Kenraaliharjoitus

Iltakisat. Viimeset kisat ennen isoja kisoja. Paska kenraali ja niin edelleen... Hyllytettiin ihan huolella molemmat vedot. Huittisen Annen radat oli masentavia. Ei ehkä vaikeitakaan, vaan aseistariisuvan masentavia. Ensin kauheeta luukutusta, sitten joku tukahduttava hyppyhässäkkä ja sitten kauheeta luukutusta.

Oltiin lähtövuorossa ensimmäisinä ja rataantutustumisen jälkeen olin hirveellä tsempillä menossa radalle kunnes valkeni, että sinne menikin joku ennen mua. Hyvä vire hävis kun vesi hanhen selästä, kun jouduttiinkin odottamaan hetki. Miten pienestä sitä voikin ottaa nokkiinsa? Ipe meni yhtä hämilleen kun minä ja se tiesi epäsuhtaa suoriutumista. Loppusuoran lisäksi ekalla radalla ei ollut muuta hyvää kuin Ipen keppien sisäänmeno.

Illan jo pimetessä tutustuttiin hyppäriin, joka oli samaa ranteet auki -sarjaa kuin edeltäjänsä. Nyt päästiinkin ekana radalle ja sain aika mukavan agren siihen tekemiseen. Mun pakkovalssi kepeille oli kyllä sympaattinen räpellys, mutta niin vaan jäi sellanen Ripeliuksen mentävä väli jalkojen ja ekan kepin väliin. Aina ei satu askelmerkit ihan kohilleen... :D Kylläpä olis harmittanut, jos jo valmiiksi tuhoon tuomitulta radalta olis tippunut vain keppien jälkeinen rima. Lähti sitten vähän lapsesta kun ei olle kauheesti viskileikkauksia tehty, niin korostin irtoamista kevyellä "menemene!!" -käskytyksellä. Ja Ipehän meni!

Ei päästä enää viikkotreeneihinkään ennen Kirkkistä, joten täytynee käydä vähän muistuttelemassa kontakteja joku kaunis päivä. Toivotaan, että nyt on otettu löysät pois ja sm:issä pidetään vaan hauskaa!

kuva: Jing-Lin Pekkala

Hot dog

Ipe näyttää kuvassa ihan mopsilta. Ai kamalaa, jos sen kuono olisikin niin lyhyt! Kuuma ja kurainen koira on eilisistä agitreeneistä, jossa lämpötila oli enemmän kuin kohdillaan. Hikisenä pölyävällä hiekkakentällä, kädet paskaisina kuolaisista leluista ja vaatteet aivan likaisina kuraojassa uineen koiran ja pölyisten esteiden siirtämisen vuoksi. Siinä on sellasta kesätreenin fiilistä ihan kerrakseen.

Anu koulutti ratatreeniä, jossa haettiin tuntumaa sm-tuomari Tuomo Pajarin radoille. Kaksi hyppäriä, joista nollalla ansaitsi paikan finaaliin eli suklaata. Himoitsin sitä Bounty-patukkaa melkein enemmän kun finaalipaikkaa Kirkkiksellä! Mutta peijakas, kun ei onnistuttu! Hyllytettiin molemmat radat, mutta yrityksen puutteesta se ei kyllä ollut kiinni! Ohjauksen mokia kaikki - toisella radalla vielä niin onneton, että sekunnin murto-osan olin viemässä väärälle esteelle kunnes muistin....ja olikin jo liian myöhäistä.

Kisanomaisissa vedoissa pysyi kuitenkin rimat (45-65) ylhäällä.

Hinkkauskierroksilla en saanut yhtään niin hyvää keskittymisvaihdetta päälle kun kisavetoihin, joten aika löysältähän se touhu vaikutti. Yritettiin saada onnistumaan leikkauksia ja persjättöjä, mutta melkeen joka kerta ajotus pissi kintuille. Kylläpä otti koville. Viimesellä rundilla oli pakko jo vähän keventää, kun tänä iltana on kaksi kisastarttia tiedossa. Viimeset kisat ennen äsämmiä.

Lautasantenni

Ajattelin eilen olla oikein reipas ja otin iltalenkille mukaan frisbeen eli lätyn. Lätty on Ipelle kovin rakas ja esimerkiksi agilityssä toimii verrattoman hyvin palkkana. Tarkoituksena oli kuitenkin ottaa pieni puistotokoilu. Ensinnäkin, Ipe "käveli" about koko matkan puistoon takaperin pomppien, niin vilpittömän iloinen se oli lätyn jälleennäkemisestä. 

Sotasuunnitelma oli tehdä heti alkuun koemainen luoksetulo. Tokoilija on niiiin tärppänä heti alusta alkaen - tuli sivulle kuin salama ja meni maahan kuin *tähän joku hyvä metafora*. Lupaavaa, myhäilin tyytyväisenä. Menin suhteellisen pitkälle ja itsevarmana kutsuin. Se lähti kun nato-ohjus ja jossain niillä main kun annoin varsin pontevan TOP! -käskyn, se vähän olevinaan niiasi, kiihdytti vain vauhtiaan ja ampui suoraan kiinni kädessä olevaan lättyyn. Ok. Pääosin olin tyytyväinen siihen, että minulla oli oikeassa kädessä vielä kaikki viisi sormea jäljellä, hieman parantamisen varaa toivoin itse tokoliikkeeseen. Varsin pian alkoi valjeta, ettei lätty ollut ihan osuva palkka tokoiluun. Vaikutti siltä, että se toimi niin tehokkaana lautasantennina, että se sai soimaan yhtä aikaa kaikki maailman teknomusiikille omistautuneet radiokanavat - aina Azerbaijanista Alaskaan. Voisin kuvitella, että siinä möykässä on melko vaikea keskittyä ottamaan käskyjä vastaan. Tosin askelsiirtymiin tekno toi aivan uudenlaista särmää, joten en ehkä hylkää lättyä aivan kokonaan tokoilusta.

Pienen hienosäädön jälkeen homma alkoi löytää aivan uudenlaisia taajuuksia, aivan kuin olisin kuullut jossain vaiheessa rennon letkeää, jamaicalaista reggaeradiota. Extaasitripin hälvettyä meininki oli kerrassain mainiota ja jopa hauskaa ollakseen tokoa. Kaukot oli superit, neljä tahtitassua pysyi jämäkästi maassa, vaikka pää oli ihan pilvissä hyvästä fiiliksestä. Jospa me tästä alettais treenaamaan tokoa ihan oikeasti.

Back to basics

Aamupäivällä paettiin hellettä demarin suojiin ja saatiin samalla aimo annos ajateltavaa agilityn osalta. Niinu tuli kouluttamaan valkkuryhmäläisiä - odotin tätä koulutusta tosi paljon, koska en ole hänen silmän alla koskaan Ipen kanssa käynyt. Niinu on yksi mun suosikkiohjaajistani koko lajissa, erityisesti ihailen hänen tehokasta ja tulista liikkumista radalla. Mun mielestä agility on viime vuosina mennyt aikamoiseksi kikkailuksi ja hc-harrastajat snobbailevat toinen toistaan viileimmillä ohjauksilla. Niinun ohjauksessa on hienointa se, että se ei keskity hienostelemaan superteknisillä ohjauksilla, vaan ohjaaminen perustuu tehokkaaseen liikkeeseen ja sen säännöstelyyn. Jos joltain haluan oppia rytmittämisestä, niin Niinulta!

Sainkin makiaa mahan täydeltä, sillä ratana ei ollut tyypillinen erikoiskoulutusten 40 esteen muistipelihirviö, vaan simppeliä rytmitystreeniä! Oi, miten lupaavaa! Tehtiin kahdessa setissä, vaikka meillä ensimmäinen rykäsy venähti reilu vartin pituiseksi. Eka harjoite oli ulkokaaren vetäminen kaksi kertaa peräkkäin, jossa katsottiin perusrytmitystä ja liikkeellä ohjaamista. Tehtiin eka kerta puhtaasti, mutta pikkusievästi. Niinu tuumasi, että saan koirasta paljon enemmän irti jos vain haluan. Lisäksi sain aika osuvan huomautuksen putkiin ohjauksesta, jossa rintamasuunta osotti jo putken ulostuloa ja liike hidastui eli puolihuolimatonta ja koiralle epäloogista. Rintamasuunnan ja rytmimuutosten kanssa tulisi olla huomattavasti tarkempi. Toki tässä oli vauhtisuora alla ja putki tuli ihan puoli-ilmaseksi siihen päätteeksi, muttei se sitä tarkoita että saisi jättää ohjauksen puolitiehen. Kun vauhdin kanssa oli tarkempi ja tehokkaampi niin kyllähän se koirakin kulki. Miten yksinkertaisilla asioilla sitä saakin ison muutoksen aikaan.

Ennen taukoa ennätettiin katsoa takaaleikkauksia eli putken kautta kolme hyppyä, josta käännös keskihypyn kautta toisen laidan reunimmaiselle hypylle ja putkeen. Kakkos- ja kolmoshyppyjen väliin tehtävällä rytmityksellä ja rintamasuunnanmuutoksella sai koiran kääntymään ongelmitta toiselle laidalle. Kunhan vaan osasi sen rytmityksen! Mulla oli aluksi vähän hukassa rytmityksen ajoitus, mutta hinkattiin se kuntoon, jolloin Ipe kääntyi vaivatta toiseen laitaan. Putkelle kääntäminen eli se varsinainen takaaleikkaus olikin huomattavasti hankalampi. Tällasissa tilanteissa mulle on ollut aina vähän epäselvää, että ohjaanko koiranpuoleisella vai -vastasella kädellä. Mutta selvishän tämäkin! Ilman muuta koiranpuoleisella kädellä, koska takaaleikkauksessa halutaan että koira irtoaa eteenpäin ja vastakädellähän koira otetaan kiinni. Very simple.

Tauolla käytiin puljaamassa pienessä, mutta onneksi virtaavassa ojassa ja hörpättiin vähän energiajuomaa. (Btw, tuo FitDogin Energy maistuu Ipelle todella hyvin - sillä saa aika kätevästi nesteytettyä kuumalla säällä ja ilman lämpöäkin ihan hyödyllinen kovissa treeneissä tai kisapäivän aikana.) Jatkettiin treeniä samasta leikkauksesta mihin jäätiin, saatin se jopa onnistumaan. Edelleen olin vähän myöhässä leikkauksen kanssa, jonka vuoksi Ipe ei lukenut käännöstä kunnolla. 

Sitten otettiin viimenen harjote, jossa leikkaukset muuttui tiukemmiksi ja onnistumisprosentti romahti huolella. Vitsi, että voi olla vaikee saada oma rytmitys kuntoon. Meillä jäi varsin oivallinen kasa kotiläksyjä ja ratakin on onneksi helppo rakentaa yksinkin uudestaan. Saatin hyviä neuvoja rintamasuuntatreeniin.

Agilityssä on pohjimmiltaan kuitenkin kysymys hyvin yksinkertaisista asioista. Liikkeellä ja sen oikeanlaisella säätelyllä saa erinomaista tulosta aikaan ilman kommervenkkejä. Suurin pisto sydämessä ja sitä myöten paras oivallus tältä päivältä koskee oman ohjauksen loogisuutta. On hirveän helppo olla huomaamattaan epälooginen ja omasta mielestä näennäisesti looginen. Ehkä koira on oppinut tulkitsemaan parhaalla mahdollisella tavalla epäloogisten viestien todellista merkitystä, mutta en voi kun syyttää itseäni jos koira toimii ohjaukseen nähden "väärin". Vaikka aikamoinen ajatustenlukija tuo välillä tuppaa olemaan, niin ei se sentään ihan telepatialla kulje. Kyse on pienistä asioista, jotka kuitenkin vaikuttavat niin perustavanlaatuisesti lopputulokseen. Sen vuoksi yritän parantaa tapani ja alkaa näkemään asiat hieman eri vinkkelistä. Huomaan, että on tullut usein rataantutustumisessa koottua suunnitelma vähän liian isoista palikoista. Nyt on aika heittää ne isot duplot mäkehen ja ottaa ne pikkulegot tilalle. 

Tahmailua Tallilla

Eiliset iltakisat oli määrä pitää Eteläpuistossa, mutta jonkun nobody Bon Jovin rekat täyttivät sen ja ajoivat meidät kisaamaan Tallille. Talli ei ole kyllä meidän mesta ollenkaan, mutta päätettiin silti koittaa. Melu tallissa yltyy usein korvia kuumaavaksi ja alusta on...no se on. Ei ole tehty aksaa siellä miesmuistiin, joten tuntuma oli enemmän kuin hukassa. Kaiken hyvän lisäksi satoi vettä ja kosteilla tassuilla se matto on tappoliukas. Kunnon pyyhekuivaus ennen radalle menoa oli tarpeen.

Ekalla radalla ensimmäinen rima alas. Taisi olla tassutuntuma aika hukassa, sillä ponnistus näytti niin jo lähtökohtaisesti niin epäonnistuneelta. Ei ollut mikään pikkuhipaisu, vaan kunnon rysäytys. Lopun matkaa menikin käsijarru pohjassa vähän tunnustellen. Otettiin sitten kontaktien kannalta loppurata ja taivas varjele tuota silmäeläintä! Vire ei ollut niin onneton, etteikö olisi ollut kuulolla, mutta jotain pientä taustakohinaa siinä touhussa oli, nimittäin silmä jumitti pahan kerran. Käskytinköhän kolme neljä kertaa A:llakin kontaktin ennen kun otti 2on2offin! Puomilla tuli oletettavastikin tosi vinoon.

Toka rata oli Saviojan käsialaa ja ihan mukava profiililtaan. Alkuun otin suosiolla ihmisnuolen, valssilla olisin saanut sen leviämään huolella. Toimi noinkin ihan hyvin. Vaan kylläpä arvioi ekan hypyn ponnistuspaikkaa epävarmasti! Kone lähti kyllä käyntiin sen jälkeen ja meno tuntui paljon paremmalta kuin ekalla radalla. A:n jälkeen tein suunnittelumokan, tai paremminkin jätin suunnittelematta kokonaan Näennäisesti helppo kohta, mutta pitäis silti varmaan päättää, että kulmaako sen koiran vai kääntääkö vain rytmityksellä!? Mielikuvaharjoituksissa tuo kohta oli joka kerta vähän sellanen "nooh, jotenkin näin me se tehdään". Pitäis hälyytyskellot soida tuossa vaiheessa, jos olis oikein fiksu. Ohjaappa sitten vaikka sinnepäin, niin rima räpsistä räps. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Loppurata olikin oikein sujuva.

Sovitaanko Ipe, että tiputellaan ne rimat nyt ja sitten SM:issä pidetään ne kannattamille? 

Minäkin lupaan yrittää osaltaan parhaani.

Essentials

Elämä on hyvin pienillä asioilla onnellista - ainakin koirien mielestä. Tänäänkään ei tehty mitään, mutta silti niin paljon. Otettiin aurinkoa, nautittiin lämmöstä, syötiin jäätelöä, leikittii vesisotaa, lutrattiin rannassa ja heiteltiin käpyjä. Jäätelönsyönti oli erityisen paljon koirien mieleen. Unna ainakin meni ihan pähkinöiksi - se raukka on aika kuumissaan paksussa villahaalarissaan, joten kylmä jäätelö tuntui piristävän kummasti.

Ihmisenä Unnalla olisi pontevan puutarhuriolemuksensa lisäksi inva-status, sillä se saa (erityisesti äitiltä) erikoiskohtelua joka asiassa. Ne helpoiksi istutetut herneet on vain yksi esimerkki muiden joukossa. Tänään se sai mm. rannasta kottikärrykyydin, josta se oli ihmeen tyytyväisen oloinen. Se ei ole millään mittaluokalla alustavarma (agilityn keinun se kyllä pystyy menemään!), joten olisin kuvitellut sen jähmettyvän suolapatsaaksi jalat haarottaen, mutta ottikin kuljetuspalvelun ilolla vastaan ja fiilisteli rentoa ja tassukivutonta kyytiä soratiellä.

Ipen kanssa autonpesu muistuttaa enemmin tai myöhemmin wet t-shirt -kilpailua, jossa isojen tissien sijaan väläytellään hirvittäviä torrarihampaita. Tuo jaksais vesipuuhastelua hamaan tappiin asti. Ja mitä tulee maailman-älykkäin-koirarotu -väitteeseen, niin kyseenalaistan sen kyllä mennen tullen. Eilen katselin kun nti Äly&Väläys istui ja väliin makasi melkein tunnin verran puutarhaletkun vieressä vielä sen jälkeen kun leikki oli loppunut ja veden ruiskuttaja oli poistunut paikalta. Ihan vaan varmuuden vuoksi, jos sieltä vielä sattuisi pikkuruiskahdus tulemaan...

Tosin esitti se eilen myös todellisia älynlahjojaan, kun löysin kauan kadoksissa olleet ruutumerkit leikkimökistä. Ruutu nurtsille ja menoks. Mennä rymisteli useamman kerran (ilman lelua) hienosti ruutuun. Yhden kerran jäi ihan etureunaan, jolloin vilkaisi molemmille sivuilleen ja otti askeleen taaksepäin(!!!), vaikka en kerrenyt asiasta vielä edes huomauttamaan. Did that just happen?! Käsittämättömiä neronleimauksia se välillä tarjoaa. Vaan ei se meidän ruutu oikeasti niin hieno ole, miltä saan sen kuullostamaan. Totesin, että sitä kannattaa treenata muutama toista muutaman kuukauden välein, että se pysyy kasassa. Liialliset toistot saa sen juoksemaan suoraan ruutuun, jossa flänkkää itsensä ihan oikeaan reunaan. Nipin napin jää sisäpuolelle. Sama mistä suunnasta otti, aina kaarratti oikealle ruudussa. Ps. treenattiin tänään tunnaria.

Kukkurukuu!

Lauantaina pakkasin töiden jälkeen karvaköörin autoon ja ajelin Keski-Suomeen. Ajatukseni oli pitää etätoimistoa alkuviikko täältä käsin, mutta sääennuste näyttää niin julmetun aurinkoiselta, etten tiedä kuinka gradun kirjoittaminen onnistuu +23 asteen lämpötilassa. Sen tiedän, että silloin onnistuu monenlaiset muut askareet. Kasvimaan möyhiminen, painepesuriextravaganza, hepulointi vihertävällä ruoholla, pikatokoilu ja ohimennen treenattu keppikulma jos toinen. Rantasaunakin kaipaa lämmittäjää ja ehkä ois pakko leipoa toinen satsi nokkospatonkeja. Voi siis olla, etä joudun huomenna priorisoimaan metodologiaa hieman suunnitelmasta poiketen.

Sekaisin elämästä

Kesä on toden totta täällä ja olemme kaikki aivan haltioissamme. (Jos ei oteta huomioon sitä puolimetristä sahaselkälieroa, joka nähtiin ja sitä herneen kokoista punkkia Ipen alaleuassa...) Oli pakko vaihtaa blogin bannerikin jo vanhaan tuttuun vesisotaan, tänään nimittäin otettiin taas kovaa matsia Ipe vs. puutarhaletku. Rannassa lutrattiin järvessä. Nyt onkin vesi vielä kätevän korkealla, jotta rantavedessä on pitkä baana vesijuoksutreeniä varten.

Perunan ja sipulin istutuksen lomassa tokoiltiin ja keräsin pisteitä vuoden surkein koirankouluttaja -skabassa. Rennon letkeästi treenattiin jääviä, joista mahaanmeno on aina ollut nihkein. Nyt jostain syystä (kesää rinnassa?) oli aivan jäätävän nopea ja tarjosi sellaisia maahanmenoja, ettei mitään rotia. Kyyneristä jäi varmaan kraaterit nurmeen, kun tippui kun meteoriitti - myös silloin kun käskynä oli seis, istu tai sivu. Joka jumalan kerta, kerta toisensa jälkeen se oli maassa sa-la-ma-na. Mitä helkkarin kettua tämä nyt on!? Jouduin pitämään puhuttelun ja korjaamaan senkin jälkeen jalka-avulla sitä ylös. Ipe oli hämillään ja mulla oli niiin paha mieli, kun jouduin puuttumaan fyysisesti (vaikkakin ystävällisesti). Laskin jo kymmeneen ja mietin, että jätänkö koko homman tähän vai vieläkö hinkkaan. Näin jo sieluni silmin lopullisesti tokon osalta hanskat tiskiin heittävästä koirasta ja pilatusta yhteistyöstä, kunnes muistin sen - virittelysana. Oon aina käyttänyt jäävissä virittelysanaa, joka laskee virettä ja saa paremmin kuulolle. Nyt oli niin kivaa ja aurinkoista ja lämmintä ja vihreää, niin me tehtiin kummatkin hirveellä höökillä ja riemulla jotain, mitä pitäis tehdä vähän matalemmilla kierroksilla. Vähän niinkun yrittäis työntää hattaraa avaimenreiästä. Jessus, notta otti jälkeen päin päähän!

Tokoepisodi oli onneksi nopeasti selätetty ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. (Raparperijuustokakulla oli jonkin verran tekemistä hyvänmielen kanssa.) Unna kylpi pesuvadissa helpottaakseen karvaisen mahansa aiheuttamaa kuumuutta. Fannikin kylpi ja hepuloi sen päätteeksi näyttävästi pitkin tiluksia. Ipe ei tiennyt olisiko paimentanut hepuloivia minityyppejä vai harrastanut balettia.

 

Jos Unna olisi ihminen, niin se olisi taatusti puutarhuri. Se on aivan käsittämättömän kiinnostunut kaikesta viherpeukaloinnista ja pihassa käyttää suurimman osan ajasta perunapellossa, sen laidoilla tai muutoin laiduntamassa voikukkia nurmella. Kun rapsutellaan perunapellossa tai revitään rikkaruohoja, niin sen on oltava valvomassa tapahtumaan ja mielellään tietenkin myös osallistumassa itse toimintaan. Montakohan kertaa se tänäänkin tarkisti pahvilaatikkoon heitetyt rikkaruohot, ettei siellä vaan olisi vahingossa jotakin syömäkelpoista? Se mutustaa koko ajan jonkinlaista ruohonkortta tai juurikasta. Viime kesänä se söi suurimman osan meijän hernesadosta, kuorineen päivineen. Täksi vuodeksi äiti on kaukaa viisas ja istuttaa huomenna herneen kasvimaan etureunaan - kuulemma sen vuoksi että "Unnan on helpompi syödä niitä".

Kuumuudessa Unnasta tulee Nalle Luppakorva

Kone

Muistan joskus haaveilleeni siitä, että olis kiva onnistua enemmän kun epäonnistua. Siis mitä tulee agilityyn. Mietin, että saavutetaankohan me koskaan sellaista tekemisen tasoa, jossa voin luottaa koiraan ja olla huolissani vain omasta osaamisesta. Viime aikoina olen saanut maistiaisia siitä utopiasta. Oliko aika vain  kypsä vai onko universumin pimeä energia saavuttanut tasapainon, mikäli lie - mutta meillä menee aika kivasti.

Osoituksena esimerkki eilisistä treeneistä. Vauhtiteemalla viisi ratapätkää, "nopeimmat voittaa" -periaatteella. Me tehtiin koko kahden tunnin treenin aikana kaksi(!) mokaa. Ensin ohjaajan piikkiin puolihuolimaton keppien aloitus ja lopussa tipahti yksi rima. Kenties kuumuudessa jo hapotti ja vedätin aika raakasti, joten sallittakoon pieni lapsus. Meininki oli koko ajan hyvä, Ipe oli todella hienosti kuulolla siitäkin huolimatta, että sai odotusajat riekkua menemään lelunsa kanssa.

Agility tuntuu tällä hetkellä niiiiin hyvältä. Uuh. Toki ymmärrän, ettei tilanne tule olemaan staattinen, jonka vuoksi nautin tästä hetkestä sitäkin enemmän! Sormet ristiin, että koira pysyy kunnossa ja meidän paras kisakunto on vasta edessäpäin.

Treenien jälkeen piisasi vielä energiaa, joten käytiin kotimatkalla hoitamassa virkavelvollisuuksia ja jäljestettiin taas kissaa (etsintä #19). Kropan jäähdyttely hoidettiin heti treenipaikalla, mutta pää jäähty kivasti parin kilsan taajamajäljellä. Tiheään asutulla omakotitaloalueella oli häiriötä jos jonkinlaista, mutta nenä keskittyi vain työntekoon. Aika konemainen sankari tuo pörrö osaa olla. Neljä vuotta sitten kun meillä oli pieni ja pumpulinen pentulapsi täällä ja ihmeteltiin, mihin kaikkialle meidän tie sen kanssa vie, niin en olisi osannut kuvitellakaan, kuinka hieno harrastuskaveri siitä tulee.

Yritän hillitä itseäni, etten rutista tuota ihanuutta hengiltä.

Moody Blues

Loppuviikosta kantautui ikäviä uutisia Oulunsalosta, jossa Fannin ja Unnan kasvattajan luona asuva, Fannin Nero-isä oli huonossa kunnossa. Tila heikkeni äkillisesti ja syyksi arveltiin munuaisia. Kuten munuaisten kanssa usein on, suurin osa tuhosta on tapahtunut jo ennen ensimmäisiäkään oireita. Niin oli Neronkin tapauksessa, sillä tänään Nero päästettiin ikiuneen.

Misty Meadow's Moody Blues 22.12.2004 - 13.5.2013

Viime vuosina on moni hieno koira koira lähtenyt ajasta ikuisuuteen, mutta Neron poismeno koskettaa erityisen paljon. Tämä komea runosielu nimittäin asusteli meillä hetken aikaa viitisen vuotta sitten. Mulla on tunnetusti kompleksinen suhde uroskoiriin, mutta tämä herra sulatti aikanaan mun sydämen niin totaalisesti, että sattumien summasta se löysi tiensä Tampereelle eräänä talvena.

Nerossa oli jotain sellaista tyyneyttä ja rauhaa, jota harvassa chihuahuassa enää tänä päivänä näkee. Lungi kaveri, joka ei stressannut pienistä - sopeutuvainen sopuli. Karstulassakin mies oli kuin omassa kotonaan, tyynen rauhallinen, hra Ystävällisyys. Vaikka ulkonäöllisesti Fanni ja Nero olivat selvästi samasta puusta veistetty, niin Neron omintakainen tyyli pitää korvia pään jatkeena oli äärettömän sympaattista. Pieni norppa. Isänsä kaihomielisen katseen näen joskus Fannissakin kun nti Tulitappura on oikein väsynyt tai onnellisen raukea.

Vaikka viime tapaamisestamme on vierähtänyt jo vuosia, niin muistan edelleen miltä Nero tuoksui - miehekkäältä Fannilta. Sen turkkikin oli jämäkämpi - samettisen sininen. Salaa joskus haaveilin, että sitten kun muutamme isompiin tiloihin, niin anelisin Neroa taas kyläilemään tyttöjen luo. Sydämeen jäi pieni ja sininen aukko.

Kun omena ei kaus puusta putoa. Rakastan alla olevaa kuvaa aivan älyttömästi. Tiedättehän sellaiset kuvat, jotka teknisesti eivät ole moitteettomia, mutta sisällöltään jotain henkilökohtaisesti tärkeää ja kaunista? Siinä ne päivystivät molemmat vieretysten, Nerollakin korvat pystyssä.

Kiitos, sinä ihana pieni mies. <3

Lämmin osanottomme Oulunsaloon.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Matkustettiin päivällä Hervantaan kisaamaan. Kaksi agirataa tarjolla, tuomarina Viitaniemi. Profiilit mukiinmeneviä, fiilis väsähtänyt ja keli suotuisa. Ennätettiin 45 minuutin lämmittelylenkille, kun minimedit oli myöhässä aikataulusta. Löydettiin teollisuusalueen takaa metsä, puljattiin tulvivassa ojassa ja eksyttiin toisistamme. Onneksi tiemme kohtasivat piinaavien minuuttien jälkeen, oisse ollu noloa soittaa joku etsijäkollegoista etsimään Ripeliusta.

Ensimmäinen rata oli oikein näppärä. Hiukan kylmäsi puomin ylösmenolla, aika täpärästi sen otti - tuomarin käsi pysyi onneksi alhaalla. Muurin jälkeen tuli joku mikroskooppinen blackout, unohdin että hypyn jälkeen piti törkätä takaakiertoon. Onneks hypyn linja vei sinne puoli-ilmaiseksi. Keppien jälkeen oli ahdas kulma, josta kuitenkin selvittiin oikein hyvin. Sitten petti mielenhallinta ja tein juuri niinkuin on sovittu (itseni kanssa) ettei tehdä. Kantavana ajatuksena on ollut se, että nyt on tehtävä varmaa nollaa - ajasta viis. Mutta kun oli niin kiva rata alla ja loppusuorakin häämötti ihan jo hyppysissä, niin pakko oli vähän vedättää. Ahneella on paskanen loppu. Kontaktivirhe A:lta! Aika nipin napin, kun tuomarikin jäi sitä pohtimaan. Näin kyllä sivusilmällä, että melkosen korkeelta räiskäytti alas, joten eiköhän se ollut ihan oikein tuomittu. Se lienee ollut agilityjumalan ystävällinen muistutus siitä, ettei pidä lähteä ahnehtimaan vaikka kuinka kasvaisi nälkä syödessä.

Toinen rata oli teknisempi ja siinä oli muutama sellainen kohta, jota pähkimme radan reunalta yksissä tuumin isoon ääneen jo ennen rataantutustumista. Katseltiin kuinka minit ja medit siitä selviytyy ja analysointiin onnistumisprosenttejamme maksien kanssa. Olipa sääli, etten tullut toimittaneeksi kameraa kuvausta varten, sillä jopas tarjottiin taas yleisölle sirkushuveja. Selvittiin siitä vaikeasta kohdasta oikein näppärästä, ei tehnyt edes tiukkaa. Mutta ennen sitä oli pikkasen nafti väli keritä persjättöön ennen puomia. En edes epäillyt, ettenkö kerkeäsi siihen, mutta juuri kun olin leikkaamassa koiran linjaa, niin näin jo Ipen nenän putkesta. Usko loppui ja oli pakko yrittää pelastaa tilanne takaaleikkauksella. Rytmitys sille oli tuhoontuomittu, joten Ipen jäi pyörimään mun syliin ja aivan ymmyrkäisenä yritti ratkoa, mitä siltä halusin. Mikä OTA, missä?! Kun viimein hiffasi sen puomin, niin mitä tekee hän - menee ja käy ottamaan 2on-2offin puomin ylösmenolle!? Yleisön nauraessa kehuin hienosta kontaktista ja pyysin, että josko mennään vielä toiseenkin päähän se ottamaan. Loppurata rullaavasti ja puhtaasti maaliin.

Edit. Tytiltä lisää kuvia tältä päivältä! Myös se viiden pisteen kontakti ikuistettuna.

Vesikauhuinen keinuu

Tilastokontaktivirheestä ja huumorinkukkasesta huolimatta oon tosi tyytyväinen tämän päivän ratoihin. Vire on edelleen kohdillaan ja tekeminen tuntuu oikesti hyvältä. Näin hyvältä kisaaminen on tuntunut ennen vain joskus ja jouluna. Jos ongelma on tosiaan ollut niin onnettoman pienestä kiinni miltä nyt vaikuttaa, niin meillä on aika mukava tulevaisuus edessä. Ei tarvihe ihan joka kerta kisoissa purra hammasta ja jäädä ihmettelemään kun koira syöksyy maata kiertävälle radalle. Nyt ei tarvihe murehtia kun omasta ohjaamisesta, luottaa siihen mitä tekee ja tehdä se huolella. Hyvä siitä tullee.

Eilisistä kisoista Käyhkön Tytin ottamia kuvia. Kiitos Tytti!

Kohti homogeenisyyttä?

Tekis mieli sanoa, että homma alkaa toimimaan, mutten viitsi kirota meidän kisavirettä. Käytiin juoksemassa kotikisoissa pari starttia. Hyppäriltä otettiin "hyvä siihen asti" -hylly ja KV-agiradalta nolla. Tuomarina oli Mujunen, jonka kukkaprofiileita vähän kauhulla odotin, mutta Mujunen oli tehnyt epämujusmaiset radat. Eli siis ihan kelpo rataprofiilit - ei mitään tappojuoksua. 

Hyppäri oli paikoittain vähän nihkee, enkä keksinyt loppuun oikein nappiohjausta. Ensimmäinen putki oli ihan kaakossa edellisten jäljiltä (huomautin siitä ystävällisesti ratatyöntekijöille ja tuomarille), jonka vuoksi Ipellä meni siellä paljon kauemmin kun olin laskelmoinut ja rytmitys meni siten ihan kuralle. Saatiin kuitenkin rytmistä taas kiinni ja selviydyttiin suhteellisen kivasti loppua kohden. Haki hyvin kepeille, joka osottautui vaikeaksi monille. Takakaarteessa tuli yksi rima alas. Toisiksi viimesen putken jälkeen olin auttamattomasti myöhässä persjätöstä, joten jouduin kalasteleen koiraa selän takaa. Seuraavaksi huomasinkin seisovani esteen 18. edessä about niillä main, mistä koiran olisi pitänyt hypätä. En taistellut tilannetta loppuun asti, joten takaahan se hypyn sitten otti.

Agirata oli mukava profiililtaan, ainoastaan 2-3 väli arvellutti ja niinhän se levisi aika huolella. Sitten meinasin olla jo myöhässä putki-pituus-putki-kepit -suoralta, mutta selviydyttiin. A:lle asti oikein kivasti, mutta sitten oman liikkeen vuoksi valu aivan onnettomasti kohti väärää putkea ja kalastelin pikku-Ripeliusta paksulla siimalla ennenkö sain taas hyppysiin. Loppusuora itsenäisesti eteen-käskyllä. Estevälit oli vaan justiinsa niin köpöt (about 20 jalkaa), ettei innrilla onnistunut, joten Ipe mallaili hyppytekniikan kustannuksella töpölaukkaa väleihin.

Vire oli koko ajan kiva. Kun ei hilluta liikaa radan vieressä ja temputellaan omaa vuoroa odotellessa, niin pysyy ajatus kasassa. Kun kiihtyy edellisen menosta niin odotan katsekontaktin, josta vähintään sanallinen palkka. Ongelma on selvästikin ollut se, että oon vaan yrittänyt saada virettä ylös sillä kustannuksella, että kiihtyy niin ettei musta tulleensa kisapaikalle mun kanssa. Kun virittely pidetään järkevänä ja yhteistoiminnallisena, niin tehdään kivasti samaa rataa ja on hyvin kuulolla ohjauksiin. Tätä lisää.

die Katze

Jälki nro 18 - silti ensimmäinen laatuaan. Kateissa oli nimittäin kissa ja mehän ei olla kissoilla edes treenattu.  Nenämaisterin mielestä homma ei ollut yhtään sen kummempi. Hajunotossa ei ilmekään värähtänyt, joten jos en olisi paremmin tiennyt, olisin ollut siinä uskossa, että kyseessä on koira. Jäljestysvauhti oli enemmän kuin rivakka, mutta se saattoi johtua kyllä siitä, että jälki oli noin 9 vrk vanha. Vauhtiin tuli kyllä tolkkua kun tultiin alueelle, jossa kissa tod.näk. on majaillut pidempään.

Matkaa taitettiin noin parin kilometrin verran, kunnes alkoi tulemaan jo sen verran vakavaotteista ilmaisua, että oli aika palkata raskaan työn raataja - tietenkin kissanruoalla.

 

Käytiin tarkistamassa pari näköhavaintoa, jotka teoriassa oli todettu jo vääriksi ja käytännössä koiran nenä totesi ne myös tyhjiksi. Viimenen havaintopaikka oli hivenen epävarma, mutta selvinnee laputuksella. Olin niin tyytyväinen yleisesti Ipen työdraiviin, että se ansaitsi kunnon kiitoksen. Ja niin pääsi virkaneiti toteuttamaan onnellisena sisäistä Canis Lutra Lutraansa.

 

Aiheeseen näennäisesti liittyen saanen esitellä teille Saku-kissan, joka majailee Henkan mummolassa. (Jos Unna saisi hoitaa esittelyn, niin se kertoisi, että Saku on se kissa jonka Unna on kerran ajanut puuhun.)

Kirkkonummi, here we come!

Kello kuusi aamulla ylös ja kohti Purinaa. "On tää hullujen hommaa lähteä kukonlaulun aikaan agilitykisoihin", sanoin ensimmäisenä kun istuin autoon. Oon kiitollinen Mapelle, että mun ei tarvinnut toimia kuskina. Ensimmäinen kerta Purinalla - kevyt jännitys uudesta paikasta, pikakisajärjestelystä ja siitä, että oltiin lähtönumerolla 3. Neljä rataa ja tosiaan pikana siten, että kaksi rataantutustumista peräkkäin, jonka jälkeen lennosta ekan radan jälkeen toiselle. Mulla oli pienet epäilykseni tätä systeemiä kohtaan, mutta täytyy kyllä sanoa, että oli varsin toimiva! Tykkäsin myös Purinan lenkkeilypuistosta. Hallin pohja oli erikoista huopasilppua -  muhkurainen ja jokseenkin raskas juosta. Rataantutustumisessa tuntui, että kompuroin yhtenään. Radalla juostessa pohja oli pienin murheenkryyni - keskityin vain selviytymiseen.

Aloitettiin Johannan hyppärillä, joka oli vai-ke-a. Kaaokseen hallintaan alusta loppuun. Videolta näin jälkeenpäin katsoessa näyttää paljon helpommalta (ja siistimmältä!) kuin miltä se tuntui. Näyttää melkeen jopa siltä, että ohjasin niin kuin olin suunnitellut. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Ehkä turha alkaa avautumaan, missä kaikessa epäonnistuin - sanotaan vaan, että kivasti pelastelin loppuun asti!

Sisälle Herralan agiradalle, jonka piti olla paljon helpompi. Videotodisteiden valossa näin ei kuitenkaan voi sanoa. En voi kun olla ylitsevuotavan kiitollinen tuomarille, ettei se tulkinnut meidän keppienmetsästysreissua kielloksi. Kunhan kepit löydettiin niin puomille asti päästiin ihan hyvillä mielin. Sen jälkeen unohdin vastakäännöksen ja huomasin olevani väärällä puolella. Voi perse. Pikkupikku pelastelut ja nollalla maaliin! Pieni epävarmuus tosin nollan kohtalosta oli vielä jonkin aikaa, kun en ollut varma riittikö meidän aika kaikkien ylimääräisten kiemuroiden vuoksi. Mutta het yli kaks sekkaa jäi vielä armon aikaa! :D 

Me tehtiin tupla! Voi jehna. Uskoin aina, ettei seitsemän nollan kerääminen olisi ylivoimaista, mutta tuplan saaminen olisi. Koko talven meijän tekemisen taso on ollut sitä luokkaa, ettei kisoista ole tullut juuri mitään. SM-kisoista en ole edes haaveillut muuta kuin turistin roolissa. Itseasiassa olin buukannut meille jo etsijökoirien leiripäivän yksilösunnuntaille...  Kevätaurinko on kenties herättänyt meidät talviunilta ja me aletaan saamaan pakkaa kasaan. Yhtä uupuu SM-kisoihin.

Tauon jälkeen taas ulos hyppärille. Sanoin Mapelle rataantutustumisen jälkeen, että tää  rata on sellanen "päästä ja luota". Vaikeista osista selvittiin kohtuullisesti, mutta sitten luotin ylihelpossa keppien sisäänmenossa liikaa ja sehän kostautui. Umpikulmasta toiseen väliin ihan pokalla - aikamoinen moka. Tein kolme takaaleikkausta yhdellä radalla - lienee meidän henkilökohtainen ennätys! Tosin takaaleikkaukset kielii useimmiten siitä, ettei kohtaan ole mitään järkevämpää ohjaustakaan saatavilla. Takaaleikkauksista tulee niin 90-lukuinen fiilis...

Viimenen agirata oli profiililtaan toimiva. Joku pikkukettunen siellä vaan hipsi perässä kun jätin lähtöön. Se taisikin olla sen radan ainoa miinus. Muutenhan se oli yhtä toimiva kuin profiilikin. Päivän kolmas nolla ja menolippu SM-kisoihin! Siitä hyvästä Ipe sai heti paikan päällä grillimakkaran ja kotona vielä juhlittiin Hesen juustohampparilla, jonka se ystävällisesti jakoi pienten kanssa.

Epäuskoinen fiilis oli kisojen jäljiltä. Tehtiinkö me ihan oikeesti just kolme nollaa samassa kisassa? Tätäkö meidän alkukevään hyvä treenivire on uumoillut? Uskon aika kovaa siihen, että Ipen kropan parempi tila on iso syy siihen, miks homma on tuntunut jo jonkin aikaa toimivan. Iso kiitos siis Tanjalle Turkuun!

Pienillekin ihmisille tapahtuu joskus isoja asioita. Kiitos Ipe. <3

Dagen efter

Mullakin on krapula - maaseutukrapula. Tiiättekö, kun on saanu rellestää neljä päivää pöpelikössä ja tehdä kaikkea hauskaa ja jännää, niin paluu kaupunkiin on verrattain raskasta. Ahistavaa jopa. Post country depressionia helpotti hivenen se, että päästiin tänään heti aamupäivästä Ipen kanssa hommiin (etsintä #17). Palattiin perjantaiselle rikospaikalle ja yritettiin purra varsin kovaa pähkinää. Ipe on vähän ymmyrkäisenä, kun jälki todennököisesti kulkee järvessä. Tuuli ja allot ovat vieneet jälkeä minne sattuu, joten ei ollut ihan pikkuperunoita tämä keikka. Ipe on kuitenkin liikuttavan motivoitunut ratkomaan tätä mysteeriä ja antoi taas kaikkensa. Ilahduttavaa oli huomata kuinka selkeästi Ipe ilmaisee tyhjän. Erään niemen päässä kävi kaikki mahdolliset ilmansuunnat tarkistamassa ja palasi sen jälkeen auton takakontin eteen istumaan. My work here is done.

Vappulomalla koettiin paljon muitakin vuoden ensimmäisiä kuin första Maj. Ensimmäinen painepesuripaimennus, ulkoilu ilman takkia (+ pipoa ja käsineitä), rantasaunonta, grillaus ja niin edelleen. Se tullee kesä niin että kolisee! Kirppuliiga nautti auringonpaisteesta pihalla, Unna-salamanterikin pysyi yllättävän hyvin pihassa.

Kyyjärvi-visiitin ja Henkan super-mummon innoittamina saatii päähämme vappuaaton iltana kerätä mahlaa. Muistan joskus kersana maistaneeni mahlaa viimeksi ja olinkin ihan intoa piukassa tämän projektin kanssa. Vappupäivän aamuna heräsin jo ennen kahdeksaa, jotta pääsin tarkistamaan mikä oli yön saldo. Piirua vaille, ettei tullut reunusten yli tuosta viiden litran ämpäristä! Voi pojat! Tehtiin aamupuuro mahlaan ja päivän mittaan juotiin janojuomaksi. Loppu meni pakkaseen. Päivän aikana valui reilu 3 litraa, josta osa tuotiin kapunkiin mahlaherkkuja varten. Miksei myö olla tätä aikasempina vuosina tajuttu?!