Ajasta ikuisuuteen

Aamupäivällä minuutit tuntuivat vuosilta. Tuntui, että meillä on kaikki maailman aika, mutta silti niin vähän. Nyt on kulunut jo ikuisuus siitä kun lähdit pois, vaikka todellisuudessa on kyse vain tunneista. Aika on niin suhteellinen käsite. Kuten siinä mielessä, että olet ollut osa ylit puolet elämääni. Minun puolikas elämä on ollut sinulle enemmän kuin kokonainen. En olisi voinut uskoa, että pääsit näin pitkälle näin hyvänä. Kuudentoista päivän päähän 15-vuotissyntymäpäivääsi - hengästyttävän pitkä elämä kenelle tahansa koiralle!

Kuvassa olet vain askeleen päässä viimeisestä hengenvedostasi, mutta siitä huolimatta silmäsi ovat täynnä elämää. Ehkä siinä on myös aavistus huojennusta ja kiitollisuutta, ehkä vain sitä sulavan ruskeaa kauneutta, joka teki ilmeestäsi erityisen lumoavan. Kuva tekee oikeutta sinun täydelliselle skaalalle ruskean sävyjä - yksi niistä (pinnallisista) seikoista, jonka vuoksi rakastin ja rakastan sinua niin mutkattomasti. Rakkauteni syyt ovat osa loputonta listaa. Voi, kumpa en unohtaisi sitä ilahduttavaa tapaasi tervehtiä, kun otit ranteesta kiinni (nuorempana varsin napakasti)! Tai sitä matalaa narinaääntä kun hieroin korvaasi. Ja ne korvahapsut - voi rakkaus! Tai sitä intensiivistä paloa silmissäsi, kun pääsit riistan jäljille. Olisimpa nauhoittanut sen käskevän haukahduksen, kun kaipasit lepotaukoa pihavahtisivirasta ja pyysit päästämään sisään.

Täyttä elämää. Sitä se kulkusi oli näihin vuosiin saakka. Täyttä elämää kevään korvilla kun lumipeitto hellitti metsässä ja pääsit rellestämään siimekseen. Kesän kuumina päivinä, sateisinä iltoina ja valoisina öinä kun pidit käärmevahtia pihassa. Pieni yhteensattumus kyyn kanssa ei lannistanut menoasi, se sai sinut vain tulemaan keltaiseen teltaan, joka haisi homeelta. Siihen telttaan, johon en ollut saanut sinua houkuteltua aiemmin edes lauantaimakkaran voimalla. 

Elokuu oli sinun kuukautesi. Elokuussa lintukoira sai sulan hattuun ja pääsi näyttämään todellisen luonteensa. Vaikka sinusta ei rodunomaisista odotuksista huolimatta koskaan tullut kunnollista seisojaa (olen antanut jo anteeksi sen nöyryytyksen vuoden -99 Junkkarissa!), niin noutaja olit senkin edestä! Puhumattakaan oravan pyydystäjästä, supikoiran metsästäjästä ja kettu repolaisen riepottajasta. Jänistäkin ajoit tarvittaessa.

Kesäiltojen rantasaunomiset olivat suoraan suomalaisen idyllin mallikirjasta. Sinä huhdoit rantakaislikoissa ja me ravasimme saunan ja järven väliä. Joskus saatoit tulla ottamaan muutamat löylyt ylälauteelle. Saunaan kantamallasi hiekalla olisi kevyesti voinut tehdä ihokuorinnan. 

Milloinka rämmin napaani myöten märkänä rantapusikossa, kun yritin pelastaa heinäsorsaperheen yli-innokkaan lintuinventaariosi alta. Milloinka soudeltiin hiljakseen lähisaareen, jonka kävit kääntämässä ympäri ja palasit takaisin venetaksiin. Yhtä kaikki, elämää se oli. 

Syksyn tullen rapainen ruskaretki Kulhalle oli kultaa. Talvinen lumisukellus ykkösharrastuksia - puhumattakaan pillkkijöiden ja hiihtäjien hienovaraisesta huomioimisesta. Ärsyttävän ihanaa. Voi Rokkari,  niin itsenäinen, mutta kuitenkin niin läheinen ja välittävä. Vuosien viemä kuulosi teki sinusta yhä itsenäisemmän - olit juuri sellaista laatua, joka teki mitä halusi, ei sitä mitä muut toivoivat sinun tekevän.

Kun viime viikolla kuulin verikokeiden paljastaman tilan munuaistesi osalta, tunsin helpotusta. Nyt oli aika tehdä viimeinen päätös. Askel oli alkanut käymään jo sangen kankeaksi viimeisen vuoden sisällä. Öinen levottomuus oli jotain, mihin emme olleet tottuneet. Vaikka vielä viimeisenä päivänä tarvoimme yhdessä tunnin metsälenkin läpi sankan lumimyräkän häntä heiluen, niin jossain sisimmässäni tiesin, että aika on oikea. Ennen kun on liian myöhäistä ja katuisimme pitkittynyttä väsytystaistelua vielä vuosienkin päästä. Vaikka silmät loistaen toimitit loputonta pihavahtivirkaasi vielä viime tunneilla ja innostuit taskuista kaivetuista nameista, niin pitelemättömien kyynelten takana oli kuitenkin helpotuksen tunne.

Olen kiitollinen siitä, että sait elää keskivertoa terveemmän elämän. Kiitollinen siitä, että olit viimeiseen asti se itsepäinen natiainen, joka sinusta pentumaisen suloisuuden jälkeen kuoriintui. Kiitollinen, että elit kadehdittavan täydellistä koiranelämää maaseudun rauhassa, jonka vuoksi jouduit tekemisiin hihnan kanssa aniharvoin. Villi ja vapaa, sellainen sinä olit - ja toivottavasti olet myös tästä ikuisuuteen.

Sanattoman kiitollinen olen ennen kaikkea siitä, että sinä kasvatit minusta hyvän koiraihmisen. Opetit mitä on olla saumaton pari. Mitä on luottaa toiseen kuin kallioon. Ja tärkeimpänä; opetit, että koiran luottamus ei tule annettuna - se täytyy ansaita. Sinussa konkretisoituu kaikki se, mitä rakkauteni koiriin merkitsee. 12-vuotiaana olin pysäyttävän onnellinen kun tulit elämääni. Tänään, pian 27-vuotiaana, olin pysäyttävän onnellinen ja yhtä aikaa surullinen kun heilutit häntääsi ja nuolaisit kyneleet poskeltani. Sitten nukahdit siihen viereeni, oman kodin lattialle. Juuri näin sen 15 vuotta pitikin mennä.

Tyttö sinä olet tähti!

Fanni kävi tänään hoitamassa velvollisuutensa mainostähtenä. Alkuperäisen aikataulun mukaan päivän piti päättyä mahdollisesti vasta toimistotuntien jälkeen, mutta Fanni veti niin kunniallisesti duuninsa, että kaikki kohtaukset oli paketissa kahdessa tunnissa!

Olin loputtuman ylpeä pikkumustasta erityisesti noiden ilmapallojen suhteen. Tyypille kiinnitettiin vyötäisille kolme heliumpalloa - se haistoi niitä kerran ja sen jälkeen viiletti pitkin studiota pallot perässä. Jos pallojen kanssa kiituroi pöydän alta, niin saattoi pallo jäädä matkasta ja nousta studion kattoon, mutta onneksi oli varapalloja! Ylpeä olin toki myös tuosta miesihmisestä, joka lähti suosiollisesti mukaan ja pukeutui green screen -pukuun, jotta minä saatoi keskittyä houkutteluun ja innostuneiden ilmeiden ylläpitoon. Ei ihan perusmaanantai meidän perheessä.

Fanni söi mittavan määrän herkkuja aamun aikana. Loppua kohden alkoi jo tulla sen oloista röyhtäisyä, että ruokahalu vähän lopahti. Pidettiin muutamia ulkoilutaukoja ja saatiin kaikki tarvittavat otokset purkkiin. Kun kaikki oli ohi, niin Fanni vielä imuroi studion lattioita mahdollisista murusista...

Meidän osaltamme hommat oli tässä. Jäämme vain odottelemaan kevättä ja mainoskampanjan lanseerausta.

Pitäisikö Fannin CV:tä päivittää?

*Tulee hyvin toimeen ilmapallojen ja vihreiden miesten kanssa

Kuutamokeikkaa

Etsintä #7 ja #8. Meille tulikin varsin toimelias viikonloppu. Perjantain ja lauantain olin töissä, joka tarkoittaa koirilla pitkästyttävän laiskoja päiviä. Toisten epäonni on toisten onni, sillä perjantai-iltana tulikin hälyytys etsintään ja minä olin enemmän kuin mielelläni paikkaamassa huonoa omaatuntoani koirien aktivoinnin suhteen. Ajettiin Näsijärven toiselle puolelle ja sain kyllä hienoimman havaintopaikkojen esittelykierroksen ikinä! Sovitussa tapaamispaikassa odotti moottorikelkkailija, joka oli hyvin käryllä havainto- ja grillauspaikoista, joten hän antoi konkreettisen briiffauksen Nässyn jäällä. Täysikuu valaisi koko tienoon ja kaupunki näkyi valoineen hienosti selän takaa - moottikelkalla tuhatta ja sataa tyhjällä jäällä. Ei paha. Kettu Repolainen istui yhden laiturin nokassa, mutta närkästyi meidän uteliaista katseista, joten lähti pötkimään pakoon.

Minä sain vihdoin hommatuksi virkajakun

Jäljelle lähdettiin viimeisimmästä (ja varmimmasta) havaintopaikasta, jossa Ipe otti voimakkaasti ilmavainua ja eteni ei niin mihinkään. Jäällä oli jäätävä viima, joten se varmaan toi omat haasteensa jäljestykseen. Ipe ei halunnut mennä näköhavaintojen osoittamaan suuntaan, joten jostain täytyi tulla tuoreempi haju. Tuijotti koko ajan hartaasti luoteeseen. Edettiin jäällä jonkin matkaan kun Ipe nosti päättäväisesti jäljen ja lähti viemään kohti rantaa. Rannasta noustiin erän talon pihan poikki vanhan autiotalon pihapiiriin, joka oli täynnä romuautoja ja muita tönöjä - otollisia piilopaikkoja karkulaiselle siis. Pihapiiri oli täynnä jälkiä. Tähän loppui ensimmäinen setti ja palkkasin tässä. Tuumailtiin ja pohdittiin mahdollisia optioita ja tsekattiin vähän ympäristöä, jolloin Ipe nosti selkeesti taas jäljen ja eteni naapuritaloa kohden ja pihatieltä metsään. Siellä jäi ilmavainulla tuijottamaan vahvasti siihen suuntaan, jonka oli merkannut jo edellisessä ilmaisussa. Uusi palkkaus pallolla.
Ipe oli niin riemuissaan kun pääsi töihin. Alun nihkeys muuttui varmaksi ja rennoksi jäljestykseksi - nenäkoira oli niin virkaintoinen kun olla vaan voi. Tapauksen 4-vuotias leikattu uros on edelleen karkumatkallaan.

Lauantaina soiteltiin päivystäjän kanssa tästä jääkeikasta ja mahdollisesta uusintatarkastuksesta, mutta päätettiin, että jäädään odottamaan uusia näköhavaintoja. Vajaan tunnin päästä soi taas puhelin ja silloin tulikin hälyytys uudelle keikalle. 5-kuukauden ikäinen uros, joka sattui olemaan vielä karvatonta rotua, oli karannut aiemmin illalla. Koska kyseessä oli pentu ja kaiken epäonnen lisäksi vielä karvaton, niin tähän tapaukseen oli reagoitava nopeasti. Lähdettiin kahden koiran voimin tarkastamaan tilanne. Lähdettiin Ipen kanssa ensin pihasta, josta pentu oli karannut. Se vei meidät kohti aikaisempaa näköhavaintopaikkaa ja metsäpolkujen kautta ladulle. Onneksi ei tullut montaa vihaista suksijaa vastaan, en tiedä olisiko siinä kauheesti selittelyt auttaneet, kun jäljestettiin latua pienen matkaa. Ladulta otti risteyskohdassa oikea tielle, jota eteni reippaasti ensin vähän matkaa ja sitten alkoi vähän sahaamaan ja tuijottelemaan etelään päin. Lopulta pysähtyi kokonaan ja jäi tuijottamaan pitkään ja haartaasti tuulen suuntaan. Nenä kävi koko ajan ja katse oli lasittunut. Piippasi päättäväisesti. Sitten kääntyi ja tuli pyytämään palkkaa. Matkaa oltiin tultu 950 metriä. Lopetettiin tähän ja palkkasin.
Vipsu ja Kaisa lähtivät sitten tarkistamaan samaisesta pihasta. Vipsu vei saman reitin kun Ipekin, jatkoi vain noin 400 metriä pidempään isomman tien varteen, johon lopetettiin. Neuvottiin kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin tukitoimet. (Kenen mielestä oli kivaa hiihtää tonnikalalla täytetty sukkahousu perässä pitkin julkisia latuja?) Yöllä oli tullut viesti, että karkulainen oli löytynyt ladun varresta, läheltä karkaamispaikkaa, johon oli ilmeisesti palannut jossain vaiheessa. Kerrankin 'loppu hyvin, kaikki hyvin' -keissi.

I'm watching you

Tälle aamulle suunnitellut jälkitreenit tuntui jo vähän koomiselta, mutta lähdettiin kuitenkiin reenaamaan, sillä tarkoituksena oli tehdä pari tyhjää. Me kun ei olla tyhjiä treenattu, niin pitihän se päästä toteamaan, miten tuo pörrö suunsa laittaa kun jälkeä ei löydykään. Kaksi tyhjää ja sitten tuore oikea.
Mulla alkaa olemaan vahvasti sellainen tunne, että me aliarvioidaan koirien kykyä aivan naurettavan paljon. Kun mentiin ensimmäiselle tyhjälle paikalle niin ennen kun kerkesin edes antaa Ipelle hajua, se oli skannannut jo peesaajat ja todennut, ettei ympäristöstä löydy ainakaan heidän koiriaan. Annoin hajun, jolloin lähti ensin tarkistamaan vasempaa. Meni noin liinan mitan ja palasi takaisin. Lähti viemään oikealle, tällä kertaa jo vähän varmennin, joten kerkesin jo säikähtää että meinaako se ryökäle nostaa jonkun väärän jäljen huvittaakseen itseään. Mutta vetikin pari liinan mittaa syrjään ja kävi pissalle! Helpotuksen huokaus. Tarpeensa jälkeen palasi mun luokse ja pomppasi nenän korkeudelle pyytämään palkkaa. 

Seuraavassa tyhjässä tapahtui jotain niin huvittavaa, että tunsin itseni oikeastaan erittäin tyhmäksi. Otin Ipen autosta ja se tuumasi jo muutaman skannaavan nuuhkaisun jälkeen, että voi idiootit, ei täälläkään ole mitään. Otin kuitenkin hajunottoa varteen eteen ja samalla kun se nuuhkaisi sitä hajua, niin se päästi ennenkuulumattoman möreän huokauksen ja piippauksen sekoituksen. Ikään kuin se olisi yrittänyt ihan ihmisten kielellä sadatella: "Nainen! Odotin sulta enemmän - kuinka tyhmänä sää mua oikein pidät?!" Ei lähtenyt pyynnöistä huolimatta edes tarkistamaan ympäristöä, vaan tuijotti mua tatti otsassa niin tympääntyneen näköisenä, etten voinut kun nauraa ja palkata rautalangan vääntämisestä.

Sille varsinaiselle jäljelle ei meinannut lähteä millään. Se oli ihan tuore ja varsin lyhyt, joka ei ilmeisesti motivoinut Ipeä ollenkaan. Vältti maalin suuntaan joka mutkassa ja tekemisen meiningistä ei voi kyllä puhua. Nää treenijäljet on olleet jo jonkin aikaa tämmösiä, joten joku näissä mättää. Todennäköisesti ne on Aivon mielestä liian helppo nakki, pala kakkua, små potatis...mitä näitä nyt on. Tosietsinnöissä se on itsevarma ja motivoitunut ratkomaan ongelmia. Treeneissä se heittää hanskat tiskiin ennen kun on kissan kerennyt sanoa. Seuraavaksi treeneissä on varmaan tehtävä tosietsinnän kaltainen asetelma, jossa peesaajakaaan ei tiedä, mihin jälki kulkee. Tässä lajia treenatessa on aivan järkyttävän vaikea kontrolloida kaikkia muuttujia, joilla voi kenties olla vaikutusta lopputulokseen. Tosietsinnässä kun ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin luottaa koiraan. Kyllä muakin luottamus motivoi.

Amazing - I agree!

Suurin osa Trkmannilta tuttuja temppuja, mutta onhan se aina sata jänistä enemmän jos video on visuaalisesti komia! Sain juuri aika tuntuvan potkun takapuoleen temppumotivaatiota ajatellen...

Jump!

Treenattiin koko viikonlopun täydeltä hyppytekniikkaa. Vappu tuli taas vuoden tauon jälkeen pitämään seminaaria Tamskille ja eiköhän me oltu siellä. Ripeliuksen neljäs ja meikäläisen viides seminaari. Nyt on kaiketi sellainen fiilis, että Ipelle varmaan alkaa seminaarit piisata. Treenataan näillä ohjeilla, joilta ollaan kolmen vuoden aikana haalittu - jos ylitsepääsemättömiä ongelmia tulee niin Vapun luo yksärille.

Yleisesti ottaen hyvä fiilis ja meininki oli aikalailla sellaista, mitä nyt viime aikaiselta tekemiseltä voi olettaa. Ipe oli pätevä monella saraa, ertiyisesti vauhtikokoamisessa ja power gridillä. Taipuminen oli minusta parempaa kuin menneinä vuosina. Nyt nojasi vähän syvempään oikealle käännyttäessä, mutta sitä perinteistä ja selkeämpää puolieroa ei näkynyt. Jee, hyvä Ip!

Lauantaina treenattiin meidän toiveesta korkealla kääntymistä, eli set pointia taipumisella. Tästä Ipe suoriutui paremmin kuin oletin ja jaksoi tehdä valtavan hienosti töitä, vaikka tehtiin toistoa toiston perään. Pari lapsusta joukkoon mahtui, mutta saattoi siinä olla maitohappoja jo vähän pakarassa. Tää on meille hyödyllinen treeni, joten pitää muistaa ottaa se mukaan ohjelmistoon. Kaiken hyvän lisäksi huomasin jo itsekin hyvien ja huonompien hyppyjen eron. Ongelma set pointilla on ollut se, että mää en yksinkertaisesti osaa katsoa sitä oikein.
Lämppäsarjaa tehtiin takaakierrosta heittämällä, jossa haki hyvin keskilinjalle sisäänmenon jälkeen. Perussarjavedoista huomaa, että on se jollain tasolla kehittynyt - aiemmin takaakierrosta sisäänheitot oli paljon epästabiilempia ja haparoivempia kuin nykyisin. Nyt vetää jo hyvällä rytmillä ja tasapainoisesti.

Sunnuntain ohjelmistossa oli ratamaista treeniä, mutta aloitettiin korkeuden arvioinnilla. Perussarjan päähän okseri. Tässä kohtaa tapahtui jotain merkillistä, mitä ei ole koskaan aiemmin käynyt hyppytekniikassa tai agilityssä yleensä. 65:een noustessa selviytyi siitä kyllä, mutta ilmeestä päätelle joutui pinnistämään riman yli yllättyneenä korkeudesta. Sai uuden yrityksen, jolloin otti pienen laukan okserin eteen. Sinällään siis ihan järkiratkaisu, että jos tuntuu että tekee tiukkaa, niin on hyvä ottaa mielummin apulaukka kuin vetään riskillä reisille. Mutta sitten kun laskettiin takasin 45:een, niin se apulaukka jäi sinne! Was?! Aika hämmentävä peliliike. Mentiin tauolle ja tsekkasin, että ravaa puhtaasti ja muutenkin vaikuttaa ehjältä. Pienen huilin jälkeen takaisin radalla, jossa käytiin ensin nollaamassa pää ahtaalla perussarjalla (joka vaati aika vakavaa keskittymistä) ja mentiin uudestaan korkeushyppäämään. 45:lla ei minkään valtakunnan ongelmaa. Kotiläksyksi saatiin hyppykorkeuden treenaaminen okserilla niin, että tappikorkeudetkin menee rennosti.

Loppukivana otettiin ratamaisempaa pätkää, jossa power grid, taipuminen ja nämä yhdistäessä vauhtikokoamista. Lisäksi putkea ennen / putken jälkeinen (ruotsalainen) okseri lyhyellä etäisyydellä (12 jalkaa). Ipe selviytyi kaikista oikein mallikkaasti. Vauhtikokoaminen onnistui hienosti, samoin taipumiset. Power gridillä ei ongelmaa, vähän loppua kohden hyytyi potku, mutta tekniikka oli kuitenkin sievä. Vaikka väsymys kävi jo käpälään, niin silti toteutus oli tunnollista. Ei voi olla kuin tyytyväinen. Kotona Ipe veti recoveryt huiviin ja painui ansaitulle levolle.

Mukavan motivaatioboostin viikonloppu sai aikaan. Tunnustan, että hyppytekniikkaa pitäisi treenata paljon enemmän. Ehkä voisin ryhdistäytyä silläkin nojalla, että omatoimitreenassa Fannikin pääsisi mukavasti treenailemaan useammin.

Pohjakosketus (ja "etsintä" #6)

Oikein mukava päivä. Piti opiskella ahkerasti koko päivä, mutta onneksi tuli puhelu etsintään. Ipe lienee jo vähän äimänä näistä tositoimista, sillä tää oli jo toinen kerta kun keikka loppui ennen aikojaan. Pihasta lähtö ja perheessä kaksi muuta koiraa, joten pihan tarkastaminen ja "hajumiellekartan" luominen ottaa oman aikansa. Ennätettiin tutkia pihaa jokunen hetki, kun tuli puhelu että koira on nähty kiven heiton päässä naapurin tiluksilla. Ipe autoon ja ajettiin naapuriin noukkimaan iloinen karkulainen kyytiin. Kivaa vaihteluahan tämä on niiden kuukausitolkulla karkuteillä olleiden sekaan. Eli ei pitäisi valittaa.

Iltasella agilityyn. Tehtiin todellinen pohjakosketus. Ihan kirjaimellisesti. Kämmenet on vieläkin vähän hellät kun otin pikkasen tuntumaa kumirouhemattoon. Anu koutsasi ratatreeniä. Videolla tarjoillaan lukuisia tapoja laittaa koira putkeen ja vielä kirjavampi joukko putken jälkeisiä ohjauksia. Note to self: jos on useampia vaihtoehtoja, niin paras tapa on se, jota osaa käyttää ajatuksella. Agilityssä ei toimi autopilotti.
Tätä yksittäistä touchdownia lukuunottamatta agility tuntui oikeasti aika hyvältä. Siis todella hyvältä. Ihan pieniä hetkiä sain kokea sitä kadoksissa ollutta yhdessä tekemisen fiilistä. Ipe oli mukavan oloinen etenkin ekalla puoliajalla. Tuntui hyvältä käteen ja pysyi aika mukavasti ohjauksessa. Tokalla puoliajalla itse jo väsähdin, joka kostautui huolimattomana ohjauksena. Mutta mikä hienointa, koko treenin aika ei tippunut ensimmäistäkään rimaa! Suuren suuri peukku Ripeliukselle! <3

Mukavan mallikas

Kuva: Hanna Leppänen /Villivisio

Sain mainostoimistolta muistoksi yhteiskuvan Fannin mainoskuvauksesta, Mukavan raikas tuulahdus näin pimeään vuodenaikaan. Still-kuvaukset oli vielä suhteellisen sopivan kokoinen pala kakkua, hiukan jännityksellä odotamme videokuvauksia, jotka on määrä toteuttaa loppukuusta. Mainosta varten treenilistalle tulleet asiat olivat sen verran mielenkiintoisia, että kyseessä voi olla jo vähän isompi pala kakkua. Onneksi Fanni on rempseä mimmi, joka tekee melkein mitä vain herkkujen eteen.
Ennen kaikkea kyllä mielenkiintoista päästä näkemään mainoskulisseihin, koska opintojen vuoksi tulee aika tarkalla silmällä seurailtua mediasisältöjä, joten odotan opettavaista päivää myös sillä saralla.

Se liikutti

Meillä on petiä jos jonkinmoista ja koirilla on lupa olla sekä sohvalle että sängyssä, mutta silti tuo pieni koira torkuttaa lattialla - ihan niinkun isot koirat. Jostain syystä se on äärettömän liikuttavaa.

Liikuttavaa oli myös se, että valmennusryhmän järjestämissä epiksissä kisasi ensimmäistä kertaa ikinä 3/6 ryhmäläisestäni, jotka ovat aloittaneet agilityn kesällä. Jokainen teki ainakin yhden nollaradan ja muutoinkin suoriutuivat mielettömän hienosti. En olisi voinut olla ylpeämpi!

Latautuminen

Tänään piti olla henkisen valmentautumisen luento, mutta kouluttajan sairastuttua se oli peruttu. Keksin sitten, että pakkasessa on muutama soijanakki ja makkarapaketti, jonka houkuttelemana saan Henkan varmasti lähtemään pienelle metsäretkelle. Kukapa nyt ei voisi vastustaa nuotiolla paistettua makkaraa!? Mittari oli kymmenen pakkasasteen kylmemmällä puolella, mutta pienille tossut jalkaan ja takit niskaan, niin johan mentiin. Tajusin vasta viime syksynä, että Birgitan polulle on meiltä vain 10 minuutin automatka. Sääksjärveltä pääsee suoraan polulle, jonka varrella on mukava laavupaikka.

Kamera sanoi heti alkumatkasta 'lataa/vaihda akku', joten kuvasaalis jäi sangen köyhäksi. Mutta sitäkin rikkaampia oltiin henkisen latautumisen ja kaamosmasennuksen selättämisen saralla! Tänään paistoi nimittäin ihan oikeasti aurinko, joten se posketon määrä luxia oli kerrassaan riemastuttavaa. 

Ipe veti pari tuntia kieli poskella, Fanni ja Fridakin oli varsin reippaita, ongelmaksi muodostui lumikökkäreet, jotka jämähti ikävästi tossujen reunukseen,. Unna sen sijaan kangistui pakkasesta niin, että katsottiin etenemisvauhdin kannalta parhaaksi kantaa se BoT-peittoon käärittynä nakkina. 

Käytiin ensin heittämässä vajaa 1½ h lenkki ja sitten laavupaikalle paistamaan nakit ja makkarat sekä naustiskelemaan kuumaa mehua. Jossain vaiheessa laavulle tuli pariskunta, joka ihasteli koiria ja kysyi (ilmeisen tosissaan), että jaksoiko nuo pienetkin kävellä tänne asti? (Olihan laavulle polun päästä kaikki 0,9 kilometriä.) Unna-invalidi oli onneksi mun takin sisällä piilossa, joten se ei ollut vesittämässä meidän "kyllä chihuahuatkin jaksaa reippailla ihan siinä missä muutkin"-ylpeilyä.

Joko saa eräkuumeilla?

Ja huomenna kaikki reippahasti Tallille epiksiin!

Lauman vanhin

Pieni ja punainen vietti tänään syntymäpäiväänsä. Päivän agendassa oli laiskottelua, syömistä, päiväunia, syömistä, laiskottelua, juustokakun leivontaa, syömistä ja torkkuja. Huh, kyllä on kiirettä pitänyt! Minä itse olin kyllä koko päivän opintojen ja töiden parissa, mutta se nappisilmää tuskin haittasi, koska se tietää aina rötväyspäivää! Fridaahan ei meikäläisen tulemiset ja menemiset kauheesti hetkauta, koska se on tyystin isännän koira.

Juhlan aihetta oli (melkein) Unnankin osalta, jonka sterilisaatiosta on kulunut viikko. Haavateippi oli keskiviikkoon asti ja sen jälkeen ollaan menty ihan ilman kaulureita tai suojavaatteita. Body oli odottamassa Fannin jäljiltä käyttäjäänsä, mutta osottautui ettei Unnaa kiinnosta haava yhtikäs yhtään. Se ei ole missään vaiheessa edes vaikuttanut kipuilevan sen kanssa. Ensimmäisestä päivästä lähtien esim. ravisteli itseään normaalisti, siinä missä Fannilla meni monta päivää ennenkö kärsi ravistaa itseään antaumuksella. Siis hämmästyttävän hyvin on tokkeentunt operaatiosta.
Mutta eikö tänään sitten ollut tullut kohtaus kun olin töissä. Ei hyvältä näytä, jos tähän tahtiin tulee kohtauksia. Toivoa saattaa, että leikkauksesta olisi jotain apua epilepsiaan. Aika näyttää.

Havuja, perkele!

Eilen kaivettiin sukset varastosta. Suunnittelin, että tänä talvena kasvatetaan Ipen vetomotivaatiota tunnollisesti. Viime talvena kun lähdettiin suksimaan koiraladulle, niin veto oli ihan jees, mutta turhan paljon katseli taakseen ja kummasteli epätasapainoista hiihtäjää. Mietin, että mikä olisi kyllin vetovoimainen veturi Ripeliukselle ja tulin siihen masentavaan päätökseen, että se olen minä itse. Käytännössä meidän hiihtotreeni oli ja tulee olemaan siis seuraavanlainen: minä hiihdän lähes aikkumaiseen tyyliin edellä, Ipe huhkii perässä ja Henkka tulee siivellä viimeisenä. Tässä kuviossa on siis yksi vapaamatkustaja, mutta mitäpä sitä ei tekisi koiransa eteen. Ehkä jonain päivänä pääsen nauttimaan raskaan työni hedelmistä ja saan liidellä vetopaimenen perässä hohtavan valkoisten hankien halki.

Kolmen viikon agilitytauko päättyi tänään, kun päästiin joulun ja sopivasti myös juoksun jäljiltä valmennusryhmän treeneihin. Outi koutsasi tekniikkaa - kevyttä 29 esteen rataa, joka ei suinkaan ollut niin pala kakkua kuin miltä se vaikutti. Hirrrveellä tsempillä lähettiin radalle ja pian totesin siellä olevan liukas saippua ja laiska ohjaaja. Vähän puolitiehen jäi meikäläisen työ, joka kostaantui intopiukan paimenen armottomalla sinkoilulla. Kun päästiin hinkkaamaan pieniä pätkiä, niin tehtiin ihan hyviäkin settejä, mutta paljon myös sähellystä ja epätarkkuutta. Kellotettiin muutamia eri ohjauksia. Kaiken kaikkiaan meno tuntui hyvältä, epätoivon sävelet ovat vaientuneet ainakin toistaiseksi. Tuntuu, että agilityn osalta ollaan jossain harmaalla alueella, jossa tehdään ihan jees -pätkiä, muttei kuitenkaan sitä flow-fiilistä saada aikaiseksi. Ei oikein hyvä, muttei huonokaan. Me todennäköisesti tarvittaisiin jostain nyt niitä havuja (perkele!), että saatais kina pois suksien pohjista ja kunnon luisto.

Ursus Arctos

Olettaen, että uniaika kestää klo 00-12, niin eikö klo 07.00 ole kutakuinkin keskiyö? Siltä se ainakin tuntui tänä "aamuna" kun kello soi ja piti lähteä agilitykisoihin. Islan olin ilmoittanut, vaikka sillä on juoksuaika. Pitäisi olla aika simppeli no-brainer, mutta ilmeisesti onnistuin tässäkin... Fannin piti tosiaan kisata aamulla kaksi rataa, mutta kuka nyt keskiyöllä mihinkään lähtee?!

Alan vakavasti ollla sitä mieltä, että kärsin kaamosmasennuksesta. Muutamat viime talvet on tuntuneet jotenkin tahmeilta, mikä on hämmästyttävää, koska ennen vanhaan rakastin talvea. Nyt en oikein osaa edes nimetä asioita, jotka talvessa oli ennen ihania. En ymmärrä, että sellaisia asioita voi olla olemassa. Turtuneisuuden tunteen havaitsin ihan tosissaan vasta eilen, kun oltiin lenkillä ja paistoi aurinko. Tuntui, että olin elossa pitkästä aikaa. Jos aamulla painaa hälyytyksen pois päältä ja jatkaa mielummin unia kun lähtee agilitykisoihin, niin silloin taitaa olla korkea aika hakea jäsenyyttä karhujen (Ursus Arctos) talviunijaostoon.

Täällä olisi enemmänkin potentiaalisia jaostoaktiiveja. 

Nähdään keväällä, kaverit!

Ps. Lenkkeiltiin piristävästi hautausmaan ympäri.

Pps. Moochkin on sitä mieltä!

Etsintä #5 ja kohduton arkeen paluu

Tuntuu, että joulusta on jo kuukausi. Aikakäsitys on heittänyt ihan häränpyllyä kun lorvii melkein kaksi viikkoa täydellisesti laiskotellen. Parhaimmillaan joululomalla taisi olla sellainenkin päivä, jolloin nukuin kolmet(!) päivätorkut. Arkisen elämän aloittaminen on tuntunut tah-me-al-ta. Ollaan oltu vasta kaksi kokonaista päivää kaupungissa, mutta silti tuntuu että siitä on ikuisuus.

Tultiin kaupunkiin jo keskiviikkoiltana, koska tuli yksi etsintäkeikka. Tehtiin meidän ihkaensimmäinen soolokeikka eli ilman tarkistavaa koiraa ja ilman tukihenkilöitä. Hauskaa oli ja Ipe selviytyi oikein hienosti hommasta. Yhtä uudenvuoden karkuria (nuori uros) etsittiin kaupungissa ja saatiin varsin hyvää treeniä siitä, että kuinka jäljestäminen onnistuu kun keskeytyksiä tulee tuon tuosta. Pihan tarkistuksen jälkeen kun Ipe lähti matkaan, niin eikö meidän menosuunnassa ammuttu raketti. Paniikkikorvat luimuun ja nelivetoa vastakkaiseen suuntaan. Helevetin hienoa. Onneksi pommeja oli vain yksi, koska yhdestä tuo palautuu vielä ihan mukavasti. Otin sen hellän tiukkaan haliin ja rauhoittelin silitelleen. Nopeasti palautui, heitettiin yläfemmat ja jatkettiin etsintöjä. 

Vilkasliikenteisen tien ylitys oli taas yksi stopin paikka, kun ne karkulaiset ei kumma kyllä käytä suojatietä, niin jälki kulkee usein vähän vaarallisissa ylityskohdissa. Toisaalta nuo pysähdyksen paikat on ihan hyödyllisiä varmistuksia, kun odotellessa Ipe hakee aina voimakkaasti ilmavainulla jäljen kulkusuuntaa. Tien yli päästessä tuli vastaan portti. Aidattu tehdasalue. Soitto vastaanottoon, että oisko ystävällisesti päästy jäljestämään teidän tehtaan pihaan, jäljestävä koirani on sitä mieltä, että etsittävä on kulkenut porttien sisäpuolella. Odoteltiin noin 10 minuuttia, Ipe piippasi malttamattomana koko ajan ja ilmavainusi aidan sisäpuolelle. Päästiin sisään ja omistajan lisäksi saatiin peesaajiksi kaksi tehtaan työntekijää. Hiukan hämäs Ipeä kun tultiin porttien sisäpuolelle ja siinä suhas rekkaa edestakaisin ja tämä ylimääräinen saattue hengitti niskaan. Kannustin jatkamaan ja nopeasti pääsikin taas homman päähän kiinni. Suoraan pihan poikki sivuaidalle, yritti vielä epätoivoisesti aidan ali, mutta ei toivoakaan että olisi mahtunut - saati, että minä olisin voinut seurata perässä! Pieni karkuri siitä kyllä oli mahtunut. Tehdasvakoilu jäi lyhyeksi, kun päästivät takaisin aitojen ulkopuolelle ja jatkettiin etsintää kohti rantaa. 

Rantaan tullessa tuli puhelu järven toiselta puolen, että täällä olisi yksi pieni karkuri otettu kiinni. Kuvan perusteella se oli meidän etsimämme koira! Suunta oli siis oikea, mutta jäljestyi loppui lyhyeen. Vähän harmitti, ettei keretty pidemmälle. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä olisiko lähtenyt viemään jään yli tai ilmaissut jään yli vastarannalle. 

Hienoa oli kuitenkin huomata, että Ipe lähtee jäljelle, vaikka tässäkin tapauksessa se oli 10 km+ pitkä. Toiseksi olin suunnattoman iloinen Ipen hienosta työmotivaatiosta, vaikka keskeytyksiä oli tuon tuosta ja kaiken hyvän lisäksi sillä on juuri juoksuaika meneillään. Normilenkeillä sen nenä vie ärsyttävyyteen asti juoksujen aikaan, mutta hommissa nenä pysyi hienosti kurissa ja oli kiinnostunut vain etsittävästä. Pusu Ipelle! 

Pusuja ansaitsee myös muuan Kuukkurainen, joka 1,8 kilon elopainostaan luovutti kohdun verran pois eilen. Sterilisaatio meni hyvin ja potilas sai kehuja kiltteydestään. Kohtu oli kuulemma isohko ja hyytelömäinen, joten mahdollisuus kohtutulehdukseen olisi ollut kuulemma iso. Eli sikälikin sattui hyvään saumaan. Epilepsian hoitona toimenpide kuitenkin suoritettiin ja vakuutusyhtiökin oli myötämielinen laskun keventämisessä. Nyt vaan jäädään odottamaan, että millaisia vaikutuksia kohdunpoisto tuo tullessaan.
Eilinen päivä meni nukkuessa, yötä vasten annoin Metacamia, jotta saatiin nukuttua koko yö. Kovin kipuiselta se ei ole missään vaiheessa vaikuttanut, varoo esim. ravistelua vähemmän kun Fanni aikanaan saman toimenpiteen jälkeen. Haava on vielä lapun peitossa ja se poistetaan parin päivän sisään. Toivottavasti toipuminen sujuu huolettomasti ja saadaan minikoirasta pian eloisa oma itsensä.

Ps. Tänään lenkillä paistoi aurinko. Ihan kuin ensimmäinen lupaus keväästä. <3