15 vuotta. Se on aika pitkä ikä tuon kokoiselle koiralle. Takajalat on kesästä menneen jo paljon huonompaan kuntoon, laukka on ollut kamalaa, mutta nyt myös ravi on aika köpöä. (Käynti ei kuulu tämän münsterin liikekirjoon edelleenkään.) Muorilla on lopun alkua nähtävissä. Vääjäämätön totuus. Ei se mikään hyshys-asia ole ollut missään vaiheesa, mutta kyllä se kova päätös tulee olemaan. Koiravanhusten kanssa ei vaan haluaisi käyttää sanontaa "parempi myöhään kun ei milloinkaan". Parempi aiemmin kuin myöhemmin, imo. Mutta miten ihmeessä?

Jos nyt kuitenkin keskitytään elämään päivä kerrallaan?

Ps. Walking Dead -ilmalla ei kuvata järkkärillä. Walking Dead -ilmalla käytetään Instagrammia. Suttuisia kuvia suttuisena vuodenaikana.