s h o u l d a w o u l d a c o u l d a

Jo perinteeksi muodostunut hetki istahtaa alas ja summata kulunut vuosi yhteen. Oon oppinut eräältä rakkaalta ystävältä, että ilon kautta elämä ja arki sujuu ihan hirveen paljon kivemmin. Kesti kauan kääntää se sisäänajettu, suomalainen melankolisuus jatkuvalle auringonpaisteelle, mutta kun siihen pääsee kiinni edes hetken verran niin siitä ei haluais millään päästää irti. On kuitenkin pakko myöntää, että tämä vuosi on ollut aikamoinen koetinkivi little miss sunshine -asenteelle. Vuosi sitten uusivuosi vaikutti olevan toivoa täynnä, mutta alkuvuoteen mahtui muutama iso suru ja menetys. Ritan kuolema oli omalla tavallaan helpotus, mutta ikävän kanssa eläminen ei ollutkaan niin helppoa. Kevättä ja kesää kohden arki alkoi olla huomattavasti valoisampaa, tielle sattui muutama ihan huikea kokemus, joiden avulla hymyä riitti pitkään. Syksy tuli ja puolikuntoinen nilkka pisti jäihin odotetun talvikauden agilityssä ja tokossa. Kun minä aloin olemaan kunnossa, niin sattui joku epäonnekas haaveri treeneissä ja Ipe ontui etupäätään. Sitä vaivaa korjaillaan edelleen. Ja kuin kirsikkana kakun päällä, Unnan suolitukos ja sen aiheuttama epätietoisuus ja stressi kruunasi kiireisen joulukuun.

Jossittelu ei auta mitään. Se ei tee tehtyjä tekemättömäksi tai tekemättömiä tehdyiksi. Joten todettakoon vaan, että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Ja luojalle kiitos joululomasta!

I S L A
Agilityn osalta ensi kesän SM-kisat eivät tällä tulostasolla tunnu kovin realistiselta. Totta puhuakseni, en oikein tiedä onko arvokisat edes meidän paikka, jos tuplanollan tekeminen on ollut ylivoimaista. Senpä vuoksi agilitylle (joka edelleen on meidän ykköslaji) asetetaan kokonaisvaltaisia tulostavotteita vain ja ainoastaan henkiselle suorittamiselle. Meidän tavoitteena ensi vuodelle on löytää tasapaino. Tasapaino suoritusten mentaalipuoleen. Haluan kokea yhä useammin sen tunteen, kun minun ja koiran yhteistyö on...ei ehkä saumatonta, mutta vaivatonta, luonnollista ja helppoa.
Osatavoitteena se, että kun huomaan jonkun toistuvan ongelman, niin puutun siihen. Eli omatoimitreenaamisen aktiivisempi ja suunnitelmallisempi toteuttaminen.
Etsijäkoiratoiminta on kiilannut jo kakkoslajiksi. (En ylläty, jos se jonain kauniina päivänä on jo ykköslaji.) Tämän lajin suhteen meillä on hyvin yksiselittein tavoite: oppia uutta ja kehittyä yhä paremmaksi. Lajissa ei SERTejä jaella, mutta yksikin löytynyt karkulainen ja se omistajan pohjaton kiitollisuus on sata jänistä enemmän kun yksikään valionarvo. Tosietsintöjen lisääntyessä on muistettava suunnitelmallinen treenaus ja ennen kaikkea se, että osaa ja pystyy haastamaan koiraa juuri sopivasti. Treenien monipuolinen toteutus vie toivottavasti eteenpäin ja tekee meistä toivottavasti yhä käyttökelpoisempia tosietsijöitä.
Toko Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos menen kirjoittamaan jotain sellaista, mitä kadun sitten ensi syksynä. Eli täytynee luopua siitä luokka/vuosi-kehitysvauhdista. Olkoon tavoitteenamme nyt vaan tuo VOIttajan selättäminen.

A G I L I T Y kulki melko kuoppaista tietä alkuvuoden, kunnes keväällä tapahtui jotain ja yhtäkkiä niitä nollia rupes tulemaan. Ensin tehtiin vähän rumempia nollia ja sitten alettiin tekemään jo ihan kelpo nollia. Toukokuussa olin vielä täysin varma siitä, ettei meillä ollut mitään asiaa sm-kisoihin, mutta Purinalla kävi joku ihan posketon munkki ja saatiin, ei pelkästään toivottomalta tuntunut tupla, mutta myös tripla! Samalla menolippu Kirkkonummelle. Sm-kisat meni ihan kokemusta hakiessa, vaikka onnistuttiin kenraaliharjoituksissa vetämään aika hyvä setti. Sija 11. yli sadan maksin porukassa oli Ipelle ISO juttu.

Kesän yksi hienoista agilityhetkistä oli Ylöjärven Agirodussa, jonne mentiin ilman mitään odotuksia ja yhtäkkiä oltiinkin isolla kentällä, yleisön kannustaessa ja kuuluttajan selostaessa vetämässä mutkattomasti sujuneen karsintaradan jälkeen finaalirataa. Vaikka finaalin kohtaloksi koitui yksi ylimääräinen taka-askel, niin fiilis oli silti ihan huikea! Noilla kahdella radalla pääsin lähimmäksi sitä palkitsevaa yhteistyön tunnetta ja urheilujännitystä, jossa ei hannailla vaan mennään riskillä...vaikka sitten reisille. Mitään en tekis toisin.

Lisää euforiaa oli luvassa vielä syyskuun alussa, jolloin tavallisen toimiva kyläkisa Nokialla muuttui valiojuhlaksi. Radat oli tasaisen toimivia, muutamia kauneusvirheitä siellä täällä. Ei parasta fiilistä, mutta jotenkin luontevaa ja vaivatonta. Hienointa oli kuitenkin se lopputulos, joka oli ollut jo yli neljä vuotta yksi isoista unelmista ja tavotteista, saada Ipestä AVA. Aika hunajaa! Tosin tuon jälkeen agility on erinäisten sairaslomien vuoksi ollutkin lähes tulkoon jäissä, joten onni oli saada ne puuttuvat sm-nollatkin Nokialla plakkariin. Katkonainen agilitysyksy ja -talvi on tuntunut tuhottoman pitkältä, mutta nyt näitä menneen kesän juttuja kelatessa huomaankin, että ehkä on ollut ihan terveellistä pitää vähän etäisyyttä esteisiin. Saatinhan me makiaa ihan mahan täydeltä jo kesällä.

J Ä L K I-vuosi on ollut vaiherikas ja ennen kaikkea opettavainen. Olen saanut paljon varmuutta siihen mitä tehdään ja luotto Ipeen on kasvanut. Tehtiin vuoden aikana reilu 40 keikkaa, joista muutama tapaus on jäänyt syystä tai toisesta mieleen. Maaliskuussa oli tietenkin se ihan käsittämätön tapahtumaketju, jollaista en koskaan kuvitellut tässä hommassa näkeväni. Tuon tapauksen turvin sitä pystyi sparraamaan aika paljon tsemppiä ja uskoa myös niinä kertoina, kun Ipe oli pyörittänyt mut tuhanteen umpisolmuun, enkä osannut lukea sitä. Vuoden varrella on saanut myös paljon sosiaalista varmuutta kohdata karkureiden omistajia ja ehkä tietynlaista ammattitaitoa myös siinä mielessä, että uskaltaa sanoa sen kun ei ole yhtään varmaan mistään. Koska emme koskaan voi olla täysin varmoja siitä, mitä karkumatkalla on tapahtunut, niin en voi myöskään koskaan sanoa satavarmasti mitään mitä epäilen Ipen kertovan. Niinkun olen usein omistajille sanonutkin, tässä hommassa ei ole sääntöjä - on vain poikkeuksia. Myös niitä ikävimpiä mahdollisia.

T O K O sai tuulta purjeisiinsa kun päästiin onnekkaasti valmennysryhmän kouluttamaan viikkoryhmään. Tässäkin lajissa säännöllistä treenaamista on syönyt terveydellisesti rikkonainen syksy ja talvi, mutta oon tällä vähäiselläkin osallistumisella saanut aika perustavanlaatuisia oivalluksia ja oppinut huomaamaan lajin hienouden. En voi enää täysin allekirjoittaa toko on tylsää -mantraa, sillä aiheuttaahan sen tietynlaista riippuvuutta ja kutkuttavaa jännitystä.

U N N A
Yksi pieni toive. Pystyä elämään taas yksi vuosi lisää epilepsian kanssa. Perjantaina on sterilisaation, joten vuosi aloitetaan heti kohdun verran kevyempänä, joka toivottavasti vaikuttaa myös hormoonitoimintaa kohtauksia vähentävällä tavalla. Unna on aina ollut niin villikortti, että sen kanssa ei auta muu kuin laittaa sormet ristiin.

 Huokaus. Tiikeriraitaa on koeteltu tänä(kin) vuonna oikein olan takaa. Kun epilepsia tuntuu olevan hallinnassa, niin sitten kulman takaa kurkistaa joku muu paholainen. Lähellä oli, että tämä vuosi olisi ollut Unnan viimeinen, joten sikäli pitää olla onnellinen, että tuossa se vielä kuorsaa kyljessä kiinni. Pieni superpallo.

F A N N I
Se luonnetesti ensi kesäksi, eiks jeh?
Agilityssä juostaan sillon kun huvittaa ja näytetään yhä kireämpi pipoiselle agilityväelle, että tuommosen tissinvälikoirankin kanssa voi harrastaa. Mistäpä tulikin mieleeni, että täytyypi laittaa ilmot menemään oman kylän kisoihin ensi sunnuntaille!
Mulla on ollut myös pieni ajatuksenpoikanen kypsymässä jonkun aikaa, että yrittäisin päästä Fannin kanssa Pirkanmaan Etsijäkoirien alkeiskurssille. Se kun tuntuu olevan nenänsä kanssa aika toimelias ja siinä on juuri sellaista munaa, joka sopii hyvin etsintähommiin. Ja sitä paitsi, se on jo erittäin kokenut maalikoira. :D

Luonnetesti jäi ja ikää tuli seitsemän vuotta plakkariin, joten se ovi on sulkeutunut. MH-kuvauskalenteria on kyllä jo selailtu...
Agilityssä kisailtiin  muutaman kerran. Nollakin saatiin, mutta jäätiin LUVAsta puoli sekkaa. Ja koska toisen epäonni on toisen onni, niin Fanni on päässyt tuuraamaan Ipea agitreeneissä. Pikkumusta on ollut aika tohkeissaan. Se on ehkä hauskin juttu ikinä, kun se kaahottaa suupielet korvissa menemään. Se, jos mikä saa hymyilemään.
Jotain jännää tosiaan saatiin aikaiseksi, kun Fanni aloitti kuin aloittikin etsijäkoirien alkeiskurssin. Ollaan tehty muutamia alkkarijälkiä, jotka on osoittaneet ettei chihuahua ole jälkikoirana mikään eilisen teeren poika! Huippuihanaa nähdä tuollanen minimaasturi niin täpinöissään, mutta samalla myös jännittyneenä ja vähän ymmällään siitä, mitä oikeasti saa ja pitää tehdä. Palkitsevinta on ollut nähdä ne välähdyksenomaiset hetket, kun se lamppu syttyy ja Fanni on luottanut itseensä.

F R I D A
Mitä niitä uudenvuodenlupauksia nyt onkaan? Laihduta, lenkkeile enemmän ja syö terveellisemmin. Nää sopii kaikki Fridalle oikein hyvin.

Frida on ainoa, joka on ylittänyt toiveet. Sen lisäksi, että se on onnistunut olemaan täydellinen laiskamato, siitä on tullut vanhetessaan entistä touhukkaampi ja iloisempi.

Kun päällimmäisenä mielessä on jokseenkin raskas loppuvuosi, niin äkkiseltään luulee jääneensä miinuksen puolelle. Mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna kulunut vuosi ei tainnutkaan olla yhtään pöllömpi. Meillä oli paljon ihanan tavallisia touhuhetkiä koirien kanssa - juuri niitä joiden avulla jaksaa vaikeampienkin aikojen yli.