Tuoksuu jännittävältä!

Meidän perheessä syvimmät epätoivon huokaukset saa aikaan koiraharrastuksiin laitettu taloudellinen satsaus. Kun se sama tyyppi, joka tuskailee nelijalkaisiin sijoitettua rahaa, kysyy että mitä haluaisin synttärilahjakais, niin on aika yhdistää huvi ja hyöty. No itseasiassa, sunnuntaina 24. pvä olis yks mielenkiintoinen luennoitsija Tampereella... Vaikka järkeen ei mahtuiskaan se, että joku voi oikeasti haluta synttärilahjaksi hajutunnistuskouluttajan luennon, niin luulis sen olevan tyytyväinen, ettei tarvinnut itse keksiä mitään synttäriyllätystä.

Hormilan Ilkka oli minun lahjavalintani. Mies, joka on kouluttanut Suomen poliisikoiria jo ties kuinka monta kymmentä vuotta ja erityisesti ansioitunut hajutunnistuksessa. Kouluttanut maailmallakin, mm. Malesian poliisikoiria. Kovan luokan tekijä ja ennen kaikkea erittäin kokenut.
Kuusi tuntia täyttä tykitystä ja hengästyttävän paljon tietotaitoa. En kertakaikkisesti ala tässä referoimaan koko luentoa, en siihen tyhjentävästi pystyisikään. Mutta se täytyy todeta, että motivaatio kasvoi tsiljoonasti. Ja oivallusten määrä lähenteli sitä luokkaa, että luulen ymmärtäväni koko hajutunnistusjäljen aivan uudessa valossa.

Heti kotiin päästyäni meinasin revetä verkkareihini, kun oli pakko päästä suunnittelemaan kaikkea uutta ja kivaa. Otettiin alkupalaksi pieni muistutus esine-etsinnästä. Illalla oli vielä pakko päästä testaamaan esineitä jäljellä. En ihmettele kyllä yhtään, miksi Ipen jäljestys on välillä niin juosten kustua, koska sehän ei juurikaan saa vahvistusta itse jäljen työstämisestä, ainoastaan lopputuloksesta (maalin ilmaisusta).

Kokeilumielessä pistin Henkan kävelemään noin 400 metrin jäljen, johon sovittuihin pakkoihin tiputettiin hajustetut vanulaput. Sovitut paikat siksi, ettei esineitä ole koskaan jäljellä ollut, joten halusin tietää missä mennään. Valkoiset vanulaput lumisella polulla olisi ollut vaikea löytää ilman ennakkotietoa...tai koiran nenää! Oli nimittäin ilmiselvää, että Ipe reagoi niihin todella terävästi! Ja mikä muutos työskentelyssä oli jo alle puolen kilometrin jäljen aikana! Alun se veti tyypilliseen tapaan aika korkealla nenällä, mutta kun ajoi ensimmäisen lapun yli niin löi nelitassujarrut päälle ja kääntyi kannoillaan tarkistamaan, että mikäs ihme siellä oli! Naks-palkka. Jatkettiin matkaa - Ipellä oikein silmät loisti kun oli niin toihkeissaan kanafileestä kesken jäljen. Kuono laski vähän lähemmäs maata ja teki hirmu tarkasti työn. Toisen lapun yli ja sama juttu. Täyskäännös ja vimmattusti heilui häntä kun skannasi, että mistä se haju tuli - löytyi-naks-palkka. Aivo koira ei montaa toistoa tarvihe, kun loppu (150m) matka meni niin tiiviisti maavainulla, etten ole hetkeen nähnyt sitä niin intensiivisenä.

En ainoastaan ollut aivan kyltymättömän iloinen hienosta jäljestä, vaan myös vakuuttunut siitä, että juuri tätä me tarvitaan! Nenä maassa työskentely ei varsinaisesti ole ensisijainen tavoite esinetreenillä, vaan se tekemisen tarkkuus ja yllätyksellisyys, joka pitää motivaatiota yllä. Esineillä ja sen tuomilla välipalkoilla uskon, että motivaatioa, into ja (positiivinen) jännitys jäljestää huolellisesti kasvaa.