Kone

Muistan joskus haaveilleeni siitä, että olis kiva onnistua enemmän kun epäonnistua. Siis mitä tulee agilityyn. Mietin, että saavutetaankohan me koskaan sellaista tekemisen tasoa, jossa voin luottaa koiraan ja olla huolissani vain omasta osaamisesta. Viime aikoina olen saanut maistiaisia siitä utopiasta. Oliko aika vain  kypsä vai onko universumin pimeä energia saavuttanut tasapainon, mikäli lie - mutta meillä menee aika kivasti.

Osoituksena esimerkki eilisistä treeneistä. Vauhtiteemalla viisi ratapätkää, "nopeimmat voittaa" -periaatteella. Me tehtiin koko kahden tunnin treenin aikana kaksi(!) mokaa. Ensin ohjaajan piikkiin puolihuolimaton keppien aloitus ja lopussa tipahti yksi rima. Kenties kuumuudessa jo hapotti ja vedätin aika raakasti, joten sallittakoon pieni lapsus. Meininki oli koko ajan hyvä, Ipe oli todella hienosti kuulolla siitäkin huolimatta, että sai odotusajat riekkua menemään lelunsa kanssa.

Agility tuntuu tällä hetkellä niiiiin hyvältä. Uuh. Toki ymmärrän, ettei tilanne tule olemaan staattinen, jonka vuoksi nautin tästä hetkestä sitäkin enemmän! Sormet ristiin, että koira pysyy kunnossa ja meidän paras kisakunto on vasta edessäpäin.

Treenien jälkeen piisasi vielä energiaa, joten käytiin kotimatkalla hoitamassa virkavelvollisuuksia ja jäljestettiin taas kissaa (etsintä #19). Kropan jäähdyttely hoidettiin heti treenipaikalla, mutta pää jäähty kivasti parin kilsan taajamajäljellä. Tiheään asutulla omakotitaloalueella oli häiriötä jos jonkinlaista, mutta nenä keskittyi vain työntekoon. Aika konemainen sankari tuo pörrö osaa olla. Neljä vuotta sitten kun meillä oli pieni ja pumpulinen pentulapsi täällä ja ihmeteltiin, mihin kaikkialle meidän tie sen kanssa vie, niin en olisi osannut kuvitellakaan, kuinka hieno harrastuskaveri siitä tulee.

Yritän hillitä itseäni, etten rutista tuota ihanuutta hengiltä.