Tämä vuosi kolmetoista alkaa vaatia veronsa. Vuosi on pitänyt sisällään paljon henkilökohtaisia murheita, mutta ne ei oo saanu mieltä kuin hetkellisesti maihin - asiat on kuitenkin (näennäisesti) järkeistettävissä itselle. Mutta sitten kun kompastuskivi osuu koirien kohdalle, vaikka se vaikuttaisi vain epäsuorasti niihin, niin rintaa puristaa ihan toden teolla. En tiedä mistä hyvästä meidän epäonnenpyörä lähti pyörimään, mutta syksyn akillesjännesaikku (lue: agilitykielto) söi kyllä naista. Tuntui aika makealta palata kentälle reilu kahden kuukauden tauon jälkeen. Kerettiin vetää yksi onnistunut treeni kun seuraavalla viikolla Ipe jo ontui treenien jäljiltä. Seuraava viikko meni Ipen osalta levätessä, muuten pelättiinkin pahinta Unnan puolesta. Kuukkura selvisi ja toipui taas ihan rytinällä. Siitä tietää, että ollaan vahvasti taas elämässä kiinni, kun se onnistuu olemaan ärsyttävä - eilen se onnistui siinäkin. Vaikka suurimmaksi osaksihan tuo pikkukoira on silkkaa viihdettä. Kursailemattoman suora ja naurettavan söpö. En tiedä mistä se kaiken tuon energiansa varastaa. Kuten esimerkiksi alla olevassa videossa, kuusi päivää suolitukosleikkauksen jälkeen.
Juuri sinä päivänä kun Unnan vointi ja meininki oli vihdoin sellainen, että uskalsin hetkeksi olla onnellinen tasaantuneesta tilanteesta, niin eikö Ipe aloita etupään keventämistä illalla! Oltiin Nassun ja Milon kanssa lenkillä Hervannassa ja tuo parin viikon takainen lihasrevähdys(?) kummitteli siihen malliin takaraivossa, että pistin Ipelle toppatakin niskaan vaikka ei ollut edes kovin kylmä. Lähtivät suhteellisen rauhallisesti liikkeelle alkulenkistä ja sitten jossain vaiheessa otettiin ne tavanomaiset kiitolaukkakilpailut. Ilmeisesti vanha vamma ei kestänyt kyseistä revitystä, koska illalla levon jäljiltä se taas ontui. Ilku siinä pääsi - eikö tämä epäonni lopu koskaan? Vaivan uusiminen laukaisi tietenkin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, joten "parempi katsoa kuin katua" -mentaliteetillä varasin ajan ortopedille perjantaiksi. Susanna jo ensi hätään katsoi Ipen läpi (kiitos!!) - varsinaista arkuutta ei mistään löydy. Oikea etunen koukistuu vähän nihkeämmin kuin vasen eli toivotaan jotain levolla ohimenevää lihasrevähdystä tai venähdystä.
Ipeltä meni keskiviikon agilityt sivusuuhun, onneks mulla on reservissä edes yksi agilitytaitoinen, terve koira. Fanni on käynyt esteillä viimeksi heinäkuussa, joten ihan superhyviä ei oletettavastikaan teknisesti oltu. Minikoiran rytmittäminen vaatii moninkertaisesti enemmän juoksutyötä kun kauko-ohjattavamman maksin! Lääh ja puuh, olin ihan loppu muutaman hassun toiston jälkeen. Fanni ei anna yhtään anteeksi huolimattomia ohjauksia, joten sen kanssa saa olla erityisen tarkkana. Toki aktiivisempi treenaaminen voisi tuoda estevarmuutta, katsotaan mikä tilanne on ensi viikolla kun Fanni jatkanee Ipen tuuraamista.
Kyllä tämä tästä. Toivon joulupukilta Lady Fortunaa meille ensi vuodeksi au pairin hommiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti