Kuutamokeikkaa

Etsintä #7 ja #8. Meille tulikin varsin toimelias viikonloppu. Perjantain ja lauantain olin töissä, joka tarkoittaa koirilla pitkästyttävän laiskoja päiviä. Toisten epäonni on toisten onni, sillä perjantai-iltana tulikin hälyytys etsintään ja minä olin enemmän kuin mielelläni paikkaamassa huonoa omaatuntoani koirien aktivoinnin suhteen. Ajettiin Näsijärven toiselle puolelle ja sain kyllä hienoimman havaintopaikkojen esittelykierroksen ikinä! Sovitussa tapaamispaikassa odotti moottorikelkkailija, joka oli hyvin käryllä havainto- ja grillauspaikoista, joten hän antoi konkreettisen briiffauksen Nässyn jäällä. Täysikuu valaisi koko tienoon ja kaupunki näkyi valoineen hienosti selän takaa - moottikelkalla tuhatta ja sataa tyhjällä jäällä. Ei paha. Kettu Repolainen istui yhden laiturin nokassa, mutta närkästyi meidän uteliaista katseista, joten lähti pötkimään pakoon.

Minä sain vihdoin hommatuksi virkajakun

Jäljelle lähdettiin viimeisimmästä (ja varmimmasta) havaintopaikasta, jossa Ipe otti voimakkaasti ilmavainua ja eteni ei niin mihinkään. Jäällä oli jäätävä viima, joten se varmaan toi omat haasteensa jäljestykseen. Ipe ei halunnut mennä näköhavaintojen osoittamaan suuntaan, joten jostain täytyi tulla tuoreempi haju. Tuijotti koko ajan hartaasti luoteeseen. Edettiin jäällä jonkin matkaan kun Ipe nosti päättäväisesti jäljen ja lähti viemään kohti rantaa. Rannasta noustiin erän talon pihan poikki vanhan autiotalon pihapiiriin, joka oli täynnä romuautoja ja muita tönöjä - otollisia piilopaikkoja karkulaiselle siis. Pihapiiri oli täynnä jälkiä. Tähän loppui ensimmäinen setti ja palkkasin tässä. Tuumailtiin ja pohdittiin mahdollisia optioita ja tsekattiin vähän ympäristöä, jolloin Ipe nosti selkeesti taas jäljen ja eteni naapuritaloa kohden ja pihatieltä metsään. Siellä jäi ilmavainulla tuijottamaan vahvasti siihen suuntaan, jonka oli merkannut jo edellisessä ilmaisussa. Uusi palkkaus pallolla.
Ipe oli niin riemuissaan kun pääsi töihin. Alun nihkeys muuttui varmaksi ja rennoksi jäljestykseksi - nenäkoira oli niin virkaintoinen kun olla vaan voi. Tapauksen 4-vuotias leikattu uros on edelleen karkumatkallaan.

Lauantaina soiteltiin päivystäjän kanssa tästä jääkeikasta ja mahdollisesta uusintatarkastuksesta, mutta päätettiin, että jäädään odottamaan uusia näköhavaintoja. Vajaan tunnin päästä soi taas puhelin ja silloin tulikin hälyytys uudelle keikalle. 5-kuukauden ikäinen uros, joka sattui olemaan vielä karvatonta rotua, oli karannut aiemmin illalla. Koska kyseessä oli pentu ja kaiken epäonnen lisäksi vielä karvaton, niin tähän tapaukseen oli reagoitava nopeasti. Lähdettiin kahden koiran voimin tarkastamaan tilanne. Lähdettiin Ipen kanssa ensin pihasta, josta pentu oli karannut. Se vei meidät kohti aikaisempaa näköhavaintopaikkaa ja metsäpolkujen kautta ladulle. Onneksi ei tullut montaa vihaista suksijaa vastaan, en tiedä olisiko siinä kauheesti selittelyt auttaneet, kun jäljestettiin latua pienen matkaa. Ladulta otti risteyskohdassa oikea tielle, jota eteni reippaasti ensin vähän matkaa ja sitten alkoi vähän sahaamaan ja tuijottelemaan etelään päin. Lopulta pysähtyi kokonaan ja jäi tuijottamaan pitkään ja haartaasti tuulen suuntaan. Nenä kävi koko ajan ja katse oli lasittunut. Piippasi päättäväisesti. Sitten kääntyi ja tuli pyytämään palkkaa. Matkaa oltiin tultu 950 metriä. Lopetettiin tähän ja palkkasin.
Vipsu ja Kaisa lähtivät sitten tarkistamaan samaisesta pihasta. Vipsu vei saman reitin kun Ipekin, jatkoi vain noin 400 metriä pidempään isomman tien varteen, johon lopetettiin. Neuvottiin kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin tukitoimet. (Kenen mielestä oli kivaa hiihtää tonnikalalla täytetty sukkahousu perässä pitkin julkisia latuja?) Yöllä oli tullut viesti, että karkulainen oli löytynyt ladun varresta, läheltä karkaamispaikkaa, johon oli ilmeisesti palannut jossain vaiheessa. Kerrankin 'loppu hyvin, kaikki hyvin' -keissi.

I'm watching you

Tälle aamulle suunnitellut jälkitreenit tuntui jo vähän koomiselta, mutta lähdettiin kuitenkiin reenaamaan, sillä tarkoituksena oli tehdä pari tyhjää. Me kun ei olla tyhjiä treenattu, niin pitihän se päästä toteamaan, miten tuo pörrö suunsa laittaa kun jälkeä ei löydykään. Kaksi tyhjää ja sitten tuore oikea.
Mulla alkaa olemaan vahvasti sellainen tunne, että me aliarvioidaan koirien kykyä aivan naurettavan paljon. Kun mentiin ensimmäiselle tyhjälle paikalle niin ennen kun kerkesin edes antaa Ipelle hajua, se oli skannannut jo peesaajat ja todennut, ettei ympäristöstä löydy ainakaan heidän koiriaan. Annoin hajun, jolloin lähti ensin tarkistamaan vasempaa. Meni noin liinan mitan ja palasi takaisin. Lähti viemään oikealle, tällä kertaa jo vähän varmennin, joten kerkesin jo säikähtää että meinaako se ryökäle nostaa jonkun väärän jäljen huvittaakseen itseään. Mutta vetikin pari liinan mittaa syrjään ja kävi pissalle! Helpotuksen huokaus. Tarpeensa jälkeen palasi mun luokse ja pomppasi nenän korkeudelle pyytämään palkkaa. 

Seuraavassa tyhjässä tapahtui jotain niin huvittavaa, että tunsin itseni oikeastaan erittäin tyhmäksi. Otin Ipen autosta ja se tuumasi jo muutaman skannaavan nuuhkaisun jälkeen, että voi idiootit, ei täälläkään ole mitään. Otin kuitenkin hajunottoa varteen eteen ja samalla kun se nuuhkaisi sitä hajua, niin se päästi ennenkuulumattoman möreän huokauksen ja piippauksen sekoituksen. Ikään kuin se olisi yrittänyt ihan ihmisten kielellä sadatella: "Nainen! Odotin sulta enemmän - kuinka tyhmänä sää mua oikein pidät?!" Ei lähtenyt pyynnöistä huolimatta edes tarkistamaan ympäristöä, vaan tuijotti mua tatti otsassa niin tympääntyneen näköisenä, etten voinut kun nauraa ja palkata rautalangan vääntämisestä.

Sille varsinaiselle jäljelle ei meinannut lähteä millään. Se oli ihan tuore ja varsin lyhyt, joka ei ilmeisesti motivoinut Ipeä ollenkaan. Vältti maalin suuntaan joka mutkassa ja tekemisen meiningistä ei voi kyllä puhua. Nää treenijäljet on olleet jo jonkin aikaa tämmösiä, joten joku näissä mättää. Todennäköisesti ne on Aivon mielestä liian helppo nakki, pala kakkua, små potatis...mitä näitä nyt on. Tosietsinnöissä se on itsevarma ja motivoitunut ratkomaan ongelmia. Treeneissä se heittää hanskat tiskiin ennen kun on kissan kerennyt sanoa. Seuraavaksi treeneissä on varmaan tehtävä tosietsinnän kaltainen asetelma, jossa peesaajakaaan ei tiedä, mihin jälki kulkee. Tässä lajia treenatessa on aivan järkyttävän vaikea kontrolloida kaikkia muuttujia, joilla voi kenties olla vaikutusta lopputulokseen. Tosietsinnässä kun ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin luottaa koiraan. Kyllä muakin luottamus motivoi.