Kirkkonummi, here we come!

Kello kuusi aamulla ylös ja kohti Purinaa. "On tää hullujen hommaa lähteä kukonlaulun aikaan agilitykisoihin", sanoin ensimmäisenä kun istuin autoon. Oon kiitollinen Mapelle, että mun ei tarvinnut toimia kuskina. Ensimmäinen kerta Purinalla - kevyt jännitys uudesta paikasta, pikakisajärjestelystä ja siitä, että oltiin lähtönumerolla 3. Neljä rataa ja tosiaan pikana siten, että kaksi rataantutustumista peräkkäin, jonka jälkeen lennosta ekan radan jälkeen toiselle. Mulla oli pienet epäilykseni tätä systeemiä kohtaan, mutta täytyy kyllä sanoa, että oli varsin toimiva! Tykkäsin myös Purinan lenkkeilypuistosta. Hallin pohja oli erikoista huopasilppua -  muhkurainen ja jokseenkin raskas juosta. Rataantutustumisessa tuntui, että kompuroin yhtenään. Radalla juostessa pohja oli pienin murheenkryyni - keskityin vain selviytymiseen.

Aloitettiin Johannan hyppärillä, joka oli vai-ke-a. Kaaokseen hallintaan alusta loppuun. Videolta näin jälkeenpäin katsoessa näyttää paljon helpommalta (ja siistimmältä!) kuin miltä se tuntui. Näyttää melkeen jopa siltä, että ohjasin niin kuin olin suunnitellut. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Ehkä turha alkaa avautumaan, missä kaikessa epäonnistuin - sanotaan vaan, että kivasti pelastelin loppuun asti!

Sisälle Herralan agiradalle, jonka piti olla paljon helpompi. Videotodisteiden valossa näin ei kuitenkaan voi sanoa. En voi kun olla ylitsevuotavan kiitollinen tuomarille, ettei se tulkinnut meidän keppienmetsästysreissua kielloksi. Kunhan kepit löydettiin niin puomille asti päästiin ihan hyvillä mielin. Sen jälkeen unohdin vastakäännöksen ja huomasin olevani väärällä puolella. Voi perse. Pikkupikku pelastelut ja nollalla maaliin! Pieni epävarmuus tosin nollan kohtalosta oli vielä jonkin aikaa, kun en ollut varma riittikö meidän aika kaikkien ylimääräisten kiemuroiden vuoksi. Mutta het yli kaks sekkaa jäi vielä armon aikaa! :D 

Me tehtiin tupla! Voi jehna. Uskoin aina, ettei seitsemän nollan kerääminen olisi ylivoimaista, mutta tuplan saaminen olisi. Koko talven meijän tekemisen taso on ollut sitä luokkaa, ettei kisoista ole tullut juuri mitään. SM-kisoista en ole edes haaveillut muuta kuin turistin roolissa. Itseasiassa olin buukannut meille jo etsijökoirien leiripäivän yksilösunnuntaille...  Kevätaurinko on kenties herättänyt meidät talviunilta ja me aletaan saamaan pakkaa kasaan. Yhtä uupuu SM-kisoihin.

Tauon jälkeen taas ulos hyppärille. Sanoin Mapelle rataantutustumisen jälkeen, että tää  rata on sellanen "päästä ja luota". Vaikeista osista selvittiin kohtuullisesti, mutta sitten luotin ylihelpossa keppien sisäänmenossa liikaa ja sehän kostautui. Umpikulmasta toiseen väliin ihan pokalla - aikamoinen moka. Tein kolme takaaleikkausta yhdellä radalla - lienee meidän henkilökohtainen ennätys! Tosin takaaleikkaukset kielii useimmiten siitä, ettei kohtaan ole mitään järkevämpää ohjaustakaan saatavilla. Takaaleikkauksista tulee niin 90-lukuinen fiilis...

Viimenen agirata oli profiililtaan toimiva. Joku pikkukettunen siellä vaan hipsi perässä kun jätin lähtöön. Se taisikin olla sen radan ainoa miinus. Muutenhan se oli yhtä toimiva kuin profiilikin. Päivän kolmas nolla ja menolippu SM-kisoihin! Siitä hyvästä Ipe sai heti paikan päällä grillimakkaran ja kotona vielä juhlittiin Hesen juustohampparilla, jonka se ystävällisesti jakoi pienten kanssa.

Epäuskoinen fiilis oli kisojen jäljiltä. Tehtiinkö me ihan oikeesti just kolme nollaa samassa kisassa? Tätäkö meidän alkukevään hyvä treenivire on uumoillut? Uskon aika kovaa siihen, että Ipen kropan parempi tila on iso syy siihen, miks homma on tuntunut jo jonkin aikaa toimivan. Iso kiitos siis Tanjalle Turkuun!

Pienillekin ihmisille tapahtuu joskus isoja asioita. Kiitos Ipe. <3