Lakeuden kutsu

Iltakisat Seinäjoella. Näennäisesti. Oikeasti kyse oli yökisoista ja paikkakin oli joku varsin idyllinen sivukylä Seinäjoen, Ylistaron ja Lapuan keskellä. Navigaattori ei ensinnäkään löytänyt kyseistä tietä, tai edes vähän isompiakaan teitä lähettyviltä. Vanhanaikaisella kartalla siis mentiin. Lähdin onneksi ajoissa liikenteeseen, kärsi sitten heittää yksi 20 kilsan ylimääräinen lenkkikin. Meinas usko loppua paikalle ajaessa, kun kuljin peltojen vierustaa hiekkatietä ja ylitin yhdessä vaiheessa yhden kaistan levyisen sillan. Kisat oli kyläkoulun pihalla olevalla kentällä, ihanissa maalaismaisemissa. Kentän takana olevalta pellolta puuttui vaan lehmät, jotka olisivat laiduntamisen ohella voineet huudella tyylipisteitä kisaajille.

Ipe tuntui vähän nihkeältä taas alkuunsa. Keppiäksidentin jälkeiset treenihän on olleet lähempänä llama-agilityä, joten hiukan huolestuneinen fiiliksin lähdettiin kisaurakkaan käsiksi. 

Ensimmäiselle radalle yritin virittää koiraa normaalia enemmän. Tätä on testattu ennenkin ja ihan yhtä ohrasestihan siinä kävi. Ipestä tulee pieni keskittymishäiriöinen pörrökasa, joka tuntuu ohjauksessa hataralta ja tuntumaa ei löydy millään. Olisi kaiketi pitänyt lopettaa jo puomille, josta loikkasi aika suvereenisti läpi. Jatkoin kuitenkin (koska tavoitteena oli saada aikaan kokonaisuuksia), mutta seuraavaksi tyyppi lopettaa pujottelun kesken! Morjens. Radan paras pätkä oli muurilta keinulle, jossa kulki paremmin ohjauksessa. Sitten lentokeinu! Hohhoijaa. Ei tullut kesää. HYL.

Toinen rata oli vähän kinkkisempi hyppyrata, jossa alkukatastrofin jälkeen tehtiin ihan kelpo loppurata. Hyllytettiin semmoiseen kohtaan, joka ei rehellisyyden nimissä käynyt mielessäkään rataantutustumisessa! Alun hyppykuvion jälkeen oli pitkä vienti kepeille, jonka vieressä oli suora putki, johon aika moni medi ainakin paineli ihan surutta. Minähän sitten kävin kaukaa viisaana kulmaamaan kolmoshypylle ja jäin taakse käskyttämään kepeille. Ipe luki tämän "suoristuksen" vähän turhan tehokkaasti, se nimittäin nakkasi yhden ylimääräisen hypyn siitä matkalta. Ou boy. Pikkasen lipsahti taas kommunikointikatkoksen puolelle, mutta kunhan sain koiran mutkaputkeen (sen jälkeen kun se oli kiertänyt koko halvatun putken ja tuomari nauranut selkäni takana), niin loppurata alkoi tuntua jo ihan perussetiltä. 

Viimenen rata oli agirata, joka ei ollut mitenkään ylivoimaisen vaikea, mutta tekemistä siinäkin riitti. Kerkesin jo ehkä pienesti mielessäni kirota, kun Ipe oli lähtöluvan saatuaan ohittamassa ykköshyppyä. Korjasin vähän ja sain sen tulemaan oikein, mutta todeeella epävarmasti. Hissukasti käyntiin lähtenyt rata soljui kuitenkin mukavasti loppua kohden, joten tuloksena oli NOLLA! Epävarmana tosin olin vielä maalissa, koska puomin jälkeinen hyppy kolahti todella kuuluvasti ja luulin riman tippuneen. Mutta onni oli kerrankin meidän puolella! A:n kontaktin vedin läpi vauhdista, välistävedot ok, kepeille pakkovalssi ihan kelpo, putki-puomierottelussa ei ongelmaa. Puomin kontakti hiiidas. Sijoitus 5./35.

Kun viimeinen rata oli juostu, kello olikin jo varttia vaille puolen yön. Onneksi Suomen suvi on kaunis yölläkin ja kotimatkaakin Karstulaan vain reilu tunti. Oli mielettömän hieno kisailta, erityisesti sen vuoksi, että Mappe ja Raita nousi kesän kynnyksellä kolmosiin ja oltiin taas pitkästä aikaa kisaamassa yhdessä. Mikä hienointa, Mapen ja Raidan yhteistyö on nykyään niin älyttömän hienoa, että palkinnoksi siitä tekivät eilen tuplanollan, toinen voitolla hyppy-SERTin kera! Onnea sisko-Raidalle ja Mapelle! Kiitos kisaseurasta ja kuvausavusta myös Saaralle ja Johannekselle.

Kotimatkalla navigaattori tarjosi matkalle pientä lisämaustetta, käskemällä muun muassa kääntyä oikella kohdasta, jossa oli Pohjanmaan kansallismaisemaa eli aakeeta laakeeta heinäpeltoa. Yöllä ajaessa tuntee itsensä ihan viikatemieheksi, kun linnut ja lepakot(!) tekee hulluja syöksyjä ajovaloissa. Yhden pikkulinnun elämä päättyikin tuulilasikontaktiin, täytyy olla onnekas että se tosiaan oli vain pikkulintu. Kotona oltiin kahden aikaan yöllä. Pieni jaloittelu rantaan ja äkkiä nukkumaan.

Kisavalmistautumista perjantaipäivältä

Laiskottelun ohella lupaan...

...treenata tunnaria ja metallinoutoa.

Lähde: http://flic.kr/p/axRdWy

 Nyt kun olen sen julkisesti sanonut, niin ei auta itku markkinoilla. Kai nyt johonkin sinne jäätelön syömisen, laiskottelulukemisen, saunomisen, ulkoilun, valokuvaamisen ja datailun joukkoon mahtuu yksi jos toinenkin ei-niin-mukava-tokotreeni? Näiden nihkeiden liikkeiden kanssa kun ollut semmonen lähestymistapa käytössä, että "jos en treenaa niitä, ne ei voi mennä pilallekaan". Mutta kun sinne kokeeseenkin pitäisi joskus päästä. Huoh. Lähden siis etsimään tokomotivaatiota Karstulasta. Kai se sieltä jostain raparperinlehden alta voi löytyä...

Koomailua ja kalibrointia

Juhannuksen jäljiltä olen painanut tukka putkella töitä, joten koirien elämä on koostunut lähinnä nukkumisesta ja remmilenkeistä. Eli boring. :|

Kotikulmilta

Onni on tuommoinen koiralauma, joka ei ota nokkiinsa siitä ettei puoleen viikkoon tapahdu m-i-t-ä-ä-n. Ipe on jopa vähän sen tyyppinen, että se vaipuu pieneen horrokseen kun elämä käy tylsäksi. En tosin ole uskaltanut koittaa, kuinka kauan se siellä horroksessa viihtyisi - voi hyvinkin olla, että jossain vaiheessa räjähtäis silmille. Eilen kävin pikaisesti Hervannassa ja maksimoidakseni ajankäytön heitin koirat autoon ja päätin ulkoiluttaa ne uusissa maisemissa. Suolijärvi oli varsin miellyttävä tuttavuus, täytyy palata sinne joskus ajan kanssa. Hyvällä omalla tunnolla voi tylsistyttää koiria pari päivää, kun tietää että loppuviikosta on luvassa taas ympärivuorokautista ulkoilua. Karstula <3

Tänään sentään ennätettiin treeneihin, jossa Pekka koutsasi hyppytekniikkaa. Set pointia, perussarjaa ja taipumista. Ipen kanssa olen tehnyt hävyttömän vähän hyppytekniikkaa, viimeksi treenattiin varmaa silloin kun lumetkin oli vielä maassa. Set pointissa sukeltaa, perussarjalla laiskottelee ja taipumisten sijaan nojailee. Hirveen hyvä juttu! Onneksi suurin osa ongelmista hiottiin pois, taipumisille ei tosin mitään mahda. Huono mikä huono. Kroppa kun ei toimi priimasti, niin eihän siinä pysty taipumaan mihinkään! Ipe luottaa sen sijaan keskipaikoisvoimaan ja kallistaa sujuvasti sisäkaarteeseen. Ei ihme, vaikka tulee rimat alas tiukoissa kurveissa. Treenit jatkukoon.
Nyt on kalibroitu hyppääminen perjantaisia kisoja varten. Myö ajellaan Seinäjoelle skabailemaan, kun ei sitten sinne Agirotuun lähdettykään.

Hyvää juhannusta!

Kesä <3

Kaksi lahnaa

Valmennusryhmän treeneissä oli teemana päärääkki eli 30+ esteen rata. Rataantutustumisen jälkeen mulla ei ollut mitään ongelmaa muistaa rataa, mutta oman vuoron koittaessa homma levis käsiin alta aikayksikön. Ensimmäistä kertaa ikinä hämäännyin siitä, että tutustuessa minikorkeudella olleet rimat antoivat ihan erilailla tilan tuntua kun maksirimat todellisuudessa sitten olivatkaan. Rata oli paikoin aika ahdas, mutta maksirimoilla tilaa oli muka hirveen paljon vähemmän. Olin ihan sekasin aina kun selkäni käänsin, että miten tuo este on jo tuossa! Ei mennyt ihan kaarnan pintaan. Äh...turhauttavaa.

Kuva: Tytti Käyhkö / http://koiramaiset.kuvat.fi

Yllä oleva kuva on Takujen juhlakisasta toukokuulta. Ilokseni löysin kuvat vasta äskettäin - Ipehän se siinä painaa menemään. Tuollaista kiilusilmäistä menijää ei näkynyt tänään kyllä treeneissä. Ipe oli ihan vetelä. Liekkö se edelleenkään kunnossa siitä keppitömäyksestä vai missä vika pilee? Tai sitten sillä meni maku koko touhusta kun kartturi ei pysynyt kartalla kahta estettä kauempaa. Virheestä ulos -kierroksella päästiin esteelle 9 täystyöllistävien pelastelujen ansiosta. Oli siinä taas onnistumisen iloa kerrakseen. 

Onneksi pääsin vähän skarppaamaan, kun tehtiin nopes/ketteryys-testi, jossa juostiin T-kuviota etu- ja takaperin sekä sivuttain (ristiaskeleet oli kielletty). Penskana panostetut tunnit yleisurheiluun osottautui varsin hyödyllisiksi tässä kohtaa. Vaikkei tästä varresta uskoisi, niin mun leipälaji oli 60 metrin pikamatka. :D

SM-kisahuumaa

Agilityn SM-kisat on kisattu tältä vuodelta ja takana on kaksi päivää parasta mahdollista jännitysnäytelmää. Jännitys on maksimaalista kun itse toimii vain katsojan ja tsempparin roolissa, eikä tarvitse ressata omaa suoritusta. Lauantai oli ehdottomasti jännempi, kun joukkueet näyttivät kyntensä. Jo toisena vuonna peräkkäin vastasin Pekan kanssa seuran joukkuehakemuksista, joten sehän on vähän kuin omia suojattejaan kannustaisi :D Minien viime vuotista hopeaa ei päästy kirkastamaan, mutta kokonaisuudessaan homma meni niin hienosti, että TamSK voitti seuramestaruuden! Kui hianoo se ny o! Medit vastasi parhaimmasta sijoituksesta, joka oli 4. Kaikki teki niin hienosti töitä ja hoitivat hommansa juuri niin hyvin kuin sillä hetkellä oli mahdollista. Toki aina jossittelun varaa jäi, mutta sitähän se urheilu on parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Sää lupaili alkuviikosta vielä aika kurjaa keliä, mutta ennuste onneksi parani loppuviikkoa kohden niin roimasti, että lauantai oli varsin helteinen päivä. Ehkä jopa liian kuuma, mutta ei kai sitä Suomen kesästä saa valittaa. Tikkakosken urheilukeskuksen ympäristö oli ihanteellinen koiratapahtumalle, koska lähettyvillä oli hyvin uimapaikkoja koirille. Ipe, joka oli hupulaisena mukana koko viikonlopun, arvosti kovin paljon uintimahdollisuutta. Meidänhän piti olla perjantaina SM-etkoilla kisaamassa, mutta sen keppiäksidentin vuoksi jätettiin kisailu väliin ja mentiin paikalle vasta lauantaiaamuna. Oli kyllä ihan järkiratkaisu, koska ei se nielu vielä ihan terässä ollut lauantainakaan.

Arvokisoissa on niin kivaa, kun jännitys on ihan erilaista kun taviskisoissa (luonnollisesti), mutta myös seurahenki ja yhteisfiilis paljon parempaa. Tätä mieltä oon ainakin tässä vaiheessa kun en ole ite oman koiran kanssa (agilityn) SM-kisoissa kisannut koskaan, katsotaan kuinka kireenä sitä sitten ollaan jos joskus tositoimiin päästään. Ja pelkkää plussaahan on se, että kaikki Suomen huiput on yhtä aikaa samassa paikassa - laatuagilitya on niin miellyttävää seurata. 

Muutamia otoksia viikonlopulta, lisää niitä löytyy täältä.

Tänä vuonna saatiin kuin saatiinkin järjestettyä "virallinen" joukkuekuvaus

Medit

 

 

Minit

Johanna ja Ilja on sattuneesta syystä mun all time suokkarit <3
(Toistaiseksi Suomen ainoa chihuahua, joka on kisannut arvokisoissa)

TamSKilaiset ei ota itseään turhan vakavasti ;)

Itku vähän lyhyemmästäkin ilosta

Treenien sijaan kisattiin Eteläpuistossa Tamskin iltakisoissa. Kaksi Jalosen starttia. Ilta päättyi ennen aikojaan, kun toisen radan jälkeen oltiin kävelemässä Pyynikillä ja Ipe teloi itsensä. Juoksi keppi suussa niin, että kepin tökättyä yhtäkkiä maahan, se oli kun seiväs sen kurkussa. Jessus, että säikähdin! Kakoi pari kertaa ennen kuin keppi edes tippui maahan ja jäi vaikean näköisenä makaamaan maahan. Onneksi antaa ronkkia suutaan hyvin, joten tutkailin sen kitaa pariinkin otteeseen, mutta mitään jälkeä ei näkynyt. Ilmeisesti tökkäsi syvälle nieluun. Hetken jälkeen liikkui taas normaalisti, tosin vaisusti. Kentän laidalla ei halunnut juoda, eikä purra kiinni leluun. Eli me lähdettiin kotiin.

Ensimmäinen rata siis ennätettiin mennä, tällä kertaa painostettiin perusteelliseen lämmittelyyn ja radalla kokonaisuuteen. Kickbikella kisapaikalle ja siellä vielä rundattiin pitkin Pyynikkiä lämpöä hakiessa. Tosin lämpöä oli ihan ilman lämmittelyäkin sen verran, että Ipe sai käydä järvessä. Rata oli profiililtaan mukavan jalosmainen, etenevä mutta kuitenkin omat haasteensa tarjoava. Lähtö oli jokseenkin epävarma, ensimmäinen rima alas. Se ei tosin näy videolla. Tulos oli HYL. Kuka huomaa missä kosahtaa?

Meidän akilleen kantapää selätettiin tällä radalla monin kerroin! Pakka todellakin pysyi vakuuttavan hyvin kasassa, huolimatta ensimmäisestä rimasta ja siitä hyllystä, joka oli tyystin arviointivirhe. Luulin, että Ipe valuisi edeltävillä hypyillä sen verran, että linjaisi itsensä sopivasti, mutta toisin kävi.
Olin varsin tyytyväinen omaan vireeseeni (miinus se arviointimoka), maltoin jopa ottaa huolella kontaktit. Ipe teki juuri sen mitä pyydettiinkin.

Kotiin potkittiin niin hiljakseen kun vain koira voi ravilla käydä. Söi ruokansa ihan normaalisti ja painui sen jälkeen nukkumaan. Iltapissalle lähtiessä oli haluton kulkemaan portaita alaspäin ja suusta valui sylkeä. Vein Ipen takaisin sisälle ja käytin pienet ensin. Hain sitten Islan ja kannoin pihalle. Kantoi päätään matalla. Voi kurjuus sentään! Mistä meille riittää tätä epäonnea? :(
Tsuumattiin vielä taskulampulla kitaa, mutta mitään ei näy. Ronkkimisen jälkeen nielaisu ja oikein silmät värähti, kun teki niin kipeää nielaista. Täytyy katsoa, mikä huomenna on tilanne.

Nenäkoiran sidekick

Ipe ja Fanni on kun Batman ja Robin. Fanni on se vähemmän huomiota saava sidekick, joka näyttelee aina sivuroolia, vaikka todellisuudessa on koko homman aivot. Ja kaikki vaan sen takia, että ei ole niin iso ja komea. Fanni hautoo ehkä vallankumousta...kulette siitä vielä.

Ipe pääsi pitkästä aikaa jälkitreeneihin. Oltiin Kaupissa, jossa Ipe ajoi vajaa kaks tuntia vanhan ja vajaa kilsan jäljen, maalissa Ruuti-saksanpaimenkoira. Hiton hienosti se tekee töitä. Tarkistelee metsäpolkuja, mutta palaa nopeasti takaisin. Kuntokolmosen varressa oli yksi haastava kohta, jossa reitti risteää neljään, jopa viiteen, eri suuntaan. Jälki kulki tulosuunnasta vasemmalle yläviistoon. Aukiolla hetki pyörittiin, tarkasteli kaikki suunnat ja kulki eestaas jonkin aikaa. Päätti sitten poiketa tarpeillaan pusikossa, jonka jälkeen jatkoi empimättä oikeaseen suuntaan. Ylämäessä takaa tuli jalkapallojoukkueellinen junnupoikia sauvoineen - olivat juoksemassa ylämäkitreeniä. Kyllä teki hunajaa, kun Ipeä ei hetkauttanut junnut pätkääkään, oli lähinnä närkästynyt kun keskeytin jäljestyksen hetkeksi että päästiin porukan ohi. Normilenkeillä sutkajasti sauvovat saa Ipessa usein hajurakoreaktion, mutta töitä tehdessä näin ei ilmeisesti ole. Maali oli vinttikoiraradan pihassa, jossa olikin sitten jäljen teon ja jäljestyksen välillä alkanut ratajuoksuharjoitukset. Maalin ympärillä kuhisi sen viisisataa vinttikoiraa, joista Ipe ei välittänyt ollenkaan. Sen verran erikoinen tilanne kuitenkin oli, että Ipe meni aivan maaliin saakka - oli lähestulkoon laskemassa Ruutin viiksikarvoja! Erikoista sinänsä, että aiemmin ongelma on ollut lähinnä maalin välttäminen ja kaukaa ilmaisu. Nyt en kerenyt oikein ilmaisuakaan näkemään, kun Ipe veti sukkana parkkeerattujen autojen välistä ja jäin jotenkin toisen auton väärälle puolelle, joiden jälkeen Ruuti istui n. 10 metrin päässä kaiken sen härdellin keskellä.

Ens kerralla kokeillaan kyllä reippaasti vanhempaa jälkeä, vanhennetut kun toimii huomattavasti paremmin kun tuoreehkot. Haaste sytyttää Ipessa pienen työnarkomaanin.
Testimaistatin jäljestyksen jälkeen uuden palautusjuoman, jonka ostin Turusta. Hyvin maistui! Fannikin yltyi julkijuopotteluun, vaikka normaalisti ryyppää vaan kotona. Kun Fannihan oli siis mukana, maalikoiran virkaa täyttämässä - eli taas sivuroolissa.

Nasta lautaan!

Unohdin kertoa, että Turusta tarttui mukaan muutakin kuin maksa-ajatuksia (ja ylinopeussakko) - kävin nimittäin hakemassa samalla reissulla tämmöisen:

http://www.kickbike.fi/

Olen haaveillut "kikpaikista" jo pari vuotta, mutta nyt vasta päätin ihan tosissani, että se on saatava. Ja sillä istumalla kävi ilmi, että tuon Cross Max mallin valmistus on lopetettu - tilalle on tullut joku 100 € kalliimpi hardcore-versio, joka ei napannut yhtään. Kuin tilauksesta löysin huuto.netistä lähes käyttämättömän biken ja saatiin se onnekkaasti meille. Uudenveroinen, mutta huokeampaan hintaan kuin ovh - kelpaa! Testasin sitä jo eilen, kun ajoin sillä keskustaan töihin ja takaisin. Kaks kilsaa suuntaansa ja sain jo reidet ja pakarat huutamaan hoosiannaa! Tää on taivaanlahja mun ongelmakohdille :D Ipen kanssa ei olla päästy vielä juoksu- eikä vetohommiin, kun huilaillaan perjantaisen hoidon jäljiltä, mutta ensi viikolla aloitellaan. Pitää varmaan roudata lautaa mukana kisoissa, jotta pääsen tekemään tarpeeksi hyvät lämmittelyt Ipen kanssa.

Kiireistä johtuen otin Ipen ja Fannin mukaan torstaina hallille, kun koulutin klo 20-22. Kympiltä lämmittelemään ja hiirenhiljaiseen halliin vetämään varsinaiset kuutamotreenit. Fannin edellisistä treeneistä on vierähtänyt tovi ja reipas elämä oli muutenkin vähän katkolla sen kohtuleikkauksen vuoksi. Olisitte nähneet Fannin kun mentiin halliin ja päästiin koirat irti radalle! Pikkumusta veti ihan jäätävät onnenhepulit, hirveetä rundia edestakaisin ja toinen oli niin intopiukassa että oikein uikutti mennessään. Ja kylläpä se näkyi treenatessakin! Fanni veti kepit semmosella sykkeellä (molemmin puolin!), ettei ole kuuna päivänä nähty! Haki vaikeita keppikulmia siinä missä Ipekin. Tyyppi oli ihan tulessa. Vähän se on liikuttava, kun vetää satakymmenen lasissa. Ajatuksena on alkaa treenaamaan sen kanssa vähän ahkerammin ja kisata silloin  tällöin. Jos vaikka noustaisiin kolmosiin...

Ipeltä jäi keskiviikkona omat treenit väliin, joten oli onnellinen kun pääsi vähän tekemään. Otettiin lähinnä niitä ongelmakohtia, joita kisoissa on tullut viime aikoina vastaan; keppien sisäänmenot, kahden vierekkäisen U-putken erinäiset putkesta putkeen -viennit ja niistot. Kepeillä ei ollut mitään ongelmaa, vaikka vire oli melkoisen korkea. Teki itseasissa vähän liiankin hyvin, avokulmaan haki kertalaakista niin hyvin, että keskeytin kun en voinut uskoa, että meni oikein. Haki toisen kerran oikein ja minä ihmettelin, että mikä tässä nyt mättää. Koitas uudestaan. Kolmas kerta täsmälleen samalla tavalla, kunnes tajusin että sehän tässä mättää: se meni oikein! :D

U-putkiviennit ei ole koiralle ongelma, vaan minulle. En oikein tiedä, että onko parempi viedä sisä- vai ulkokautta. Kumpikaan ei tunnu oikein hyvälle - täytyy treenata lisää.

Niistot toimi hienosti, tosin rima oli about medikorkeudella, koska halusin keskittyä supertiukkaan käännökseen. Lyhyet, mutta ytimekkäät treenit. Nopea jäähdyttely hallilla, kotiin, josta Frida ja Unna mukaan ja iltalenkille. Tai yölenkki se tapauksessa tapauksessa oli.

Pari kuvaa Takujen 10-vuotisjuhlakisasta, jossa Pätynen (Koirakuvat) oli kuvaamassa. Mahtavia kuvia taas roppakaupalle - yhtään en ole kade sen kalustosta. Ipe sattui kahteen ruutuun, joista erityisesti alempi on aika <3

Miten sen nyt kertois?

Jokunen aika sitten kun oltiin Karstulassa, tavattiin eräiden sattumien summana eräs henkilö, jolla oli ns. yhteys enkeleihin. I know, tää kuullostaa jo valmiiksi ihan naurettavalta, mutta hear me out. Ootte varmaan kuulleet näistä ihmisistä, jotka sanovat olevansa yhteydessä erinäisin tavoin enkeleihin? Jotkut puhuu kosmisesta voimasta, jotkut ihan konkreettisesti enkeleistä. Oli mikä oli, mutta tapasin siis tällaisen ihmisen sattumalta. Hän ei ollut varsinaisesti tullut tapaamaan minua, eikä tapaamisen agendana ollut enkelit tai mitkään muutkaan henkimaailman asiat, vaan ihan muut jutut. Kuitenkin keskustelu kääntyi jossain vaiheessa Islaan, josta tämä henkilö sanoi tyynen rauhallisesti: "Tämä koira on meinannut jäädä auton alle pienenä. Se on pelästynyt niin paljon, että sen maksa on supistunut kovaksi, jonka vuoksi siellä ei kierrä veri kunnolla. Sen takia, sillä on ongelmia takapäässä." Niin mitenkä? :| Vähän spookyahan se on, että joku tuntematon (ei varsinaisesti koiraihminen) osaa sanoa koirastani jotain semmoista, jota niin moni muu maallikko ei päällepäin näe. Enhän minäkään siis tiedä tuon taivaallista Ipen maksan toiminnasta, mutta takapääongelmat soittaa aika kovasti kelloja. Vaikka tilanne oli enemmän kuin merkillinen ja ainutlaatuinen, en jäänyt asian kanssa kuitenkaan märehtimään. Mietin kyllä, että kirjoittaisin siitä blogiin, mutta jotenkin en saanut edes aloitettua. Miten kirjoitan järkevästi siitä, että enkeli on erään ihmisen kautta kertonut koirani ongelmista? Nii-in...ei mitenkään.

Itse asiassa unohdin asian melko nopeasti, kunnes eilen asia nousi taas esiin. Käytiin Ipen kanssa ajelemassa Turussa, jossa Tanja (Turun koirafysio) taas oikaisi koiran kuntoon. Tanjan osteopatia ei ole sitä klassista laatua, vaan perustuu sisäelinten verenkierron elvyttämiseen, mistä seuraa lihas- ja rankaongelmien "laukeaminen". Tämä hoitomuoto on ollut toistaiseksi ainoa, joka Ipen lannerankaongelmaan on auttanut. Ipe vastaa Tanjan käsittelyyn todella hyvin, jumipaikoissa koira aina venyttää itse mukana auttaakseen tilannetta. Kun tukkeumat poistuu, niin Ipe nurisee tyytyväisenä nirvanassa. Erinäisissä fysioterapioissa ja osteopatioissa käyneenä näen koirasta niin selvästi, että Tanjan hoito on juuri sitä, mikä Ipen tilannetta auttaa parhaiten.

Kun eilen sitten tuli puheeksi tämä enkelikokemus, niin asiat loksahteli aika jännittävän lujaa paikoilleen. Maksa on kuulemma juuri se, joka Ipellä vaatii aina eniten töitä. Oikea puoli oli nytkin parempi, mutta vasempi puoli maksasta oli niin tukossa, että siihen käytettiin huomattavasti enemmän aikaa. Koira, joka on kuvattu luustoltaan täysin priimaksi, jumittaa jatkuvasti samalla kaavalla. Täytyyhän siihen joku syy olla?

Syy-seuraussuhteisiin istui aika hyvin myös se ilmiö, että Ipe on niissä treeneissä ollut ennenkuulumattoman tulessa, joihin ollaan pyöräilty lämmittelyksi. Maksa on niin valtava elin, että sen ollessa jumissa, vaaditaan rutkasti energiaa jotta se saadaan lämpimäksi. Reilu puoli tuntinen maksimaalinen ravi on mahdollisesti ollut tarpeeksi riittävä lataus energiaa maksankin herättämiseksi? Mene ja tiedä. Kummasti nää palaset on vaan alkaneet löytämään paikkaansa. Mulle on oikeastaan ihan sama, että kertoiko asiasta enkeli vai onko kyseessä sattumien onnekas summa. Joka tapauksessa tämä maksajumitus on nyt niin hyvä johtolanka, että siihen on tarttuva. Miten? Siitä kuulette tulevaisuudessa.

Matkalla Turkuun ja takaisin

Seikkailija Salamanteri & Tissiposki

Jos joku on vailla osuvaa nimeä jännityskirjalleen tai -elokuvalleen, niin saa kaikin mokomin lainata otsikkoa. Juoni menee kutakuinkin näin:

Hyvin rutiininomainen metsälenkki muuttuu äkkiarvaamatta piinaavaksi kun jättää puhelimen kotiin. Lähdin klo 19.30 koirien kanssa Kauppiin lenkkeilemään sitä samaista metsälenkkiä, jota ollaan menty jo vuosia. Vettä satoi ja minä ihastelin täydellistä hiljaisuutta - tällaisella kelillä ei ole metsässä ristin sielua! Päästiin Pirunvuorelta alas rantaan ja yhden mökin kohdalle pienen ojan yli, jossa odotin tuttuun tapaan Unnaa jälkijunasta ja annoin sille namin - aivan niinkun teen joka ikisessä polkujen risteyskohdassa. Unnalla on merkillinen tapa jäädä seisoskelemaan risteyksiin, joista se saattaa ottaa ihan oman suuntansa jos jää muusta porukasta jälkeen. Jatkettiin yhdessä matkaa pienen ryteikön läpi menevällä polulla ja kun tultiin seuraavaan risteyskohtaan (n. 100 m) jäätiin taas odottamaan Unnaa. Hyttyset kitisi korvan vieressä siihen malliin, että hermostuin jo vähän kun Unnaa ei kuuluu. Huutelin ja viheltelin - ei mitään. No, näitä on sattunut ennenkin. Kun lähdet takaisin päin polkua, niin yleensä Unna löytyy sieltä jonkun ylitsepääsemättömän hienon kävyn kanssa leikkimästä. Vaan ei näkynyt tällä kertaa. Manasin mielessäni ja palattiin siihen paikkaan, jossa olin namin antanut ja koiran viimeksi nähnyt (K, kartta on aikaisemmalta lenkiltä samaa reittiä kulkien). Mökin pihasta lähtee pieni tie ylöspäin, josta kulkee polku toiselle metsäreitille, jota ollaan menty talvella paljon. Ajattelin että se on lähtenytkin vanhalle reitille ja kuljin ylös rinteeseen ja sieltä takaisin rantaan (kartalla ellipsi), mutta koiraa ei näy missään.

Katoamispaikalta pääsi siis neljään eri suuntaan; takaisin päin, eteenpäin johon jo kuljettiin, ylös ylälenkille ja rantaan pientä kinttupolkua. En uskonut, että Unna olisi lähtenyt takaisin päin ja perässä se ei tullut eli vaihtoehtoja jäi kaksi. Rantaan tai ylälenkille. Unnalla oli oma panta kaulassa, joten päätin kokeilla jäljestystä Unnan hihnalla, jossa varmaan oli melkoinen sekahaju. Ipe istumaan aivan kuin treeneissä, "otatko hajun?" ja hihna nenälle. Ipe ihan ryhdistäytyi ja selvästi keskittyi hajunottoon. Luvalla lähti ensimmäisenä kohti umpimetsää ylälenkin ja meidän lenkin välimaastoon. Kuulosteli ja tuijotti metsään vähän aikaan, jonka jälkeen lähti tietä ylös kohti ylälenkkiä. Kun päästiin tieltä polulle, eteni vähän matkaa, jonka jälkeen ampaisi taas kohti umpimetsää nyt takaisin alaspäin. Pysähtyi, ilmaisi(?) ja jatkoi matkaa ihan lenkittäen. Oliko Unna lähtenyt ylälenkkiä ja kuultuaan mun kutsut ja vislaukset alhaalla ajatellut oikaista metsän läpi suoraan rantaan? Pyörittiin aikamme tuota ympyrää, mutta koiraa ei näy. 

Tässä vaiheessa olin vielä merkillisen rauhallinen. Ajatus kulki ja pystyin keskittymään. Unna on semmoinen koira, että siihen ei päde samat rationaalisuuden lait kun muihin (normaaleihin) koiriin. Tilanne olisi ollut aivan eri, jos katoaja olisi ollut vaikka Frida. (Fanni ja Ipe ei katoamaan pääse ilman säikähtämistä tai muuta yllättävää.) Olisin voinut jäädä seisoskelemaan paikalleni, niin Frida olisi jossain vaiheessa ilmestynyt. Mutta Unna nähkääs on semmoinen salamanteri, että se saattaa kutsumisesta huolimatta näköyhteyden kadotettuaan lähteä ihan omia teitään johonkin randomsuuntaan. Tai vaikka ajatella tuossa tilanteessa, että "saatana sentään, en minä niitä löydä, minä lähen kyllä autolla, tulkoot perässä". Mietin vain, että entä jos se on jo matkalla autolle päin ja minä jään kiertämään muiden kanssa tähän ympyrää. Pakko lähteä hakemaan apua. Jätin märän lippikseni ja loput namit taskusta katoamispaikalle ja lähdin. Sitten kun ihan oikeasti lähdin paikalta ja jätin koirani sinne metsään yksinään iski se paniikki. 

Juostiin lyhintä reittiä (ruskeat nuolet) takaisin autolle. Frida meinasi jäädä jälkeen, joten laitoin sille hihnan ja suorastaan vedätin sen parkkikselle. Jossain kohden se pysäytti väkisin ja oksensi, ajattelin että se johtui liian kovasti vauhdista Fridan makuun. Kun päästiin UKK:n parkkiselle, siihen tuli juuri yksi nuori nainen kahden villakoiran kanssa aikeissa lenkille. Lainasin häneltä puhelinta ja soitin Henkalle. Pyysin, että jos voivat lähteä rantaa pitkin kävelemään, Unna saattaa tulla siellä vastaan. Otin takin alta hikisen t-paidan ja jätin sen hajuksi parkkipaikalle. Lähdin kaahaten kotiin hakemaan Henkan ja puhelimen, jotta saan apuvoimia vaikka kertakäyttögrillin hankkimiseen. Palattiin nopeasti parkkikselle ja päätettiin, että toinen lähtee rantaa pitkin ja toinen yläkautta. Oltiin sulkemassa autonovia, kun Henkka huomasi, että Fridan pää on aivan turvoksissa! Voi jumalauta! :| Paniikkisoitto (pieneläinhoitaja)ystävälleni, jolle juuri olin ilmoittanut Unnan katoamisesta. Ehkä hirvein fiilis monen vuoteen: yksi koirista on kadoksissa ja toinen on eläinlääkärin tarpeessa. Samalla kun puhuin puhelimessa, niin villakoiranainen kävelee rannasta Unna sylissä! Sieltä se oli hiihdellyt tulemaan sitä tuttuakin tutumpaa reittiä kohti parkkipaikkaa. Itkunsekaiset kiitokset ja lämmin halaus tälle naiselle, koirat autoon ja kohti Tuhatjalan päivystystä.

Frida tipassa päivystyksessä

 Tuhatjalan palvelusta en viitsi tässä nyt edes aloittaa, mutta koira saatiin tippaan ja nesteytettiin vajaan kahden tunnin ajan. Oikea puoli oli enemmän turvoksissa sekä päälaelta että erityisesti kuonosta. Henkan mukaan näytti siltä, kuin poskeen olisi kasvanut tissi. Kyyn purematapauksia on kuulemma tullut Kaupista lähes päivittäin, mutta puremajälkeä ei ole ainakaan vielä löytynyt. Ampiainen? Jonkun kasvin aiheutta allerginen reaktio? En tiedä. Turvotus alkoi hieman helpottaa, eikä Frida aristanut päätään, joten kortisonipiikki kankkuun ja kotiin. Tai ajettiinhan me Kaupin kautta hakemassa mun t-paita ja lippis. Kello oli 23.30.

Jos olisi ollut puhelin, olisin soittanut suoraan Tiinalle (Pirkanmaan Etsijäkoirat), joka olisi voinut tuttuun rauhalliseen tapaansa neuvoa ja lievittää alkavaa paniikkia. Olisin saanut soitettua etsintäapua paikalle, eikä olisi tarvinnut lähteä ja juoksuttaa Fridaa metsän läpi. Jos ja jos. Nyt kävi näin, pääsin testamaan paniikkinappulaa, joka oli melkoinen potku perseelle. Henkiset mustelmat on suurempia kuin fyysiset.

Fridalla on muistona enää heltta kaulalla

Unna etsii jo uusia seikkailuja lelukopasta

The end.

Luulosairas ja takakoppari

Mind is a tricky thing. Tulin todistaneeksi sen taas kerran.

Tankeroita puhelinkuvia "sairaasta" koirasta, anteeksi.

Ipen karvanlähtö on jatkunut omituisen pitkään. Siis niin pitkään, että sen pitäisi nyt juoksujen aikaan olla parhaassa karvassa, mutta ei tule kuulonkaan. Hilsettäkin se alkoi puskea tuon tuosta. Silloin keväällä kun hoidettiin sitä huulipattia kortisonilla, niin eläinlääkärihän väläytteli kilpirauhastestejä. Niitä ei kuitenkaan silloin tehty, kun vetämättömyyden ajateltiin johtuvan lääkkeistä.  Kuurin jälkeen koirahan oli taas entisensä. Jostain se kilppari kuitenkin nosteli päätään ja kun se jumiutui ajatukseen, niin sehän ei sieltä kovin hevillä lähtenyt. Sitten tulee se virheliike, että alat lukemaan netistä oirakuvauksia ja ennen kuin huomaatkaan, löydät koirastasi kasan oireita, jotka sopii kilpirauhasen vajaatoimintaan. Iho- ja turkkiongelmia, kuivasilmäisyyttä, lihomista, haluttomuutta, surumielistä katsetta...you name it. Siinä tilassa ei auta mennä kuin lääkäriin. (Oikea osoitehan olisi ihmislääkäri, ehkä jonkin sortin kallonkutistaja.) Varasin ajan testiin ja pari päivää sen jälkeen tulee ilmoitus doping-sääntömuutoksesta, että ensi vuoden alusta kilpparikoirat saa kisata normaalisti EJ-rekisteriin siirrettyä. Arvatkaa olinko kerennyt itkeä jo sitäkin, että kuinka käy kisauralle elinikäisen lääkityksen takia? Torstaina käytiin verikokeessa ja sain esitettyä kaikki todelliset (ja keksityt) oireet niin vakuuttavasti meidän ihanalle lääkärille, että hänkin jo vähän puolsi kilpirauhasongelmaa.

Tänään soittelin jo malttamattomana klinikalle tuloksia, mutta vasta iltamyöhään lääkäri soitti ja kertoi, että Ipellä ei missään nimessä ole kilpirauhasen vajaatoimintaa. Kaikki tulokset (T4, TSH ja se joku kolmas) oli selkeästi, ilman tulkinnanvaraa, viitearvoissa. Joku jättimäinen kivi vierähti harteilta ja arvannette varmaan, että koirakin näytti yhtäkkiä paljon terveemmältä. Olen kyllä uskomattoman epäluuloinen mitä tulee koirien terveyteen. Pitäisi kai vähän hävetä.

Käytiin kääntymässä Keski-Suomessa. Mutta koskaanhan ei ole niin kiire, etteikö kerkeäisi rellestää koirien kanssa pihalla. Voitte katsoa opetusvideon siitä, kuinka saadaan hartiat ja lavanseutu aivan totaalijumiin ja miten siitä koirasta kuoritaan esiin pallohullu. Ipe on todella tehokas ulkopelaaja, se hakee salamana näpyt ja koppipallotkin, jos vaan manialtaan sattuu huomaamaan lähtikö pallo eteen- vai taaksepäin. Tuon lyöjän edellisestä pesistreeneistä on nimittäin vähän vierähtänyt aikaa...

Se vuodenaika, kun tuomi kukkii <3

Eläinlääkärissä...

...kerta toisensa jälkeen. Meidän alkuvuosi on ollut yhtä eläinlääkärissä ramppaamista, jokainen on vuorollaan käynyt erinäisissä toimenpiteissä. Keväällä osuu sopivasti hammaskivenputsauksetkin, joten erinäisten vaivojen lisäksi vuosittaiset velvotteet on vieneet meidät lääkäriin.
Frida ja Unna on selvinneet pelkillä vuosihuolloilla, Fanni ja Ipe joutuneet tutkimuksiin odottamattomien vaivojen vuoksi.

Suukeikkojen osalta Unna veti eilen pisimmän korren, kun vein sen Hakametsään hammasputsaukseen. Suu on jo jonkin aikaa ollut aika hävyttömässä kunnossa ja sterilisaatiota ennen oli hyvä hoidattaa suu kuntoon. Olin kaiketi varautunut siihen, että sillä ei ole yhtään hammasta jäljellä kun haen sen pois, mutta Unna, pieni nysähammas, osottautuikin varsin hyväsuiseksi chihuahuaksi, sillä hampaista mikään ei ollut poistettavassa kunnossa! Frida ja Fanni kävivät aiemmin tässä kuussa Karstulassa hammashoidossa (vähän huokeimmin hinnoin...), joissa Frida menetti yhden etuhampaan ja Fanni kaksi poskihammasta. Chihuilla kun on varsin tyypillistä, että hampaat alkaa jo melko nuorella iällä heilumaan.

Hammassankari

 

 

 

 

 

Vaikka eläinlääkäriin olen joutunut tuuppaamaan rahaa enemmän kuin opiskelija pystyy, niin anestesiaa vaativassa toimenpiteessä en uskalla Unnan kanssa ottaa riskejä. Sen vuoksi hoidatin Unnan suosiolla kaupungissa, eläinlääkäriasemalla, jossa on anestesiavalvonta ja lääkärin apuna myös hoitaja. Eilinen reissu osoitti varsin hyvin sen, että laadusta kannattaa vähän maksaakin. Kun menin hakemaan Unnaa, niin mulle ilmoitettiin että toimenpide päästiin aloittamaan vasta juuri äsken, koska kanylointi oli kestänyt lähes puoli tuntia! Tämä ei sinänsä ollut yllätys, ottaen huomioon aikaisemmat veriherutukset verinäytteitä ottaessa. Tippa kerrallaan ja silleen. Tyypin suonet on niin onnettoman pienet, että tippaan laittaminen on ihan oma taiteenlajinsa. Odottelin sitten tunnin lisää ja kävin vasta sitten hakemassa uuden Pepsodent-hymyn kotiin. Jospa taas vuosi mentäisiin näillä legoilla.

Fanni oli eilisellä ell-reissulla yllätysvieraana mukana, kun näytin leikkaushaavaa lääkärille. Toipuminenhan on muuten ollut todella vaivatonta mutta parina päivänä solmukohta on punoittanut ja ollut vähän turvoksissa. Syy selvisi nopeasti - haavassa on lankareaktio eli elimistö hylkii lankamateriaalia solmukohdassa, jossa lankaa on tietysti eniten. Solmun pää kaivettiin vatsapeitteen alta esiin ja leikattiin pois, 10 päivän antibiottikuuri. Pitipä olla huonoa tuuria. On kuulemma harvinaista, mutta mahdollista että on yliherkkä lankamateriaalille.

Summa summarum. Suosittelen eläinlääkärikuluvakuutusta kaikille koiranomistajille. :D