Meillä oli mukava vieras tänään pihassa. Seitsemän kuukauden ikäinen Pyry-ajokoira tuli aamulla jäniskouluun ja metsäreissun jälkeen huvitti muita ja itseään pihalla. Isopieni honkkeli, jonka jokainen jalka kulki eri rytmissä, ajatus ja vauhti ei käynyt yksiin alkuunkaan ja nenä vei mennen tullen.
Ipe yritti saada Pyrystä kaveria, mutta lyhyen hippaleikin jälkeen joutui toteamaan ettei pärjää isommalleen, joten tyytyi väläyttelemään hammaskalustoaan. Liian romuluinen ja aivoton herkän paimenen mieleen. Fanni sen sijaan pisti pennelin ruotuun ja tomerasti esitteli pojalle tiluksia. Tasaisin väliajoin kun muistutti, ettei kannata hyppiä kääpiön silmille, niin hyvin menee.
Suomenajokoiran näkeminen lämmitti yllättävän paljon mieltä ja sydäntä. Taitaa olla liki 10 vuotta siitä, kun meidän viimeisin ajokoira (KVA Korventyötön Taru) lähti paremmille jänismaille. Meijän isähän on henkeen ja vereen jänismies ja sanokaa minun sanoneen, että tähänkin taloon tulee vielä jäniskoiran alku. En panis yhtään pahakseni - suomenajokoira on rotuna aivan tolkuttoman sympaattinen. Vaikkakin vähän erakkoluonne ja oman tiensä kulkija, mutta silti niin lämminsydäminen kainaloinen. Rehellisen mutkaton.
Ps. Unna voi jo paljon paremmin. Saatiin lääkkeet Jyväskylästä - kiitos veljelleni.
Voi mikä söpö jäniskoiran alku. :) Suomenajokoirat sykähdyttävät aina jossain määrin myös täällä, ensimmäisiä koirakontaktejanikin kun oli ukin ajokoiranarttu. :)
VastaaPoista