Raskaan sarjan asioita ja olemisen sietämätön keveys

Tänään on tapahtunut painavia asioita. Ensimmäinen oli vajaa parikymmentä kiloa. Se tuli postikuljetuksena mainostähti-Fannille. Ipe ymmärsi tarkkanenäisenä mistä oli kysymys jo ennen kun ennätimme avata sitä - piti irvistää vähän Fridalle, joka meni liian läheltä laatikkoa. Fanfaarien soidessa avasimme paketin, josta paljastui  paljon ja lisää herkkuja. Lisäksi varsin tuntuva lahjakortti PetNetstoreen, joka tullaan käyttämään osittain lisäherkkuihin - luonnollisesti.

Koirat on ihan hulluina HauHaun kanafileisiin. HauHaulla on itseasiassa aika mukava valikoima herkkuja, jotka ovat ehtaa itseään. Konstailemattoman maukkaita. Viime syksyn vaellukselle erinomainen retkiherkku oli nämä kuutiot, jotka ei paljon rinkan painoa rasittanu. Yllätyspaketissa oli osana mallipalkkiota Fannille vuoden ruoat, joita rehellisesti sanottuna odottelin vähemmän innokkaasti. Jätemylly-Ritakin kun on poistunut paremmille sapuskoille, niin markettimuonana mieltämäni HauHaun kana-riisi saattaisi koitua rasitteeksi. Vaan saatoimpa mennä murehtimaan asiaa aivan liian aikaisin, sillä meillä on täällä tällä hetkellä neljä sirkustähteä, jotka esittelevät kaikki tuntemansa temput yhden maustepippurin kokoisen nappulan toivossa! Unnakin meni ja sylkäisi Orijenit matolle kun kupissa oli vaihtoehtoruokaa. Ipe tarjosi ärsyttävyyteen asti seuruuta iltalenkillä, kun pisti merkille, että uutta sapuskaa oli takin taskussa. Valmistusainelistakin on yllättävän lyhyt, joten eiköhän nuo tule syötetyksi ihan hyvillä mielin.

Lisää raskaita asioita tupsahti päiväsellä pariin otteeseen. Unna sai tänään kaksi(!) kohtausta. Tiedettävästi ensimmäinen kerta kun saman päivän aikana tulee useampi kohtaus. Eiköhän se barbivet ole aloitettava, ei tämä näinkään voi jatkua. Juuri viime päivänä ollaan Henkan kanssa kilpaa ihasteltu, kuinka supersöpö koira voi joku Unnan kaltainen ollakaan. Se on niin hulvattoman hauska ja aivan laittoman suloinen! Ja sitten juuri se joutuu kantamaan tällaista taakkaa. Huomenna soitto eläinlääkärille. Tämä sattumus painoi ainakin kaksi tonnia.

Eilen kävin tokoilemassa Ipen kanssa Central Parkissa. (Täällä on ihan oikeasti Kalevan keskuspuisto!) Millonkahan sitä on viimeksi tullut treenattua tokoa ihan keskittyneesti? Lukitsen vastauksen b) kauan aikaa sitten. Keskityttiin jääviin ja kaukoihin. Ja luoksetulon vauhtiin. En tehnyt yhtään stoppia, vaan palkkasin läpijuoksuina. Vauhti olikin aika hurja (lue: ei siitä olisi mihinkään pysähdyttykään...) Jäävien kanssa välipalkalla hyvä. Koemaisena S-I-M, ei mennyt maahan. Maahanmeno on muuttunut nihkeeksi viime aikoina. Ehkä ollaan hinkattu niin paljon seisomista ja istumista? Täytyy tehdä jotain.
Kotipihaan tullessa hain autosta tunnaritarvikkeet ja tehtiin varmaan kuukauden tauon jälkeen tunnari. Omassa oli myös yllämainittujen kanafileiden tuoksua, joka hämäsi Ipe niin valtavasti, että se kävi vaan pyörimään ja etsimään herkkua. Ei maistellut muita (jee!), mutta ei nostanut omaakaan. Merkkasi sen kyllä, mutta jatkoi sitten vimmatusti herkun etsintää. Huomaa kyllä, ettei tuota ole ruoalla kamalasti palkattu tokoillessa. Illallakin kun ajattelin tehdä kaukoja iltaruoalla, niin se oli niin pähkinöinä ruoasta, ettei kyennyt tekemään oikein mitään järkevää. Ahmatti.

Tunnelma keveni iltalenkillä. Taivaalta tuli kolikon kokoisia lumihiutaleita, jotka sakeana mutta hiljoksiin laskeutui maahan. Missään ei ollut ketään ja meilläkään ei ollut mihinkään kiire. Fanni ja Ipe veti niin riemukasta rosvo ja poliisi -rallia, että meinasin tikahtua nauruun niitä katsellessa. Fanni on niin hilarious kun se kaahottaa suupielet korvissa Ipen persieseen kiinni ja sitten kun poliisi-Ipe kääntyy paimentamaan hulttio kirppua, niin hippulat vinkuen takaisin turvaan mun luo. Ja sama ralli uudestaan ja uudestaan! Joskus koirien kanssa ulkoillessa tuntuu, että koko muu maailma on pysähtynyt. Raukeaa zen-tilaa ei päässyt pilaamaan edes tyhjästä ilmestynyt hongankolistajan kokoinen koira, jolle Ipe ihme kyllä ei näyttänyt kaunista hymyään, vaikka tämä ventovieras tulikin sangen innokkaasti iholle. Kerkesin keräämään pienet remmeihinsä ja ottamaan Ipenkin hanskaan kun jostain ilmaantui koiran omistaja, jolla ei ollut minkään valtakunnan kiirettä (tai edes auktoriteettia) ottaa koiraa hallintaan. Päätin sitten oman käden oikeudella antaa koiralle pannastaan vähän vauhtia ja ärähdin sen lähdölle meidän helmoista. Sinne meni ja omistaja pahoitti mielensä kun hätistelin hänen koiraansa. Voi voi. Zen-tila ei säröillyt - yksikään pienistä ei haukkunut koko välikohtauksen aikana ja minäkin pysyin tyynen rauhallisena, enkä saanut itseäni edes ärsyyntymään. Did that just happen?