Ajasta ikuisuuteen

Aamupäivällä minuutit tuntuivat vuosilta. Tuntui, että meillä on kaikki maailman aika, mutta silti niin vähän. Nyt on kulunut jo ikuisuus siitä kun lähdit pois, vaikka todellisuudessa on kyse vain tunneista. Aika on niin suhteellinen käsite. Kuten siinä mielessä, että olet ollut osa ylit puolet elämääni. Minun puolikas elämä on ollut sinulle enemmän kuin kokonainen. En olisi voinut uskoa, että pääsit näin pitkälle näin hyvänä. Kuudentoista päivän päähän 15-vuotissyntymäpäivääsi - hengästyttävän pitkä elämä kenelle tahansa koiralle!

Kuvassa olet vain askeleen päässä viimeisestä hengenvedostasi, mutta siitä huolimatta silmäsi ovat täynnä elämää. Ehkä siinä on myös aavistus huojennusta ja kiitollisuutta, ehkä vain sitä sulavan ruskeaa kauneutta, joka teki ilmeestäsi erityisen lumoavan. Kuva tekee oikeutta sinun täydelliselle skaalalle ruskean sävyjä - yksi niistä (pinnallisista) seikoista, jonka vuoksi rakastin ja rakastan sinua niin mutkattomasti. Rakkauteni syyt ovat osa loputonta listaa. Voi, kumpa en unohtaisi sitä ilahduttavaa tapaasi tervehtiä, kun otit ranteesta kiinni (nuorempana varsin napakasti)! Tai sitä matalaa narinaääntä kun hieroin korvaasi. Ja ne korvahapsut - voi rakkaus! Tai sitä intensiivistä paloa silmissäsi, kun pääsit riistan jäljille. Olisimpa nauhoittanut sen käskevän haukahduksen, kun kaipasit lepotaukoa pihavahtisivirasta ja pyysit päästämään sisään.

Täyttä elämää. Sitä se kulkusi oli näihin vuosiin saakka. Täyttä elämää kevään korvilla kun lumipeitto hellitti metsässä ja pääsit rellestämään siimekseen. Kesän kuumina päivinä, sateisinä iltoina ja valoisina öinä kun pidit käärmevahtia pihassa. Pieni yhteensattumus kyyn kanssa ei lannistanut menoasi, se sai sinut vain tulemaan keltaiseen teltaan, joka haisi homeelta. Siihen telttaan, johon en ollut saanut sinua houkuteltua aiemmin edes lauantaimakkaran voimalla. 

Elokuu oli sinun kuukautesi. Elokuussa lintukoira sai sulan hattuun ja pääsi näyttämään todellisen luonteensa. Vaikka sinusta ei rodunomaisista odotuksista huolimatta koskaan tullut kunnollista seisojaa (olen antanut jo anteeksi sen nöyryytyksen vuoden -99 Junkkarissa!), niin noutaja olit senkin edestä! Puhumattakaan oravan pyydystäjästä, supikoiran metsästäjästä ja kettu repolaisen riepottajasta. Jänistäkin ajoit tarvittaessa.

Kesäiltojen rantasaunomiset olivat suoraan suomalaisen idyllin mallikirjasta. Sinä huhdoit rantakaislikoissa ja me ravasimme saunan ja järven väliä. Joskus saatoit tulla ottamaan muutamat löylyt ylälauteelle. Saunaan kantamallasi hiekalla olisi kevyesti voinut tehdä ihokuorinnan. 

Milloinka rämmin napaani myöten märkänä rantapusikossa, kun yritin pelastaa heinäsorsaperheen yli-innokkaan lintuinventaariosi alta. Milloinka soudeltiin hiljakseen lähisaareen, jonka kävit kääntämässä ympäri ja palasit takaisin venetaksiin. Yhtä kaikki, elämää se oli. 

Syksyn tullen rapainen ruskaretki Kulhalle oli kultaa. Talvinen lumisukellus ykkösharrastuksia - puhumattakaan pillkkijöiden ja hiihtäjien hienovaraisesta huomioimisesta. Ärsyttävän ihanaa. Voi Rokkari,  niin itsenäinen, mutta kuitenkin niin läheinen ja välittävä. Vuosien viemä kuulosi teki sinusta yhä itsenäisemmän - olit juuri sellaista laatua, joka teki mitä halusi, ei sitä mitä muut toivoivat sinun tekevän.

Kun viime viikolla kuulin verikokeiden paljastaman tilan munuaistesi osalta, tunsin helpotusta. Nyt oli aika tehdä viimeinen päätös. Askel oli alkanut käymään jo sangen kankeaksi viimeisen vuoden sisällä. Öinen levottomuus oli jotain, mihin emme olleet tottuneet. Vaikka vielä viimeisenä päivänä tarvoimme yhdessä tunnin metsälenkin läpi sankan lumimyräkän häntä heiluen, niin jossain sisimmässäni tiesin, että aika on oikea. Ennen kun on liian myöhäistä ja katuisimme pitkittynyttä väsytystaistelua vielä vuosienkin päästä. Vaikka silmät loistaen toimitit loputonta pihavahtivirkaasi vielä viime tunneilla ja innostuit taskuista kaivetuista nameista, niin pitelemättömien kyynelten takana oli kuitenkin helpotuksen tunne.

Olen kiitollinen siitä, että sait elää keskivertoa terveemmän elämän. Kiitollinen siitä, että olit viimeiseen asti se itsepäinen natiainen, joka sinusta pentumaisen suloisuuden jälkeen kuoriintui. Kiitollinen, että elit kadehdittavan täydellistä koiranelämää maaseudun rauhassa, jonka vuoksi jouduit tekemisiin hihnan kanssa aniharvoin. Villi ja vapaa, sellainen sinä olit - ja toivottavasti olet myös tästä ikuisuuteen.

Sanattoman kiitollinen olen ennen kaikkea siitä, että sinä kasvatit minusta hyvän koiraihmisen. Opetit mitä on olla saumaton pari. Mitä on luottaa toiseen kuin kallioon. Ja tärkeimpänä; opetit, että koiran luottamus ei tule annettuna - se täytyy ansaita. Sinussa konkretisoituu kaikki se, mitä rakkauteni koiriin merkitsee. 12-vuotiaana olin pysäyttävän onnellinen kun tulit elämääni. Tänään, pian 27-vuotiaana, olin pysäyttävän onnellinen ja yhtä aikaa surullinen kun heilutit häntääsi ja nuolaisit kyneleet poskeltani. Sitten nukahdit siihen viereeni, oman kodin lattialle. Juuri näin sen 15 vuotta pitikin mennä.