Sankarikoira

Pörröinen päivänsankari, viisivuotias villikortti. Aistikas agilitaaja, tunnollinen tokoilija, etsijäkoirana erinomainen, kotikoirana kerrassaan kätevä. Viisi vuotta vauhtia ja viisautta, suurenmoinen seremoniamestarini.

s h o u l d a w o u l d a c o u l d a

Jo perinteeksi muodostunut hetki istahtaa alas ja summata kulunut vuosi yhteen. Oon oppinut eräältä rakkaalta ystävältä, että ilon kautta elämä ja arki sujuu ihan hirveen paljon kivemmin. Kesti kauan kääntää se sisäänajettu, suomalainen melankolisuus jatkuvalle auringonpaisteelle, mutta kun siihen pääsee kiinni edes hetken verran niin siitä ei haluais millään päästää irti. On kuitenkin pakko myöntää, että tämä vuosi on ollut aikamoinen koetinkivi little miss sunshine -asenteelle. Vuosi sitten uusivuosi vaikutti olevan toivoa täynnä, mutta alkuvuoteen mahtui muutama iso suru ja menetys. Ritan kuolema oli omalla tavallaan helpotus, mutta ikävän kanssa eläminen ei ollutkaan niin helppoa. Kevättä ja kesää kohden arki alkoi olla huomattavasti valoisampaa, tielle sattui muutama ihan huikea kokemus, joiden avulla hymyä riitti pitkään. Syksy tuli ja puolikuntoinen nilkka pisti jäihin odotetun talvikauden agilityssä ja tokossa. Kun minä aloin olemaan kunnossa, niin sattui joku epäonnekas haaveri treeneissä ja Ipe ontui etupäätään. Sitä vaivaa korjaillaan edelleen. Ja kuin kirsikkana kakun päällä, Unnan suolitukos ja sen aiheuttama epätietoisuus ja stressi kruunasi kiireisen joulukuun.

Jossittelu ei auta mitään. Se ei tee tehtyjä tekemättömäksi tai tekemättömiä tehdyiksi. Joten todettakoon vaan, että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Ja luojalle kiitos joululomasta!

I S L A
Agilityn osalta ensi kesän SM-kisat eivät tällä tulostasolla tunnu kovin realistiselta. Totta puhuakseni, en oikein tiedä onko arvokisat edes meidän paikka, jos tuplanollan tekeminen on ollut ylivoimaista. Senpä vuoksi agilitylle (joka edelleen on meidän ykköslaji) asetetaan kokonaisvaltaisia tulostavotteita vain ja ainoastaan henkiselle suorittamiselle. Meidän tavoitteena ensi vuodelle on löytää tasapaino. Tasapaino suoritusten mentaalipuoleen. Haluan kokea yhä useammin sen tunteen, kun minun ja koiran yhteistyö on...ei ehkä saumatonta, mutta vaivatonta, luonnollista ja helppoa.
Osatavoitteena se, että kun huomaan jonkun toistuvan ongelman, niin puutun siihen. Eli omatoimitreenaamisen aktiivisempi ja suunnitelmallisempi toteuttaminen.
Etsijäkoiratoiminta on kiilannut jo kakkoslajiksi. (En ylläty, jos se jonain kauniina päivänä on jo ykköslaji.) Tämän lajin suhteen meillä on hyvin yksiselittein tavoite: oppia uutta ja kehittyä yhä paremmaksi. Lajissa ei SERTejä jaella, mutta yksikin löytynyt karkulainen ja se omistajan pohjaton kiitollisuus on sata jänistä enemmän kun yksikään valionarvo. Tosietsintöjen lisääntyessä on muistettava suunnitelmallinen treenaus ja ennen kaikkea se, että osaa ja pystyy haastamaan koiraa juuri sopivasti. Treenien monipuolinen toteutus vie toivottavasti eteenpäin ja tekee meistä toivottavasti yhä käyttökelpoisempia tosietsijöitä.
Toko Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos menen kirjoittamaan jotain sellaista, mitä kadun sitten ensi syksynä. Eli täytynee luopua siitä luokka/vuosi-kehitysvauhdista. Olkoon tavoitteenamme nyt vaan tuo VOIttajan selättäminen.

A G I L I T Y kulki melko kuoppaista tietä alkuvuoden, kunnes keväällä tapahtui jotain ja yhtäkkiä niitä nollia rupes tulemaan. Ensin tehtiin vähän rumempia nollia ja sitten alettiin tekemään jo ihan kelpo nollia. Toukokuussa olin vielä täysin varma siitä, ettei meillä ollut mitään asiaa sm-kisoihin, mutta Purinalla kävi joku ihan posketon munkki ja saatiin, ei pelkästään toivottomalta tuntunut tupla, mutta myös tripla! Samalla menolippu Kirkkonummelle. Sm-kisat meni ihan kokemusta hakiessa, vaikka onnistuttiin kenraaliharjoituksissa vetämään aika hyvä setti. Sija 11. yli sadan maksin porukassa oli Ipelle ISO juttu.

Kesän yksi hienoista agilityhetkistä oli Ylöjärven Agirodussa, jonne mentiin ilman mitään odotuksia ja yhtäkkiä oltiinkin isolla kentällä, yleisön kannustaessa ja kuuluttajan selostaessa vetämässä mutkattomasti sujuneen karsintaradan jälkeen finaalirataa. Vaikka finaalin kohtaloksi koitui yksi ylimääräinen taka-askel, niin fiilis oli silti ihan huikea! Noilla kahdella radalla pääsin lähimmäksi sitä palkitsevaa yhteistyön tunnetta ja urheilujännitystä, jossa ei hannailla vaan mennään riskillä...vaikka sitten reisille. Mitään en tekis toisin.

Lisää euforiaa oli luvassa vielä syyskuun alussa, jolloin tavallisen toimiva kyläkisa Nokialla muuttui valiojuhlaksi. Radat oli tasaisen toimivia, muutamia kauneusvirheitä siellä täällä. Ei parasta fiilistä, mutta jotenkin luontevaa ja vaivatonta. Hienointa oli kuitenkin se lopputulos, joka oli ollut jo yli neljä vuotta yksi isoista unelmista ja tavotteista, saada Ipestä AVA. Aika hunajaa! Tosin tuon jälkeen agility on erinäisten sairaslomien vuoksi ollutkin lähes tulkoon jäissä, joten onni oli saada ne puuttuvat sm-nollatkin Nokialla plakkariin. Katkonainen agilitysyksy ja -talvi on tuntunut tuhottoman pitkältä, mutta nyt näitä menneen kesän juttuja kelatessa huomaankin, että ehkä on ollut ihan terveellistä pitää vähän etäisyyttä esteisiin. Saatinhan me makiaa ihan mahan täydeltä jo kesällä.

J Ä L K I-vuosi on ollut vaiherikas ja ennen kaikkea opettavainen. Olen saanut paljon varmuutta siihen mitä tehdään ja luotto Ipeen on kasvanut. Tehtiin vuoden aikana reilu 40 keikkaa, joista muutama tapaus on jäänyt syystä tai toisesta mieleen. Maaliskuussa oli tietenkin se ihan käsittämätön tapahtumaketju, jollaista en koskaan kuvitellut tässä hommassa näkeväni. Tuon tapauksen turvin sitä pystyi sparraamaan aika paljon tsemppiä ja uskoa myös niinä kertoina, kun Ipe oli pyörittänyt mut tuhanteen umpisolmuun, enkä osannut lukea sitä. Vuoden varrella on saanut myös paljon sosiaalista varmuutta kohdata karkureiden omistajia ja ehkä tietynlaista ammattitaitoa myös siinä mielessä, että uskaltaa sanoa sen kun ei ole yhtään varmaan mistään. Koska emme koskaan voi olla täysin varmoja siitä, mitä karkumatkalla on tapahtunut, niin en voi myöskään koskaan sanoa satavarmasti mitään mitä epäilen Ipen kertovan. Niinkun olen usein omistajille sanonutkin, tässä hommassa ei ole sääntöjä - on vain poikkeuksia. Myös niitä ikävimpiä mahdollisia.

T O K O sai tuulta purjeisiinsa kun päästiin onnekkaasti valmennysryhmän kouluttamaan viikkoryhmään. Tässäkin lajissa säännöllistä treenaamista on syönyt terveydellisesti rikkonainen syksy ja talvi, mutta oon tällä vähäiselläkin osallistumisella saanut aika perustavanlaatuisia oivalluksia ja oppinut huomaamaan lajin hienouden. En voi enää täysin allekirjoittaa toko on tylsää -mantraa, sillä aiheuttaahan sen tietynlaista riippuvuutta ja kutkuttavaa jännitystä.

U N N A
Yksi pieni toive. Pystyä elämään taas yksi vuosi lisää epilepsian kanssa. Perjantaina on sterilisaation, joten vuosi aloitetaan heti kohdun verran kevyempänä, joka toivottavasti vaikuttaa myös hormoonitoimintaa kohtauksia vähentävällä tavalla. Unna on aina ollut niin villikortti, että sen kanssa ei auta muu kuin laittaa sormet ristiin.

 Huokaus. Tiikeriraitaa on koeteltu tänä(kin) vuonna oikein olan takaa. Kun epilepsia tuntuu olevan hallinnassa, niin sitten kulman takaa kurkistaa joku muu paholainen. Lähellä oli, että tämä vuosi olisi ollut Unnan viimeinen, joten sikäli pitää olla onnellinen, että tuossa se vielä kuorsaa kyljessä kiinni. Pieni superpallo.

F A N N I
Se luonnetesti ensi kesäksi, eiks jeh?
Agilityssä juostaan sillon kun huvittaa ja näytetään yhä kireämpi pipoiselle agilityväelle, että tuommosen tissinvälikoirankin kanssa voi harrastaa. Mistäpä tulikin mieleeni, että täytyypi laittaa ilmot menemään oman kylän kisoihin ensi sunnuntaille!
Mulla on ollut myös pieni ajatuksenpoikanen kypsymässä jonkun aikaa, että yrittäisin päästä Fannin kanssa Pirkanmaan Etsijäkoirien alkeiskurssille. Se kun tuntuu olevan nenänsä kanssa aika toimelias ja siinä on juuri sellaista munaa, joka sopii hyvin etsintähommiin. Ja sitä paitsi, se on jo erittäin kokenut maalikoira. :D

Luonnetesti jäi ja ikää tuli seitsemän vuotta plakkariin, joten se ovi on sulkeutunut. MH-kuvauskalenteria on kyllä jo selailtu...
Agilityssä kisailtiin  muutaman kerran. Nollakin saatiin, mutta jäätiin LUVAsta puoli sekkaa. Ja koska toisen epäonni on toisen onni, niin Fanni on päässyt tuuraamaan Ipea agitreeneissä. Pikkumusta on ollut aika tohkeissaan. Se on ehkä hauskin juttu ikinä, kun se kaahottaa suupielet korvissa menemään. Se, jos mikä saa hymyilemään.
Jotain jännää tosiaan saatiin aikaiseksi, kun Fanni aloitti kuin aloittikin etsijäkoirien alkeiskurssin. Ollaan tehty muutamia alkkarijälkiä, jotka on osoittaneet ettei chihuahua ole jälkikoirana mikään eilisen teeren poika! Huippuihanaa nähdä tuollanen minimaasturi niin täpinöissään, mutta samalla myös jännittyneenä ja vähän ymmällään siitä, mitä oikeasti saa ja pitää tehdä. Palkitsevinta on ollut nähdä ne välähdyksenomaiset hetket, kun se lamppu syttyy ja Fanni on luottanut itseensä.

F R I D A
Mitä niitä uudenvuodenlupauksia nyt onkaan? Laihduta, lenkkeile enemmän ja syö terveellisemmin. Nää sopii kaikki Fridalle oikein hyvin.

Frida on ainoa, joka on ylittänyt toiveet. Sen lisäksi, että se on onnistunut olemaan täydellinen laiskamato, siitä on tullut vanhetessaan entistä touhukkaampi ja iloisempi.

Kun päällimmäisenä mielessä on jokseenkin raskas loppuvuosi, niin äkkiseltään luulee jääneensä miinuksen puolelle. Mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna kulunut vuosi ei tainnutkaan olla yhtään pöllömpi. Meillä oli paljon ihanan tavallisia touhuhetkiä koirien kanssa - juuri niitä joiden avulla jaksaa vaikeampienkin aikojen yli.

Ajokoiraunelmia

Meillä oli mukava vieras tänään pihassa. Seitsemän kuukauden ikäinen Pyry-ajokoira tuli aamulla jäniskouluun ja metsäreissun jälkeen huvitti muita ja itseään pihalla. Isopieni honkkeli, jonka jokainen jalka kulki eri rytmissä, ajatus ja vauhti ei käynyt yksiin alkuunkaan ja nenä vei mennen tullen.

Ipe yritti saada Pyrystä kaveria, mutta lyhyen hippaleikin jälkeen joutui toteamaan ettei pärjää isommalleen, joten tyytyi väläyttelemään hammaskalustoaan. Liian romuluinen ja aivoton herkän paimenen mieleen. Fanni sen sijaan pisti pennelin ruotuun ja tomerasti esitteli pojalle tiluksia. Tasaisin väliajoin kun muistutti, ettei kannata hyppiä kääpiön silmille, niin hyvin menee.

Suomenajokoiran näkeminen lämmitti yllättävän paljon mieltä ja sydäntä. Taitaa olla liki 10 vuotta siitä, kun meidän viimeisin ajokoira  (KVA Korventyötön Taru) lähti paremmille jänismaille. Meijän isähän on henkeen ja vereen jänismies ja sanokaa minun sanoneen, että tähänkin taloon tulee vielä jäniskoiran alku. En panis yhtään pahakseni - suomenajokoira on rotuna aivan tolkuttoman sympaattinen. Vaikkakin vähän erakkoluonne ja oman tiensä kulkija, mutta silti niin lämminsydäminen kainaloinen. Rehellisen mutkaton.

Ps. Unna voi jo paljon paremmin. Saatiin lääkkeet Jyväskylästä - kiitos veljelleni.

Kyllä se nyt koettelee!

Joulu tuli ja meni. Syötiin ihan hitosti, nukuttiin päikkäreitä ja katottiin leffoja toisensa perään. Iltaisin pelattiin korttia ja saunottiin. Ulkoiltiin minimaalisen mukavuudenhaluisesti, koska tiet on peilijäässä ja jäällä on senttitolkulla vettä.

Rauhallisen joutilas tunnelma sopi Unnankin agendaan, sillä minitiikeri kehitti itsellensä kunnon vatsapöpön. Maha alkoi reistailemaan jo viime viikolla kun ruoka vaihtui Spesificin munariisiin ja samaan aikaan ab-kuuri loppui. Eli vaikea sanoa, oliko jommalla kummalla tai molemmilla yhdessä vaikutusta mahakatastrofiin. Ripuli vaikutti ensin ohimenevältä, enkä ollut asiasta erityisen huolissani, kunnes joulupyhien aikaan homma levis ikään kuin reisille ja juostiin pihalla muutaman tunnin välein veriripuloivan koiran kanssa. Riisivelliä, attapektiä ja nutriplussaa onkin kulunut mukavasti. Tänään soitto Hakametsään, josta soittivat puhelinreseptin jollekin suolistoantibiootille, jota saa vain yliopiston apteekeista. Meillähän se lähin on 100 km päässä. Nice. Pieni järjestelysäätö Jyväskylän päähän ja huomenna saadaan linja-autokyydillä lääkkeet Karstulaan.
Oi ja voi. Mitähän pahaa tuo Kuukkurainen on entisessä elämässään tehnyt?

Toinen harmaa hius on ollut tuo Ipen lihasvamma, joka vaivaa jonkin verran edelleen. Huomaan, että ei kaikissa käänteissään varaa samalla tavalla oikealle etuselle. Puujalkaisuus ilmenee erityisesti levon jälkeen. Vauhtiin päästessään on mukavan elastinen ja ei tunnu kamalasti varovan touhujaan, joten lelujen heittelyä jne. on rajoitettu. Ulkoilun jälkeen saa aina botin niskaan vähintään muutamaksi tunniksi. Ihanan mukavasti tuo pörrö on on kestänyt tämän pysähtyneisyyden. En tiedä miksi, mutta agility tuntuu hirveen kaukaiselta ajatukselta juuri nyt. 

Vuodella kolmetoista on vielä neljä päivää aikaa näyttää todellinen luonteensa. Jos niikseen on, niin näyttäköön nyt sitten niin paljon persettä kun lystää, jos vaan uusi vuosi toisi tullessa vähän onnekkaampia käänteitä. Parempia aikoja odotellessa. 

It's time to be merry!

Pääsimme viimein sunnuntaina maalle, jossa semivalkoinen joulu odotti kaupunkilaisia. Seuraavan viikon aion olla juuri niin laiska kuin huvittaa ja syödä niin paljon kuin huvittaa. On aika nauttia rakkaista ihmisistä ja kiireettömästä tunnelmasta. (Ps. Mitäs tykkäätte itsevirkatuista tonttukaulureista? ;)

Isänpäivälahjaksi annettu riistakamera on alkanut tuottaa iloa kaikille, sillä tämän perän filmaattinen Kettu Repolainenkin on toivetellut joulurahaa jo useamman kuvan verran. Videopätkissä tuo puuhkahäntä liikkuu niin kauniin sulavasti ja joissakin kuvissa näyttää kantelevan mm. keppejä suussaan. Yliliikkis! <3

 

Fridaa lapsettaa joka vuosi kun kuusi tuodaan sisään ja ensimmäiset lahjat laitetaan kuusen alle. Eilen se istui vartiossa lahjojen vieressä koko illan ja yritti taivutella rikoskumppania itselleen lahjan aukaisupuuhiin. Häntä vispaten se raapii paketteja (joissa ei ole edes mitään syötävää!) ja steppaa niiden ympärillä kuin mikäkin pahanen kakara. Kyllä riemu illalla repeää, kun päästään lahjojen kimppuun. Frida auttaa muidenkin kuin omien pakettiensa kanssa...

Iloa ja rauhaa, toverit! <3

Turnausväsymys

Lasken päiviä ja kohta tunteja siihen kun päästään lähtemään sunnuntai-iltana Keski-Suomeen joulun viettoon. Tämä syksy ja "talvi" on ollut kaikessa epäonnessaan melkosen kuluttava ja se alkaa ihan todenteolla tuntua stressinhallintakyvyssä. Perusteellinen työrupeama ennen joululomaa kiristää entisestään hermoja, mutta toisaalta taas vie ajatukset pois (edes hetkeksi) niistä ikävistä asioista. Pakko tehdä viimeistään välipäivinä jonkinlainen recap tästä vuodesta, ettei tämä vuosi jäisi muistin historiaan ihan sumuisen mustana. Mahtuihin siihen nimittäin überhienojakin juttuja.

Isla kävi viime perjantaina ortopedillä ontumisen vuoksi, kuvattiin varmuuden vuoksi etupää. Aurinko paistoi risukasaan kun selvisi, että se on (edelleen) ihan priimaa kriittisiltä osiltaan. Olan seutu ja  kyynärät oikein siistit. Yllättävänä sivulöydöksenä selvisi molempien etutassujen ulko- ja sisävarpaiden sivusiteiden kalkkeumamuutokset. Lääkäri jo ennen kuvausta tunnusteli varpaista paksuuntumaa ja syy kävi selväksi. Tosin nämä vammat oli kuulemma jo vanhoja peruja ja muutokset pieniä sekä siistejä eli eivät olisi syy ontumiseen. Rauhoitettuna oikean lavan lihaksisto oli selvästi rutiseva ja kiinnikkeinen. Eli lihasvamma. Rimadyliä vähän ja sitten vaan lepoa. Ravilenkkiä, treenikieltoa. 

Ipen perjantaikänni

Fannin agilitytreenaus siis jatkuu, kun Ipe on sivussa. Eilen pidettiin tyttöjen kanssa omatoimitreenit ja rakennettiin yksi herkullisen näköinen Elinan treeneistä. Makseille se ei ollutkaan ihan pala kakkua, vauhdit nousi aika hurjiksi ja jarrut oli epäkunnossa. Extraminin kanssa rata tiesi tuskasta spurttailua kun joka paikkaan oli vietävä ja sitten taas juostava miljoonaa seuraavaan päähän kenttää. Chihuagility on kyllä äärimmäistä maitohappotreeniä. Phew. Fannilla oli kuitenkin aika mukava meno, kieltoja se ottaa edelleen hirmu herkästi, mutta jotenkin se oli ponnekkaampi kuin viime viikolla. Ja onhan se superliikkis kun se oikein pistää hanaa jonnekin putkeen ja suupielet korvissa päästää menemään. 

Unna Kuukkurainen kävi maanantaina kontrollissa. Lypsettiin taas tippa kerrallaan verta ja saatiin asiaankuuluvat kamppailusiteet. Haava on todella siisti, vatsa toimii ja mattojen nuoleminen jatkuu. Kuorrutteen tälle stressaamiselle on tuonut tuo jatkuva nuoleminen, jota ei saa lopetettua hyvällä eikä pahalla. Epäilen sen olevan kytköksissä barbivettiin, joka joko nostaa viretilaa ja  tekee viripäästä ensitä viripäisemmän tai sitten on liitoksissa ruokahalun lisääntymiseen, kuten lääkäri arveli. Nälän tunteen sammuttamista. Ruoka on tosiaan ainoa asia, millä sen saa keskeytettyä. Ahdistaa ihan suunnattomasti katsoa kun toinen kaivaa omaa kuoppaansa. Luulen, että alkuvuodesta aletaan jättää epilepsialääkitystä pois ja katsotaan helpottaako se nuolemiseen ja vaikuttaako se kuinka kohtauksiin. Jos tilanne muuttuu kestämättömäksi, niin sitten alkaa olemaan vaihtoehdot vähissä.
Haiman pikatesti sen sijaan näytti taas normaalia eli sen poikkeavuus johtui suolitukoksesta. Pieni haimavaiva tästä nyt oliskin vielä puuttunut...

Huokaus. Laura on nyt vähän väsynyt.

Kuka kutsui Murphyn meille asumaan?

Tämä vuosi kolmetoista alkaa vaatia veronsa. Vuosi on pitänyt sisällään paljon henkilökohtaisia murheita, mutta ne ei oo saanu mieltä kuin hetkellisesti maihin - asiat on kuitenkin (näennäisesti) järkeistettävissä itselle. Mutta sitten kun kompastuskivi osuu koirien kohdalle, vaikka se vaikuttaisi vain epäsuorasti niihin, niin rintaa puristaa ihan toden teolla. En tiedä mistä hyvästä meidän epäonnenpyörä lähti pyörimään, mutta syksyn akillesjännesaikku (lue: agilitykielto) söi kyllä naista. Tuntui aika makealta palata kentälle reilu kahden kuukauden tauon jälkeen. Kerettiin vetää yksi onnistunut treeni kun seuraavalla viikolla Ipe jo ontui treenien jäljiltä. Seuraava viikko meni Ipen osalta levätessä, muuten pelättiinkin pahinta Unnan puolesta. Kuukkura selvisi ja toipui taas ihan rytinällä. Siitä tietää, että ollaan vahvasti taas elämässä kiinni, kun se onnistuu olemaan ärsyttävä - eilen se onnistui siinäkin. Vaikka suurimmaksi osaksihan tuo pikkukoira on silkkaa viihdettä. Kursailemattoman suora ja naurettavan söpö. En tiedä mistä se kaiken tuon energiansa varastaa. Kuten esimerkiksi alla olevassa videossa, kuusi päivää suolitukosleikkauksen jälkeen.

Juuri sinä päivänä kun Unnan vointi ja meininki oli vihdoin sellainen, että uskalsin hetkeksi olla onnellinen tasaantuneesta tilanteesta, niin eikö Ipe aloita etupään keventämistä illalla! Oltiin Nassun ja Milon kanssa lenkillä Hervannassa ja tuo parin viikon takainen lihasrevähdys(?) kummitteli siihen malliin takaraivossa, että pistin Ipelle toppatakin niskaan vaikka ei ollut edes kovin kylmä. Lähtivät suhteellisen rauhallisesti liikkeelle alkulenkistä ja sitten jossain vaiheessa otettiin ne tavanomaiset kiitolaukkakilpailut. Ilmeisesti vanha vamma ei kestänyt kyseistä revitystä, koska illalla levon jäljiltä se taas ontui. Ilku siinä pääsi - eikö tämä epäonni lopu koskaan? Vaivan uusiminen laukaisi tietenkin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, joten "parempi katsoa kuin katua" -mentaliteetillä varasin ajan ortopedille perjantaiksi. Susanna jo ensi hätään katsoi Ipen läpi (kiitos!!) - varsinaista arkuutta ei mistään löydy. Oikea etunen koukistuu vähän nihkeämmin kuin vasen eli toivotaan jotain levolla ohimenevää lihasrevähdystä tai venähdystä. 

Ipeltä meni keskiviikon agilityt sivusuuhun, onneks mulla on reservissä edes yksi agilitytaitoinen, terve koira. Fanni on käynyt esteillä viimeksi heinäkuussa, joten ihan superhyviä ei oletettavastikaan teknisesti oltu. Minikoiran rytmittäminen vaatii moninkertaisesti enemmän juoksutyötä kun kauko-ohjattavamman maksin! Lääh ja puuh, olin ihan loppu muutaman hassun toiston jälkeen. Fanni ei anna yhtään anteeksi huolimattomia ohjauksia, joten sen kanssa saa olla erityisen tarkkana. Toki aktiivisempi treenaaminen voisi tuoda estevarmuutta, katsotaan mikä tilanne on ensi viikolla kun Fanni jatkanee Ipen tuuraamista.

Kyllä tämä tästä. Toivon joulupukilta Lady Fortunaa meille ensi vuodeksi au pairin hommiin.

Viikko pakettiin

Kärkeen Unnan kuulumiset: raidallinen voi hyvin. Ottaa onneksi vielä aika rauhallisesti arkiset askareensa, mutta syö ja nukkuu hyvin. Aamuisin on vähän "hidastettu", mutta kun päivä lähtee käyntiin niin se vanha tuttu palo syttyy sinne silmiin kun tiedossa on ruokaa. Perjantai-iltana kun oli ilmoilla huolipuhetta siitä, että epilepsialääkitys oli katkolla muutaman päivän, niin eikö seuraavana yönä tullut (onneksi maltillinen) kohtaus. Kohtauksista kyllä selvitään, mutta pelotti että vanhingoittaako se leukkaushaavoja. Mahdollisuus suolihaavan pettämiseen kuulemma oli (ilman kohtauksiakin).  Suolentoiminta on ollut suurennuslasin alla ja ollaan jännitetty lähteekö toipuminen siltä osin hyvin käyntiin. En muista, millonka viimeksi olisin ollut niin iloinen kakkaamisesta kuin eilen illalla kun Unna pääsi tepastelemaan lähipuistoon!

Ipe (tuo päiväunien kerroskeksi) on hoitanut tällä viikolla virkahommia. Onneks mulla on maailman paras kepo kotona. <3 Itsenäisyyspäivänä (#36) käytiin jäljestämässä erästä vanhaa tuttua. Tämä karkulainen on jo oikea kulkuri, jonka kannoilla ollaan oltu tuon tuosta, mutta se on visusti varonut kiinnijäämistä. Rymyttiin toista tuntia metsiä ja mökkiteitä. Jos joihinkin keikkoihin tulee henkilökohtainen kiintymys, niin tämä on kyllä yksi niistä. Niin pitkän aikaa ollaan tehty osamme töistä karkurin eteen ja varmoja elonmerkkejä saadaan aika ajoin. Puolessa vuodessa kerkeää ja oppii tuntemaan omistajiakin sen verran, että toivo karkurin kotiin saamisesta on valtava.

Tänään oltiin erään vanhuksen jäljillä (#37). Reilu pari kilsaa Ipe kiersi kun kissa kuumaa puuroa. Lähti jo katoamispaikalta kiertämään jäljen alta, ilmaisi useampaan kertaan samaa suuntaan, mutta ei-vaan-halunnut-edetä. Ei mikään lohdullisin merkki, mutta mistä sitä koskaan noista tietää. Voihan siinä olla hämy, joka sai Ipen käyttäytymään noin. Toivotaan niin.

Onkin ollut melko hiljaista etsintärintamalla, mikä on tietenkin aina hyvä asia. Mutta odotellaas joulu ja uusivuosi niin kyllä taas päivystyspuhelin soi...

Kaikkien janoisten sankari

Unna 15 vko

Toipilas oli päivän tiputuksessa eläinlääkärissä. Kovin noivea ja unisen oloinen koira siellä oli vastassa. Vaan mitä tapahtui kun päästiin kotiin? BLIM! Sillä rävähti silmät auki ja se nosti mekkalan häkissä. Jaahas, no emme me häkkilepoa sitten tarvitsekaan. Se viipotti ensin vesikipolle, joka vietiin ilkeästi pois. Matkalla asuntomme itäsiivessä olevalle toiselle vesikipolle, se tarkisti ohimennessään lelukorin pallotilanteen. Mikä kumma tässä on, kun toinenkin juomapiste häviää nenän edestä?! Siinä vaiheessa kun se oli höräissyt sen sallitun 1 rkl vettä kitusiinsa ja nuollut tyhjää astiaa noin 10 minuuttia, oli pakko vielä soittaa perään klinikalle. Onko tää ihan normaalia? Kuulemma on.

Luulen, että se näkee jo kangastuksia. Nutriplussaakin (aikaisempi inhokki) söi omatoimisesti sormenpäästä. Ihmekös tuo, eihän se ole syönyt kunnolla liki viiteen vuorokauteen. Hirveen kätevää harjoittaa omaa kylmäsydämisyyttä ja vetää piparkakkutaikinaa, mandariinia ja pinaattilettuja (tässä järjestykssä) kun toinen kiljuu vieressä nälkäisenä. Malta Unna vielä yksi yö, huomenna saat jo hieman oikeaa ruokaa.

Saanen antaa yhden vinkin tuleville koiranomistajille: kannattaa edes harkita eläinlääkärikuluvakuutusta. Jos oon joskus tehnyt fiksun päätöksen, niin silloin kun päätin ottaa Unnalle pentuna vakuutuksen. Se on maksanut aika tuhottoman monta kertaa itsensä (ja muidenkin koirien) vakuutusmaksut takasin. Taidettiin olla aika lähellä korvauskattoa (taas) tänä vuonna. Tosin onhan tässä vielä vuottakin jäljellä... *koputtaa puuta* Pahoittelen kaikkien chihuahuan omistajien puolesta, Unna saattaa olla iso syyllinen siihen, että LähiTapiolan vakuutusmaksut on vuosien saatossa tällä rodulla nousseet. 

Jonkinlaista kasautuneen stressin purkautumista on havaittavissa. Lueskelin Unnan kotiutusohjeita ja repesin ihan totaalisesti Rimadyliä seuranneeseen huomautukseen: "dopingvaroaika 28 vrk". Voi surkeuden surkeus! Meillä olis just ollut ne kuperkeikan maajoukkuekarsinnat parin viikon päästä...

Montako elämää Kuukkuralla on?

Aamuisen kuvan perusteella meille ohjeistettiin saapua klo 14 leikkaukseen. Varjoainetta edelleen mahalaukussa. Tultiin kotiin ja pidettiin Unnaa hyvänä. Nukuttiin yhdessä päikkärit ja herätessä tuijoteltiin toinen toisiamme pitkän aikaa. Aurinkokin paistoi kauniisti. Se on menoa nyt. Henkeä ahdisti, vatsaa väänti ja kyyneleet tulvahti poskille tuon tuosta. Onkohan tämä viimeinen kerta kun nukutaan kylki kyljessä? Tai viimeinen kerta kun Fanni pesee Unnan naamaa? Viimeinen se ja tämä.

Lähteissä sidoin kaulaliinasta kantoliinan ja pistin Unnan kenguruhoitoon. Eteisessä ryöppysi vielä oksennus, edes vesi ei pysynyt enää sisällä. Ennen kun asteltiin klinikalle, niin ihasteltiin hetken aikaa sinistä taivasta ja kaunista auringonpaistetta. Lääkärissä Unna rauhoitettiin pidemmittä puheitta ja vietiin valmistautumaan leikkaukseen. Teroitettiin vielä lääkärille ja hoitajalle, että jos sieltä löytyy jotain muuta kuin vierasesine, niin sitten harkitaan nukuttamista. 

Jäätiin odottamaan käytävälle ja kulutettiin hiljaa aikaa. Piinaavaa istua ja tuijottaa kelloa. Liki tunnin päästä lääkäri (ei leikkaava) tuli kertoamaan, että suolesta löytyi pitkästi karvavyyhtiä! Mahassa oli liki pingispallon kokoinen huopapallo!  Mahalaukku on erikoisen suuri ja veltto, joten siitä otettiin koepala. Poikkeavuus voi kuulemma johtua myös tukoksesta. Ihmeellinen epäuskon tunne iski - siis meidän hyvästelemä pienikö kärsi "vain" suolitukoksesta ja toipuu ennalleen?! 

Illalla kun hain Unna kotiin yöksi, niin näin sen karvamäärän. Ihan kun se olisi niellyt juuttinarusta tehdyn narupallon! Sillähän on "sukurasitteena" valtava innostus pestä kavereita. Mutta kun Unnan kohdalla se ei jää siihen viattomaan naamapesuun vaan se saattaa nuolla Fanniakin kauttaaltaan tunti tolkulla. Fannia joskus oikein raivostuttaa kun olisi kiva nukkua päiväunia ja toinen vaan nuolee. Kaikki se karvamäärä ei kuitenkaan ole missään nimessä tästä johtuvaa, vaan viimeisen vuoden aikana Unna on saanut "siivouskohtauksia" ja se saattaa nuolla mattoa samalla antaumuksella kuin kavereita. Oon kuvitellut, että se vaan tukahduttaa nuolemisintoaan, vaikka tosiasiassa se onkin ollut apua vatsan väänteisiin. Lääkitys on kenties ärsyttänyt sen vatsan limakalvoja niin, että se tuntee närästystä tms. En ole osannut olla huolissaan, koska ulosteen mukana tulee aina aika ajoin jos jonkinlaista karvaa tai hiusta. Nyt toki ymmärrän, että pitkällä juoksulla sitä karvaa kerkeää kerääntyä sinne aikamoinen määrä! Ja neljän koiran taloudessa karvaahan on aina, imuroi usein tai vielä enemmän. Unna saikin kasvattajaltaan jo lisänimen Dyson. Meillä on omasta takaa kaksikin  ihan oikeaa Dysonia, toinen oikein Animal Pro-versio. Mutta näistä kaikista versioista Unna on kyllä kaikkein eläimellisin - tässä mallissa tuo pölysäiliön tyhjennys on vaan vähän konstikkaampi... 

Huokaus. Tuntuu, että viimeiset kaksi vuorokautta on kestänyt ainakin viikon! Nyt kun pahin pelko on ohi, niin voidaan keskittyä rauhassa toipumiseen. (Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, niin se on jaloillaan ja vauhdissa alta aikayksikön!) Se klassinen kivi kyllä vierähti sydämeltä - parin päivän piina on ohi. Kuten aiemmin kirjoitin, niin Unnan kanssa elämä ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista (mutta silloin kun tanssitaan, niin pidetään aina kunnon reivit!), joten samaan aikaan kun valtava helpotuksen tunne valtasi mielen, niin jossain syvissä sopukoissa kuiski hiljaa se "eikö tää huoli lopu koskaan?" -ajatus. Jos Unna näytti ulkoisesti kipeältä vasta silloin kun se oli kuolemansairas, niin mistä me tiedetään onko sillä jonkinlaisia kipuja koko ajan? Huomataanko me kun sen aika on oikeasti tullut? On suoraan sanottuna ahdistavaa elää kroonisesti sairaan ja lääkityn koiran kanssa, kun aina on olemassa se epävarmuus hyvinvoinnista.

On kuitenkin muistutettava itselle, että Unnan huonot päivät on vain murto-osa sen elämästä. Toki sen töyssyt on ollut vähän muhkumpia kun keskiverto-Mustilla, mutta silti sen arki on normaalisti äärimmäisen iloista ja täynnä elämää. Se suhtautuu intohimoisesti arkisiin askareisiin ja oon vakuuttunut, että sillä on värikäs bucket list, johon kirjattuja asioita on vielä muutamia suorittamatta. Seuraavaksi se ehkä haluaa pelastaa bengalintiikerit tai osallistua MacGyver-kurssille, jotta oppisi tehokkaammin tiirikoimaan repuissa ja taskuissa tuoksuvat namit esiin. Siitä Unna onkin aivan ainutlaatuinen, se elää kaikki tai ei mitään -asenteella. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Se ei tiedä mikä on semikivaa tai semihuonoa, se on all in!

Paljonko on liikaa?

Unna lopetti syömisen lauantain jälkeen. Oksenteli ensin öisin, maanantaina jo päivälläkin. Isoa valtavaa oksennusrefleksiä, mutta mitään ei tullut ulos. Maanantaiaamuna soitin eläinlääkäriin ja sain ajan täksi aamuksi Unnan omalle lääkärille.

Mulla oli kaksi arvausta; suolitukos tai maksan heikkeneminen. Maksa-arvot katsottiin viimeksi elokuussa ja niiden kanssa on aina pelko takaraivossa - millonka se sanoo itsensä irti. Maksa-arvot oli onnekkaasti normaalit. Tulehdusarvot sen sijaan koholla. Vatsa kipuilee tunnusteltaessa ja suolistossa outoa kovettumaa. Tuo pöhköhän nuolee kaikkea ja koko ajan. Voisko sinne olla kerääntynyt kissamaiseen tapaan karvapallo?
Röngteniin. Mahalaukun seinämä epätavallisen paksu. Varjoainetta ruutalla suuhun. Seuraavat kuvat puolen tunnin päästä klo 11. Sitten klo 11.30. Puoli kahdelta kolmas. Puoli viidelta neljäs. Ja puoli seitsemältä viimeinen. Varjoaine eteni, joten selvää tukosta ei ole. Mutta. Varjoainetta on ja pysyy mahalaukussa ja lisäksi suoliston seinämät näyttää huonoilta.

Kaks vaihtoehtoa. (1) Mahassa toden totta on jotain ylimääräistä tai sitten (2) koko suolistosysteemi on vaan aivan lopussa lääkityksen vuoksi. Aamulla ennen yhdeksää mennään vielä kerran kuvaan. Jos varjoaine on edelleen näkyvissä, niin leikataan ja selvitetään kumpi vaihtoehdoista on kyseessä.

Unnan kanssa on viimeiset neljä vuotta menty päivä kerrallaan. Jonkinlaista luopumistyötäkin on tehty kaiken aikaa. Mutta silti kun se viikatemies taas tuijottaa terävänä niskaan, niin huomaan etten ookkaan vielä valmis. Ei kai sitä voi koskaan olla valmis, vaikka niin itselleen uskottelisikin? Unna on niin monta ja aivan epäreilun isoa taistelua käynyt läpi varsin lyhyen elämänsä aikana, että jos vaihtoehto kaksi osuu meidän lottokuponkiin, niin tämä jäänee viimeiseksi. Jos kyse on lopun viivyttelystä, niin enää ei viivytellä.

Karmalla olisi siis ensi yö aika vaihtaa kurssia ja antaa meille joku muu kuin vaihtoehto kaksi.

Joulu(kuu) on täällä!

Lauantai aloitettiin Fannin kanssa laatuajalla. Käytiin cockeritiimin kanssa reippailemassa metsässä - Fanni ei ihan päässyt cockereiden vauhtikantaan kiinni, mutta silloin tällöin näytti ilon pilkahduksia siitä kuinka reteetä oli vetää vähän isompien kavereiden kanssa lenkkiä. Hienosti tulivat toimeen keskenään, vaikka tapasivat ensimmäisen kerran UKK:n parkkiksella juuri ennen lenkkiä.

Ipe jäi kotiin sen vuoksi, että päivemmällä oli vuorossa paimenen oma laatuaika; kraniosakraalihoito Ruutanassa. Keskiviikkoisen ontumisen vuoksi sain (onneksi!) järkättyä akuuttiajan heti viikonlopulle. Olin kuullut paljon hyvää Susannasta ja olenkin etsinyt jo jonkin aikaa Turun reissuille helpotusta vähän lähempää. Kolmen kuukauden välein ramppaaminen Turussa ei ole mitään keveintä touhua kukkarolle, joten toimiva hoitaja lähialueelta olisi enemmän kuin tervetullut.Tanjasta en kyllä luovu, Turkuun voisi hyvillä mielin ajella ainakin puolivuositarkastuksiin.

Kraniohoito osoittautui hyvin saman tyyppiseksi kuin mitä Ipe on nyt koko ajan saanut. Onhan silläkin juurensa osteopatiassa. Hoitaa syvällisesti mutta hellävaraisesti kehon tasapainoa kuntoon - tarkoituksena palauttaa kehon normaali tila. Ipen kaltaiselle herkkikselle tämän tyyppinen hoito sopii kuin nenä päähän ja näyttikin vahvasti siltä, että nautti käsittelystä. Syy treenien jälkeiseen ontumiseen löytyi lapojen edestä, jossa oli turvotusta ja kireyttä. Kenties liukastunut tai tullut aHyvin saatiin se käsittelyllä aukeamaan ja lapojen kireys laski. Perussettiä oli lannerangan alueella (erit. vasen puoli) ja rinta- ja lannerangan välissä, joihin sai myös laseria. Loppuviikonlopuksi BOT-loimi niskaan ja ottamaan rennosti.

Talvi yrittää tehdä tuloaan, eilen oli ensimmäinen kerta kun Unna hyytyi iltapissalla. Eikun sisälle kaivamaan tossuja jalkaan. Hain ennätyksellisesti vasta tänään talvitakit vintiltä. Lunta saisi tulla rutkasti lisää ja pikkupakkanen olisi aika mukava. Onhan jo joulukuu. Koirilla on ensimmäistä kertaa ikinä oma joulukalenterikin! Aikamoinen turhuus, mutta silti niin söpö. En-malta-odottaa, että saadaan melko hektinen työrupeama pakettiin ja päästään nauttimaan joulurauhasta maalla. Toivoisin joululahjaksi aurinkoisia talvipäiviä, olis mukava ottaa välillä ihan oikeita kuvia.

Loppukevennys

Viikon agit. Herkkurata, mielenkiintoisia haasteita ja hyviä treenipätkiä - ja multa mehut ihan pois. Niin vetelä olo, että oikein ketuttaa pissiä hyvä treeni sen takia. Ipe oli kyllä iloisen irtoava ja yhtäläisen yritteliäs, mutta ohjaajan rytmittäminen oli ala-arvoista. Väsyneenä ja vetelänä ei saa tatsista oikein kiinni missään vaiheessa - harmittaa antaa koiralle 70% jos toinen vetää sata lasissa.

En tiedä mitä tapahtui ja milloin, mutta illalla treenien ja jäähdyttelylenkin jälkeen kun Ipe oli ollut levossa ~2h ja lähdettiin iltapissalle, niin se ontui. Kevensi selvästi etuliikkeitä, ehkä vasenta etusta enemmän. Väänsin ja käänsin, kopeloin ja koskettelin. Ei aristusta missään, ei myöskään kuumottavaa kohtaa. Voihan nyt per..manto vieköön! Iltalenkki jäi lyhyeen, yöksi botti päälle ja parasta toivomaan. Aamulla venytteli toiveikkaan näköisesti sekä etu- että takapään, mutta liike oli edestä vähän töpö.

Oltiin just illalla puhuttu Saaran kanssa koirien huoltamisesta, joten tuoreessa muistissa oli suositukset Myllysen Susannan kraniohoidoista. Koska Ipen seuraava keikka Turkuun on vasta tammikuussa, koitin onneani ja sain kun sainkin Ipelle akuuttiajan Susannalle vielä tälle viikolle! Parempi katsoa kuin katua. Joku ikävä jumikierre on nyt viimenen asia mitä haluan, kun on vihdoin päästy taas treenaamisen makuun.

Kokoaan suurempi viikonloppu

Meijän viikonloppu on ollut täynnä tehokasta toimintaa ja onnellisia koiraharrastuksen hetkiä. Perjantaina alotettiin työviikon päätteeksi treenaaminen tokolla, jossa keskityttiin hyppynoutoon. Kisanomanen oli pala kakkua ja saatiin jopa kehuja rauhallisesta ja vakaasta kapulan pidosta (voi kun se joskus saataisiin metalliinkin siirtymään)! Haasteena treenattiin reippaasti vinoja palautuksia, joka ei ole täysin selvä asia Ipelle, että poistullessakin pitäisi hypätä. Saatiin useampi onnistunut toisto ja hyviä vinkkejä siihen, kuinka vahvistaa takaisin hyppäämistä vinostakin noudosta. Lopuksi otettiin lyhyt paikalla istuminen, joka vahvisti hypoteesiäni siitä, että se edellisen viikon maihinmeno oli harjoituksen puutteesta aiheutunut tilastovirhe. Jätettäessä taas oikein korosti omaa istumistaan ja napitti kirahvin tapaan kaula pitkällä koko paikallaoloajan.

Vuoroa odotellessa tehtiin merkkiä überhaasteella eli kahdella lätyllä. Frisbeen nähdessään Ipehän ei oikeastaan muuta näekään, joten vaikeusaste nousi pilviin (potenssiin sata). Yhden epäonnistumisen ja sanallisella huomautuksella jälkeen raksutti ajatuksensa siihen suuntaan, että kykeni hakeutumaan merkille huolimatta molemmin puolin kuumottavista lätyistä. Oli meillä sitten juhlat, kun riekuttiin kahden lätyn voimin! 

Treenien jälkeen käytiin Suvin ja koirien kanssa heittämässä tunnin lenkki Peltsulla. Ipestä kuoriutui aivan uusi ja ihastuttava puoli. Sehän on normaalisti todella välinpitämätön vieraita koiria kohtaan - ei sitä kiinnosta. Vieraiden (etenkin nuorten ja innokkaiden urosten) leikkiyritykset saa välittömän palautteen luokkaa "painu v**tuun siitä, jätä mut rauhaan!" Se menee aina ihan huoletta irti kaikkien koirien kanssa niin kauan kun saa olla rauhassa. Suvin Timo-bc on Ipeä nuorempi uros, joka ensimmäisenä riensi innosta pakahtuen Ipen iholle ja ei jäänyt epävarmaksi siitä, mitä mieltä Ipe oli tästä lähestymisyrityksestä. Mutta toisin kun nuoret ihastelijat yleensä, Timo ymmärsi niin sanotusti yskän ja antoi Ipen olla ihan rauhassa. Neiti-hitaastilämpeävä tuumaili sitten melkein puolituntia tätä Timon epätavallisen välinpitämätöntä suhtautumista ja löi lopulta hanat pohjaan - TIMO, NYT LEIKITÄÄN! Juoksivat kuin viitapirut, niin paljon kun kintuista lähti. Jossain siellä pilkkopimeyden horisontissa viipotti punainen ja sininen huomiovalo, kun nämä uudet ystävykset tykitti menemään. (Aww <3)

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena. Mikään ei oo parempaa kun herätä vapaapäivänä auringonpaisteeseen! Pakattiin koirat autoon, raapattiin jäät ikkunoista ja ajettiin Birgitan polulle. Kuviteltiin (tai siis minä kuvittelin), että pikkupakkanen olis kuivattanu polut, mutta kuraahan siellä oli niin maan perhanasti. Lisäksi ilmeisesti myös Eino oli käynyt kylässä Birgitan luona, sillä polkuja halko aika jykevän kokoiset tukkipuut. Kaiken hyvän päälle, jostain kantautui jatkuva pauke (ampumarata?), joka ei estänyt Ipeä ulkoilemasta, mutta selvästi ahdisti sitä. Sempä vuoksi päätettiin jättää lenkki suunniteltua lyhyemmäksi ja lähteä maakunta-ajelulle. Puhelin nimittäin näytti, että Lempäälän ja Pirkkalan välissä metsikössä kulkee ristiin rastiin pikkuteitä ja niiden varrella on useampi geokätkö. Ajettiin raparallia toinen toistaan pienemmillä teillä (yksi ei tainnut olla edes sallittu moottoriajoneuvoille...) ja välillä pysähdyttiin lokkaamaan kätkö. Ipe oli hyvänä apurina purkkijahdissa. Sen lisäksi, että löydettiin ihka ensimmäinen geokolikko, niin päästiin lokkaamaan aika hauskojakin virityksiä, mm. niin suurelle kivelle kiipeäminen, ettei Ipekään päässyt sinne, josta se oli selvästi närkästynyt. Miksi vain yksi saa leikkiä apinaa?

Lauantai-illan Pirkanmaan Etsijäkoirien pikkujoulut vietettiin semmosella hartaudella, että oltiin sunnuntaiaamuna klo 10 skarppina jälkitreeneissä. Toivoin meille haastetta ja sitähän saatiin! Tiina oli tehnyt melkosen kaupunkirallin meille, jossa olin kerran jos toisenkin ihan pyörällä päästäni. Ipe sen sijaan oli tuttuun tapaansa ihan kartalla, mutta vaati vähän rautalangasta vään-tä-mistä-tä, että sai sen viestin siirtymään liinaa pitkin tännekin päähän. Jälki oli vuorokauden vanha ja pituutta sillä oli 3,5 km. Keli oli kuiva ja tuulinen, joten jälki oli useammassa kohdassa painunut talojen väleihin, joihin tehtiin paljon tarkistuksia. Lisäksi matkalla oli useampi aukea paikka, jossa jälki oli varmaan pyörinyt miten sattuu, koska sain usein rohkaista Ipeä etenemään näyttämäänsä suuntaan.

Tammelasta mentiin siltaa pitkin Juhannuskylään Tuomiokirkon pihan läpi ja Kyttälästä alikulkutunnelia takaisin radan itäpuolelle. Ensimmäinen vakava ilmaisu tuli jo Itsenäisyyskadun pohjoispuolelta, josta maaliin oli matkaa linnuntietä (tuulen tuomaa tietä) 400 m. Rohkaisin siitä vielä jatkamaan ja sittenhän me vasta haasteisiin päästiin! Radan varresta portaat alas ja liukuovista asematunneliin. Tunnelia pitkin rautatieasemalle, keskelle viikonlopun junamatkustajia. Asematunneleita pitkin poikin ja toisesta päästä portaat ylös. Oikeasti jälki oli noussut takaisin maan pinnalle hissillä, mutta Ipe ei merkannut sitä vaan otti viereisen portaikon. Ulkona edettiin kohti Tullintoria, josta jatkettiin maan alle parkkihalliin, jonka portti oli sunnuntaiaamun vuoksi lukossa. Portin alla oli ihmisen mentävästi tilaa, joten sukellus ja ali, että hujahti! Parkkihallista noustessa jälki loppui seinään eli maalikoira oli nostettu auton kyytiin. Ipe tarkasti molemmat suunnat, mutta palasi aina takaisin. Oli vähän hämillään jäljen loppumisesta, tuli viereen kitisemään närkästyneenä.

Että semmonen jälki! Ilo oli huomata, että se ylipäänsä tekee töitä, vaikka maalikoira on semituttu ja kyse on treenistä. Haastetta on koiralle annettava, että se jaksaa motivoitua. Liian helpot jäljet on varmaan vähän sama tilanne kun hc-maastopyöräilijä laitettaisiin takaisin apupyörille. Ei napostelis minuakaan.

Lisäksi toivoin tälle treenille, että hajulähde olisi "heikko" kun tosietsinnöissäkään ei aina löydy kovin kummoisia hajuja etsittävästä. Saatiin kynsisakset, jotka oli desinfioitu ja sen jälkeen kerran leikattu maalikoiran kynnet. Tämä ei vaikuttanut olevan haaste eikä mikään, otti hajun ja lähti sukkana jäljelle.

Treenien päätteeksi noukkasin Fannin kotoa matkaan ja  käytiin vielä Nassun ja Milon (josta tulee muuten kans hieno etsijäkoira vielä jonakin päivänä!) kanssa Kaupissa pienellä metsälenkillä. Ja mitä teki taas Ripelius? Pisti kunnon juoksupainit pystyyn Milon kanssa, joka kastraation jälkeen on jättänyt ylimääräisen naistenliehittelyn ohjelmistostaan. Kyllä lämmittää sydäntä huomata, ettei tuo neiti ole niin kyynistynyt sosiaalisissa suhteissaan kuin mitä viime vuodet on antaneet ymmärtää. Vai meneekö se niin, että raskaat työt vaatii raskaat huvit?

Ajatuksella takaisin

Yhdeksän viikkoa. Yhdeksän viikkoa olin poissa agilitykentiltä. Reilu pari kuukautta on oikeesti aika naurettavan lyhyt aika, mutta kun kyseessä on agility niin se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Tilannehan oli se, etten ollut vielä koittanut varsinaisesti juoksemista lepotauon jälkeen, mutta viime viikolla tuli semmonen tunne, että nyt on aika. Mennään ainakin koittaamaan, miltä se tuntuu. 

'

Tehtiin Mikkilän mineille suunnittelemaan kisarataa, jossa kuulemma ei nollia oltu juuri tehty. Vauhdikas ja mukavasti rullaava - juuri meille mieluinen profiili. Lähdettiin rohkelikkoina heti ensimmäisinä kokeilemaan. Pientä hyllynomaista lipsahdusta lukuunottamatta tehtiin kivuton nolla. Kakkosen ja kolmosen väli valui, puomin jälkeen sain sen vedettyä mukanani takaisin puomille. Olisihan se pitänyt muistaa, että Ipen kanssa ei keskustella putkiansoista vaan kontaktiansoista. Hiottiin alkua paremmalla rytmityksellä, puomin jälkeen katsevarmistuksella koiran sai vaivattomasti putkeen ja vaihdoin putkesta putkeen välin persjätöksi. A:ta edeltävän hypyn kanssa painittiin, lyhyempää kautta linja meni ihan siksakiksi, kauemman siivekkeen kautta Ipe tipahtaa ohjauksesta. 

Toisella kierroksella hinkattiin samaa kohtaa uudelleen ja uudelleen, mutta tämä on meidän tyyppivirhekohta. Pitkien vientien päätteeksi kun pitäisi rytmittää ja pitää koira kädessä, niin se vaan valuuuu tiehensä tai tulee tuumailleen käteen. Hmpf. Täytyy tuumailla tätä. Tokan kierroksen päätteeksi otin kisanomaisen ja tehtiin nolla (video). Meno oli ruhtinaallisten treeniminuuttien jälkeen jo varsin hillityn hallittua. Punaisesta putkesta Ipe tuli mutkasta ulos ihan kyljellään, nuo uudet putket on harmillisen liukkaita! 

Kaikkineensa kummallista kyllä, ettei kuukausien tauko aikaansaanut totaalista käsille leviämistä tai yhteisen sävelen riitasointuja. Voisin jopa sanoa, että oltiin aika mukavan tuntuisilla leveleillä, mitä tulee yhteistyöhön. Melko ilahduttavaa.

Loppuun avokadokevennys. Ootko koskaan nähnyt kun Pacman yrittää syödä avokadopuskuroitua pistettä? Kallista päätä vähän oikealle.

Ps. Jalka tuntui ookoolta - ei se priima ole, mutta kyllä sillä agilitya treenaa! ;)

Minimaasturi

Eilen paistoi aurinko! Kerrankin onnisti, sillä ei tarvinnut lähteä töihin vaan sain vetää jälkitreenejä Niihamassa. Siinähän se lähes viisi tuntia treeneineen ja lenkkeineen hurahti, mutta en valita kun keli oli niin komia. Akilles oli kyllä illalla ihan snadisti sitä mieltä, että vähän turhan tymäkkä rasitus yhdeltä istumalta seisomalta. Treenien lomassa kerettiin sotkea berniporukan hakualue, josta olivat vähän näreissään. "Nyt on kyllä teidänkin jälki varmaan pilalla, kun me ollaan tallattu tätä aluetta..." Kuule ei haittaa yhtään! Olihan se meidän jälki tallattu sinne jo kolme päivää aiemmin, joten voisin kuvitella että sitä on tallonut sillä välin joku muukin kun muutama hassu berni(-ihminen).

Muiden jälkien päätteeksi Nassu teki Milon kanssa Fannille yhden alkeisjäljen, joka kulki osin polkua pitkin ja teki kulman poluttoman metsän puoleen. Saatiin Nassulta vielä onnekkaasti höyhenen kevyt liina, joka mätsää vielä kaiken lisäksi hienosti Fannin punaisten valjaiden kanssa. Viime treenistä on yli kuukausi, mutta ihanasti Fannilla oli pähkinät ihan järjestyksessä, kun käveltiin jäljen alkuun. Se päästeli pitelemätöntä villivarsalaukkaa ja oli ihan tohkeissaan lähdössä hommiin. Ehkä ylisöpöintä ikinä on katsoa noin pientä koiraa virkaintoilemassa! <3

Fanni lähti vauhdikkaasti alun, muutamia kertoja ravistellen taas rauhoitti itseään, mutta jatkoi aina hyvällä draivilla eteenpäin. Kulmasta mentiin ensin yli, mutta kun palattiin takaisin niin otti suunnan, mutta halusi edetä polkua pitkin, joka meni jäljen vieressä. Palautin jäljelle, jonka jälkeen sitten lähti varvikkoon ensin vaivautuneena, mutta koko ajan nenä kävi ja kun oltiin jo lähellä maalia niin alkoi ottaa ilmavainua. Eihän se kirppu edes nää maalia vasta kun kahden metrin päästä jos ollaan metässä! Hieno ilmaisu ja bileet!

Fanni on vähän niinkun citymaasturi, joka kauheesti haluais olla yhtä pätevä ja pettämättömän kova kuin rangeroverit ja muut körmyt, mutta kaikkien realiteettien nimissä sen meno vähintäänkin hidastuu kun eteen tulee liian suuri este. Taajamilla se voikin olla sitten erityisen näpsäkkä ja sujahtaa taskuparkkiin alta aikayksikön! (Siinä missä ne rapaset monstertruckit vasta ährää itseään asemiin.)

Perjantaina päästiin vihdoin tokotreeneihin Ipen kanssa. Teemana oli ruutu. Otettiin kylmiltään kisamitasta toisto, jossa meni kyllä ruutuun, mutta kaarratti ihan reunaan. Vauhtikin oli luokkaa epävarma. Otettiin sitten leluruutu ja pari kertaa niin, että appari vei lelun pois ennen lähetystä. Vauhti pysyi hienona ja tekemisen meininkiä oli. Se hakee aika kivasti ruutua silmiinsä kun kyselee, että "missä ruutu on", mutta motivointiin tarvitaan vielä iso buusti, että saadaan siitä vauhdikas ja superkiva juttu. Treeniä siis lisää. 

Otettiin paikalla istuminen ekaa kertaa varmaan vuoteen ja jossain minuutin kohdalla Ipe tuumas, että hohhoijaa ja kävi maahan. Kävin korjaamassa. Paikkamakuun jälkeen otettiin vielä Pörrön kanssa kahdestaan toinen, lyhyempi istuminen ja jätettäessä oikein korjasi ryhdikkäämpään istumiseen. Nyt mää niiiin hanskaan tän. Hienosti istui kuin tatti. Paikkamakuussa oli muuten iloinen yllätys, että pysyi siellä maissa vierelle palatessa, vaikka Sari teki ihan vieressä häiriökäskyjä ennen kun antoi luvan antaa käskyn. Maasta asti kuului rahina ja raksutus kun vähän ruosteessa oleva tokokoira siellä keskittyi ja tuumasi niin vimmatusti omaa käskyä odotellessa. <3 Ihan hyvä siitä vielä tulee. (Kun jaksais vaan treenata.)