Elämää eli agilitya

Vuoden ensimmäiset agikisat oli eilen. Tuntuipa hyvältä kisata pitkästä aikaa. Mentiin oikein konkkaronkalla ja otettiin Fannikin mukaan. Tuo pieni musta eläin on kyllä tautisen ihana! Siitä ei terapiakoira parane. Ei voi tulla kun hyvälle mielelle kun katsoo kun se kaahottaa koko kolmen kilon komeudessaan - suupielet korvissa ja korvat sukkulana. Hulvattoman hauska, mutta ei ainna kyllä yhtään anteeksi huolimattomuusvirheitä.

Harmittaa syvästi, ettei ekaa rataa ole nauhalla - Fanni oli ihan loistava kiituri! Otettiin kymppi - ensin palasi mustasta putkesta (taas) takaisin ja ohjasin pussiin niin huolimattomasti, että juoksi ohi. Yliaikaakin tuli kun korjailtiin kieltoja huolella. Mutta muuten hieno rata. Kepit meni heikommalta puolelta kuin vettä vain, puomilla kiihdytti niin, että pelkäsin jo hyppäävän kontaktin yli. Ekalla radalla tuntui, että se oikein irtosi hypyille heitettäessä, eikä tarvinnut viedä joka paikkaan. Silti olin ihan maitohapoilla radan jälkeen!

Tokalle radalla aavistuksen tipahti vire, mutta hyvältä se tuntui edelleen. Ei vaan irronnutkaan enää niinkuin ekalla radalla, joten jäi aika jämäkästi käteen kiinni siellä täällä. Puomille kiihdytti taas ihan sikana - sen kanssa saa ihan oikeasti juosta! Keinun kanssa tuli tenkapoo, en muista millonka olisi ollut viimeksi ongelmaa keinulla. Toivottavasti tämä on vain joku ohimenevä juttu... Kepeille haki hienosti, vaikka tuli aika vauhdilla sisään.

Terapia-agilityn jälkeen oli luotto Ipen kanssa tekemiseen vähän hakusessa, mutta jostain se mukava kisafiilis nousi. Pidin Ipen aika matalalla vireellä loppuun asti, enkä antanut sen apinoida päättömästi. Juuri ennen kun oltiin menossa ekalle radalle, niin vedettiin pienet ja epäonnistuneet ylävitoset, jonka seurauksena mulla roikkui ikenestä pieni pala ja suusta tuli maukkaasti verta. Leuassa on nyt nätti vekki muistona. Saattoi hieman häiritä tiukkaa keskittymistä... Rata loppui sutjakkaasti esteelle 2.

Päivän viimeinen rata tuntui toivottomalta jo kättelyssä. Makseista 80 % hyllytti. Näistä kahdeksastakymmenestä ehkä 80 % hyllytti esteelle 3. Minä(kään) en keksinyt siihen kohtaan yhtään varmaa ohjausta, joten päätin, että menkööt ihan herran haltuun. Noin minuutti ennen kun oltiin menossa radalle, niin jostain taivahista tupsahti mieleen semmonen juttu kun esteen pointtaus eli fokusointi. Ei kai se ota, jos ei annakaan? Siispä merkatakseni 3. hypyn kävelin sen luokse ja kiersin sen kokonaan ympäri ennen kun asetuin sen eteen ottamaan vastaan. Ja simsalabim! Sieltä tuo huonosti käteen tuleva silkkiturkki tuli niin sievästi käteen.
Ei vaan parane jäähä parrasvaloihin kauheen pitkästi patsastelemaan, kun rataa on vielä viistoista estettä jäljellä. Ja mihin kosahti? HUOLIMATTOMAAN PUTKIOHJAUKSEEN! ARGH! Kontakti-putki-erottelut on Ipelle nimenomaan niin päin haastavia, että jos täytyy mennä putkeen, niin se helposti vetää kontaktille. Joku niissä kontakteissa sitä viehättää putkea enemmän. Olisihan se pitänyt muistaa. Tyhmä Laura, tyhmä!