Loppukevennys

Viikon agit. Herkkurata, mielenkiintoisia haasteita ja hyviä treenipätkiä - ja multa mehut ihan pois. Niin vetelä olo, että oikein ketuttaa pissiä hyvä treeni sen takia. Ipe oli kyllä iloisen irtoava ja yhtäläisen yritteliäs, mutta ohjaajan rytmittäminen oli ala-arvoista. Väsyneenä ja vetelänä ei saa tatsista oikein kiinni missään vaiheessa - harmittaa antaa koiralle 70% jos toinen vetää sata lasissa.

En tiedä mitä tapahtui ja milloin, mutta illalla treenien ja jäähdyttelylenkin jälkeen kun Ipe oli ollut levossa ~2h ja lähdettiin iltapissalle, niin se ontui. Kevensi selvästi etuliikkeitä, ehkä vasenta etusta enemmän. Väänsin ja käänsin, kopeloin ja koskettelin. Ei aristusta missään, ei myöskään kuumottavaa kohtaa. Voihan nyt per..manto vieköön! Iltalenkki jäi lyhyeen, yöksi botti päälle ja parasta toivomaan. Aamulla venytteli toiveikkaan näköisesti sekä etu- että takapään, mutta liike oli edestä vähän töpö.

Oltiin just illalla puhuttu Saaran kanssa koirien huoltamisesta, joten tuoreessa muistissa oli suositukset Myllysen Susannan kraniohoidoista. Koska Ipen seuraava keikka Turkuun on vasta tammikuussa, koitin onneani ja sain kun sainkin Ipelle akuuttiajan Susannalle vielä tälle viikolle! Parempi katsoa kuin katua. Joku ikävä jumikierre on nyt viimenen asia mitä haluan, kun on vihdoin päästy taas treenaamisen makuun.

Kokoaan suurempi viikonloppu

Meijän viikonloppu on ollut täynnä tehokasta toimintaa ja onnellisia koiraharrastuksen hetkiä. Perjantaina alotettiin työviikon päätteeksi treenaaminen tokolla, jossa keskityttiin hyppynoutoon. Kisanomanen oli pala kakkua ja saatiin jopa kehuja rauhallisesta ja vakaasta kapulan pidosta (voi kun se joskus saataisiin metalliinkin siirtymään)! Haasteena treenattiin reippaasti vinoja palautuksia, joka ei ole täysin selvä asia Ipelle, että poistullessakin pitäisi hypätä. Saatiin useampi onnistunut toisto ja hyviä vinkkejä siihen, kuinka vahvistaa takaisin hyppäämistä vinostakin noudosta. Lopuksi otettiin lyhyt paikalla istuminen, joka vahvisti hypoteesiäni siitä, että se edellisen viikon maihinmeno oli harjoituksen puutteesta aiheutunut tilastovirhe. Jätettäessä taas oikein korosti omaa istumistaan ja napitti kirahvin tapaan kaula pitkällä koko paikallaoloajan.

Vuoroa odotellessa tehtiin merkkiä überhaasteella eli kahdella lätyllä. Frisbeen nähdessään Ipehän ei oikeastaan muuta näekään, joten vaikeusaste nousi pilviin (potenssiin sata). Yhden epäonnistumisen ja sanallisella huomautuksella jälkeen raksutti ajatuksensa siihen suuntaan, että kykeni hakeutumaan merkille huolimatta molemmin puolin kuumottavista lätyistä. Oli meillä sitten juhlat, kun riekuttiin kahden lätyn voimin! 

Treenien jälkeen käytiin Suvin ja koirien kanssa heittämässä tunnin lenkki Peltsulla. Ipestä kuoriutui aivan uusi ja ihastuttava puoli. Sehän on normaalisti todella välinpitämätön vieraita koiria kohtaan - ei sitä kiinnosta. Vieraiden (etenkin nuorten ja innokkaiden urosten) leikkiyritykset saa välittömän palautteen luokkaa "painu v**tuun siitä, jätä mut rauhaan!" Se menee aina ihan huoletta irti kaikkien koirien kanssa niin kauan kun saa olla rauhassa. Suvin Timo-bc on Ipeä nuorempi uros, joka ensimmäisenä riensi innosta pakahtuen Ipen iholle ja ei jäänyt epävarmaksi siitä, mitä mieltä Ipe oli tästä lähestymisyrityksestä. Mutta toisin kun nuoret ihastelijat yleensä, Timo ymmärsi niin sanotusti yskän ja antoi Ipen olla ihan rauhassa. Neiti-hitaastilämpeävä tuumaili sitten melkein puolituntia tätä Timon epätavallisen välinpitämätöntä suhtautumista ja löi lopulta hanat pohjaan - TIMO, NYT LEIKITÄÄN! Juoksivat kuin viitapirut, niin paljon kun kintuista lähti. Jossain siellä pilkkopimeyden horisontissa viipotti punainen ja sininen huomiovalo, kun nämä uudet ystävykset tykitti menemään. (Aww <3)

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena. Mikään ei oo parempaa kun herätä vapaapäivänä auringonpaisteeseen! Pakattiin koirat autoon, raapattiin jäät ikkunoista ja ajettiin Birgitan polulle. Kuviteltiin (tai siis minä kuvittelin), että pikkupakkanen olis kuivattanu polut, mutta kuraahan siellä oli niin maan perhanasti. Lisäksi ilmeisesti myös Eino oli käynyt kylässä Birgitan luona, sillä polkuja halko aika jykevän kokoiset tukkipuut. Kaiken hyvän päälle, jostain kantautui jatkuva pauke (ampumarata?), joka ei estänyt Ipeä ulkoilemasta, mutta selvästi ahdisti sitä. Sempä vuoksi päätettiin jättää lenkki suunniteltua lyhyemmäksi ja lähteä maakunta-ajelulle. Puhelin nimittäin näytti, että Lempäälän ja Pirkkalan välissä metsikössä kulkee ristiin rastiin pikkuteitä ja niiden varrella on useampi geokätkö. Ajettiin raparallia toinen toistaan pienemmillä teillä (yksi ei tainnut olla edes sallittu moottoriajoneuvoille...) ja välillä pysähdyttiin lokkaamaan kätkö. Ipe oli hyvänä apurina purkkijahdissa. Sen lisäksi, että löydettiin ihka ensimmäinen geokolikko, niin päästiin lokkaamaan aika hauskojakin virityksiä, mm. niin suurelle kivelle kiipeäminen, ettei Ipekään päässyt sinne, josta se oli selvästi närkästynyt. Miksi vain yksi saa leikkiä apinaa?

Lauantai-illan Pirkanmaan Etsijäkoirien pikkujoulut vietettiin semmosella hartaudella, että oltiin sunnuntaiaamuna klo 10 skarppina jälkitreeneissä. Toivoin meille haastetta ja sitähän saatiin! Tiina oli tehnyt melkosen kaupunkirallin meille, jossa olin kerran jos toisenkin ihan pyörällä päästäni. Ipe sen sijaan oli tuttuun tapaansa ihan kartalla, mutta vaati vähän rautalangasta vään-tä-mistä-tä, että sai sen viestin siirtymään liinaa pitkin tännekin päähän. Jälki oli vuorokauden vanha ja pituutta sillä oli 3,5 km. Keli oli kuiva ja tuulinen, joten jälki oli useammassa kohdassa painunut talojen väleihin, joihin tehtiin paljon tarkistuksia. Lisäksi matkalla oli useampi aukea paikka, jossa jälki oli varmaan pyörinyt miten sattuu, koska sain usein rohkaista Ipeä etenemään näyttämäänsä suuntaan.

Tammelasta mentiin siltaa pitkin Juhannuskylään Tuomiokirkon pihan läpi ja Kyttälästä alikulkutunnelia takaisin radan itäpuolelle. Ensimmäinen vakava ilmaisu tuli jo Itsenäisyyskadun pohjoispuolelta, josta maaliin oli matkaa linnuntietä (tuulen tuomaa tietä) 400 m. Rohkaisin siitä vielä jatkamaan ja sittenhän me vasta haasteisiin päästiin! Radan varresta portaat alas ja liukuovista asematunneliin. Tunnelia pitkin rautatieasemalle, keskelle viikonlopun junamatkustajia. Asematunneleita pitkin poikin ja toisesta päästä portaat ylös. Oikeasti jälki oli noussut takaisin maan pinnalle hissillä, mutta Ipe ei merkannut sitä vaan otti viereisen portaikon. Ulkona edettiin kohti Tullintoria, josta jatkettiin maan alle parkkihalliin, jonka portti oli sunnuntaiaamun vuoksi lukossa. Portin alla oli ihmisen mentävästi tilaa, joten sukellus ja ali, että hujahti! Parkkihallista noustessa jälki loppui seinään eli maalikoira oli nostettu auton kyytiin. Ipe tarkasti molemmat suunnat, mutta palasi aina takaisin. Oli vähän hämillään jäljen loppumisesta, tuli viereen kitisemään närkästyneenä.

Että semmonen jälki! Ilo oli huomata, että se ylipäänsä tekee töitä, vaikka maalikoira on semituttu ja kyse on treenistä. Haastetta on koiralle annettava, että se jaksaa motivoitua. Liian helpot jäljet on varmaan vähän sama tilanne kun hc-maastopyöräilijä laitettaisiin takaisin apupyörille. Ei napostelis minuakaan.

Lisäksi toivoin tälle treenille, että hajulähde olisi "heikko" kun tosietsinnöissäkään ei aina löydy kovin kummoisia hajuja etsittävästä. Saatiin kynsisakset, jotka oli desinfioitu ja sen jälkeen kerran leikattu maalikoiran kynnet. Tämä ei vaikuttanut olevan haaste eikä mikään, otti hajun ja lähti sukkana jäljelle.

Treenien päätteeksi noukkasin Fannin kotoa matkaan ja  käytiin vielä Nassun ja Milon (josta tulee muuten kans hieno etsijäkoira vielä jonakin päivänä!) kanssa Kaupissa pienellä metsälenkillä. Ja mitä teki taas Ripelius? Pisti kunnon juoksupainit pystyyn Milon kanssa, joka kastraation jälkeen on jättänyt ylimääräisen naistenliehittelyn ohjelmistostaan. Kyllä lämmittää sydäntä huomata, ettei tuo neiti ole niin kyynistynyt sosiaalisissa suhteissaan kuin mitä viime vuodet on antaneet ymmärtää. Vai meneekö se niin, että raskaat työt vaatii raskaat huvit?

Ajatuksella takaisin

Yhdeksän viikkoa. Yhdeksän viikkoa olin poissa agilitykentiltä. Reilu pari kuukautta on oikeesti aika naurettavan lyhyt aika, mutta kun kyseessä on agility niin se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Tilannehan oli se, etten ollut vielä koittanut varsinaisesti juoksemista lepotauon jälkeen, mutta viime viikolla tuli semmonen tunne, että nyt on aika. Mennään ainakin koittaamaan, miltä se tuntuu. 

'

Tehtiin Mikkilän mineille suunnittelemaan kisarataa, jossa kuulemma ei nollia oltu juuri tehty. Vauhdikas ja mukavasti rullaava - juuri meille mieluinen profiili. Lähdettiin rohkelikkoina heti ensimmäisinä kokeilemaan. Pientä hyllynomaista lipsahdusta lukuunottamatta tehtiin kivuton nolla. Kakkosen ja kolmosen väli valui, puomin jälkeen sain sen vedettyä mukanani takaisin puomille. Olisihan se pitänyt muistaa, että Ipen kanssa ei keskustella putkiansoista vaan kontaktiansoista. Hiottiin alkua paremmalla rytmityksellä, puomin jälkeen katsevarmistuksella koiran sai vaivattomasti putkeen ja vaihdoin putkesta putkeen välin persjätöksi. A:ta edeltävän hypyn kanssa painittiin, lyhyempää kautta linja meni ihan siksakiksi, kauemman siivekkeen kautta Ipe tipahtaa ohjauksesta. 

Toisella kierroksella hinkattiin samaa kohtaa uudelleen ja uudelleen, mutta tämä on meidän tyyppivirhekohta. Pitkien vientien päätteeksi kun pitäisi rytmittää ja pitää koira kädessä, niin se vaan valuuuu tiehensä tai tulee tuumailleen käteen. Hmpf. Täytyy tuumailla tätä. Tokan kierroksen päätteeksi otin kisanomaisen ja tehtiin nolla (video). Meno oli ruhtinaallisten treeniminuuttien jälkeen jo varsin hillityn hallittua. Punaisesta putkesta Ipe tuli mutkasta ulos ihan kyljellään, nuo uudet putket on harmillisen liukkaita! 

Kaikkineensa kummallista kyllä, ettei kuukausien tauko aikaansaanut totaalista käsille leviämistä tai yhteisen sävelen riitasointuja. Voisin jopa sanoa, että oltiin aika mukavan tuntuisilla leveleillä, mitä tulee yhteistyöhön. Melko ilahduttavaa.

Loppuun avokadokevennys. Ootko koskaan nähnyt kun Pacman yrittää syödä avokadopuskuroitua pistettä? Kallista päätä vähän oikealle.

Ps. Jalka tuntui ookoolta - ei se priima ole, mutta kyllä sillä agilitya treenaa! ;)

Minimaasturi

Eilen paistoi aurinko! Kerrankin onnisti, sillä ei tarvinnut lähteä töihin vaan sain vetää jälkitreenejä Niihamassa. Siinähän se lähes viisi tuntia treeneineen ja lenkkeineen hurahti, mutta en valita kun keli oli niin komia. Akilles oli kyllä illalla ihan snadisti sitä mieltä, että vähän turhan tymäkkä rasitus yhdeltä istumalta seisomalta. Treenien lomassa kerettiin sotkea berniporukan hakualue, josta olivat vähän näreissään. "Nyt on kyllä teidänkin jälki varmaan pilalla, kun me ollaan tallattu tätä aluetta..." Kuule ei haittaa yhtään! Olihan se meidän jälki tallattu sinne jo kolme päivää aiemmin, joten voisin kuvitella että sitä on tallonut sillä välin joku muukin kun muutama hassu berni(-ihminen).

Muiden jälkien päätteeksi Nassu teki Milon kanssa Fannille yhden alkeisjäljen, joka kulki osin polkua pitkin ja teki kulman poluttoman metsän puoleen. Saatiin Nassulta vielä onnekkaasti höyhenen kevyt liina, joka mätsää vielä kaiken lisäksi hienosti Fannin punaisten valjaiden kanssa. Viime treenistä on yli kuukausi, mutta ihanasti Fannilla oli pähkinät ihan järjestyksessä, kun käveltiin jäljen alkuun. Se päästeli pitelemätöntä villivarsalaukkaa ja oli ihan tohkeissaan lähdössä hommiin. Ehkä ylisöpöintä ikinä on katsoa noin pientä koiraa virkaintoilemassa! <3

Fanni lähti vauhdikkaasti alun, muutamia kertoja ravistellen taas rauhoitti itseään, mutta jatkoi aina hyvällä draivilla eteenpäin. Kulmasta mentiin ensin yli, mutta kun palattiin takaisin niin otti suunnan, mutta halusi edetä polkua pitkin, joka meni jäljen vieressä. Palautin jäljelle, jonka jälkeen sitten lähti varvikkoon ensin vaivautuneena, mutta koko ajan nenä kävi ja kun oltiin jo lähellä maalia niin alkoi ottaa ilmavainua. Eihän se kirppu edes nää maalia vasta kun kahden metrin päästä jos ollaan metässä! Hieno ilmaisu ja bileet!

Fanni on vähän niinkun citymaasturi, joka kauheesti haluais olla yhtä pätevä ja pettämättömän kova kuin rangeroverit ja muut körmyt, mutta kaikkien realiteettien nimissä sen meno vähintäänkin hidastuu kun eteen tulee liian suuri este. Taajamilla se voikin olla sitten erityisen näpsäkkä ja sujahtaa taskuparkkiin alta aikayksikön! (Siinä missä ne rapaset monstertruckit vasta ährää itseään asemiin.)

Perjantaina päästiin vihdoin tokotreeneihin Ipen kanssa. Teemana oli ruutu. Otettiin kylmiltään kisamitasta toisto, jossa meni kyllä ruutuun, mutta kaarratti ihan reunaan. Vauhtikin oli luokkaa epävarma. Otettiin sitten leluruutu ja pari kertaa niin, että appari vei lelun pois ennen lähetystä. Vauhti pysyi hienona ja tekemisen meininkiä oli. Se hakee aika kivasti ruutua silmiinsä kun kyselee, että "missä ruutu on", mutta motivointiin tarvitaan vielä iso buusti, että saadaan siitä vauhdikas ja superkiva juttu. Treeniä siis lisää. 

Otettiin paikalla istuminen ekaa kertaa varmaan vuoteen ja jossain minuutin kohdalla Ipe tuumas, että hohhoijaa ja kävi maahan. Kävin korjaamassa. Paikkamakuun jälkeen otettiin vielä Pörrön kanssa kahdestaan toinen, lyhyempi istuminen ja jätettäessä oikein korjasi ryhdikkäämpään istumiseen. Nyt mää niiiin hanskaan tän. Hienosti istui kuin tatti. Paikkamakuussa oli muuten iloinen yllätys, että pysyi siellä maissa vierelle palatessa, vaikka Sari teki ihan vieressä häiriökäskyjä ennen kun antoi luvan antaa käskyn. Maasta asti kuului rahina ja raksutus kun vähän ruosteessa oleva tokokoira siellä keskittyi ja tuumasi niin vimmatusti omaa käskyä odotellessa. <3 Ihan hyvä siitä vielä tulee. (Kun jaksais vaan treenata.)

Geokuume

Oon saanut muutamia kyselyjä koskien kätköilyä ja muutenkin se on herättänyt kiinnostusta kun kerron siitä kavereilleni. Senpä vuoksi ajattelin omistaa kätköilylle ihan oman postin, jossa valotan vähän tätä maanista kätkökuumotusta. (Ja perimmäisenä tarkoituksena on tienkin tartuttaa sitä eteenpäin...)

En muista tarkalleen, milloin kuulin kätköilystä ensimmäisen kerran, mutta siitä on joka tapauksessa jo vuosia aikaa. Muistan, että mietin sen kuullostavan kiinnostavalta, mutta jostain syystä en koskaan tarttunut siihen. Kunnes viime kesänä satuin lukemaan yhdestä (aivan toisen aihepiirin) blogista tästä harrastuksesta ja oliko juuri silloin kenties tylsää vai missä naksahti, mutta sytyin siltä istumalta. Rekisteröidyin ensitöikseni Geocaching.com:iin ja räväytin auki kartan. Ihan kun koko maailmankuva olisi mennyt kertaheitolla uusiksi, kun tajusin kuinka paljon kätköjä on - niin maailmanlaajuisesti kuin paikallisestikin. Se ihana oivalluksen ja paljastuksen tunne - oon kulkenut kaikki nämä vuodet tuolla ympäristössä autuaan tietämättömänä siitä, että joka puolella on piilotettuja kätköjä. Se kiehtoi aivan valtavasti. (Ensimmäisen viikon näin yöt läpeensä unia lukemattomista kätköistä, jotka odotti löytäjäänsä.)

Kätköily itsessäänhän on todella helppoa. Käytännössä kaikkiin älypuhelimiin saa ladattua appsin, joka avulla kätköjen etsiminen on vaivatonta. Missä ikinä kuljen, niin klikkaan appsin auki ja se näyttää kartalla missä minä seison ja missä lähimmät kätköt on. Luen kätkökuvauksen, katson minkä kokoinen se on ja kuinka monta d-tähteä sillä on. Kätköt on luokiteltu difficultyn ja terrainen mukaan. 1-2 d-tähden peruskätköt on melko vaivattomasti löydettävissä, kolme tähteä voi olla jo vähän kinkkisempi. Sitten on niitä viiden tähden pähkinöitä, joita ihan joka jannulla ei ole mahkuja etsiä. Kuten esim. kansainvälisen avaruusaseman kätkö.

Hyvä kätkö on sellanen, jonka etsiminen johdattaa hienoon paikkaan tai sen paikan historiassa on jotain mielenkiintoista. Esim. alla oleva kuva on isovanhempieni mökkitien varrella olevasta kätköstä. Siellä on sellanen vaatimattoman näköinen silta, joka ollaan ohitettu miljoona kertaa, mutta jännittäväksi se muuttui sillä sekunnilla kun huomasin, että sen alla on kätkö. Eipä olis muuten tullut väännettyä itseään kyseisen sillan alle ja huomattua, että maailma näyttää siellä aika huikealta. Ennen kaikkea rakastan sitä, että kätköily saa ympäristön näyttäytymään ihan erilaisessa valossa. 

Kätköilyssä on useita eri juttuja, jotka koukuttaa. Toiset palaa halusta kerätä hirveä määrä löydettyjä kätköjä ja tekeekin siitä pienen kilpajuoksun itseään (ja muuta kätköily-yhteisöä) vastaan, toisille haasteellisten kätköjen etsiminen on se juttu. Jotkut suorastaan liekehtii mysteerikätköjen kanssa eli niiden, joiden koordinaattien selvittämiseksi on ratkaistava ensin jokin arvoitus tai mysteeri. Joku ehkä intoilee enemmän kätköjen piilottamisen kanssa, toisilla se on jokin muu. 

Mua itseäni henkilökohtaisesti kuumottaa kaikkein eniten se etsimisen jännitys ja löytämisen ilo. Ihan simppelisti. Oivalluksen riemu kun löydät jonkun jäynästi piilotetun purkin tai hienon kätkötoteutuksen. Hyvä esimerkki on meidän lähin kätkö, joka piinasi mua monta viikkoa. Kuljin sen paikan ohi lukuisia kertoja ja aina kun oli rauhallista niin pysähdyin etsimään sitä. Silti se ei antautunut, ei sitten millään! Sitten satuttiin kerran Keuruulla löytämään aika ovela kätkö, jonka jälkilöylyissä mulla välähti. Seuraavan kerran kun kuljin piinapurkin ohi, niin kävi ilmi, että siinä se on ollut kaiken kansa toljotettava ihan kirkkaassa päivänvalossa, mutta mää en oo vaan hoksannut. Jos olis ymmärtänyt lähtökohtaisesti think outside of a box, niin olis säästynyt monelta katkeralta DNF:ltä (did not find). Juuri se aspekti, että tulee tarkkailtua ympäristöä eri tavalla ja tule käytyä sellaisissa paikoissa, joihin ei muuten kenties eksyisi - se on kätköilyn suola. Tänäänkin kävin koiranruokahakureissulla Ruskossa ja pakkasin koko lauman autoon metsälenkkiä varten. Katsoin ennalta, että Hervannan Makkarajärvellä on kolme kätköä ihan hollilla, joten eikun sinne! Sieltä paljastui mitä mainioin lenkkireitti ja koska päivä oli tihkusateinen niin saatiin rellestää siellä ihan keskenämme. Ipe toimitti erinomaista geokoiranvirkaa ja ilmaisi purkit nollapisteessä.

Ja kuten blogia lukeneet tietää, niin saatan olla ihan vähän innostunut myös Travel Bugeista. Löysin ihan ensimmäisellä kätköilyviikollani yllä olevassa kuvassa olevan bugin, joka oli matkannut yli vuoden Washingtonista saakka ja meidän tiemme kohtasi Tampereen Kalevassa. Musta on jotenkin jännittävää, että joku pikkiriikkinen esine voi kulkeutua maailman ympäri ja ajautuu sattumien summasta aina seuraavaan kätköön. Oon istunut kuin tulisilla hiilillä siitä saakka kun kävin laskemassa oman matkalaiseni maailmalle, koska se ei ole liikkunut vielä yhtään mihinkään! Toki on ymmärrettävä, että Karstulan kätköillä ei ole ihan niin vilkasta liikennettä kuin kaupungeissa, mutta silti - en_malta_odottaa!

Edullista, monipuolista, jännittävää, mielenkiintoista, reipashenkistä. Ihan vain muutama laatusana kätköilyä kuvatakseni. Minusta se on aika mainio harrastus, joka saa intopiukassa liikkumaan luontoon ja löytämään kaupunkiymäpäristöstäkin uusia puolia. Sopii erinomaisesti kaikenlaisille tyypeille ja sitä on kiva harrastaa sekä yksin että yhdessä. Voisin kuvitella, että lapsetkin on aika helppo innostaa tähän hommaan mukaan. Ja koiraihmisille geokoiran valjastaminen vie touhun ihan uusiin ulottuvuuksiin. Kätköily ei käy tylsäksi, koska aina on joku niin kinkkinen purkki olemassa, että sen löytämiseksi saa tehdä mittavasti ajatustyötä. Ja kätköjähän tulee koko ajan lisää...

Karhua (ja karkuria) mä metsästän

Aika on vähän niinku raha. Vaikka sitä jostain tulis yhtäkkiä lisää, niin silti sen määrä ei tunnu isommalta kun sen tuhlaa entistä tehokkaammin. Ihan siitä vaan tuli mieleen, kun rupesin miettiin että jos tähän aikatauluun pitäis vielä sotkea agitreenit ja kisaviikonloput, niin oh boy! Tosin siitäkin huolimatta lasken ja puntaroin koko ajan jalan vointia sillä silmällä, että joko sitä kohta tohtisi lähteä treeneihin juoksemaan.

Meidät on työ- ja opiskelupunnerrusten sivussa pitänyt kiireisenä mm. etsintähommat. Viime viikolla oltiin toistamiseen ratkomassa erästä vanhaakin vanhempaa mysteeriä (etsintä #34), jossa ekan kerran käytiin jäljestämässä jo kesäkuussa. Havainnot, joita lähdettiin tarkistamaan oli yli 8 viikon takaa, mutta jäljestystyylistä päätelleen olin melkoisen varma, että karkuri oli ollut alueelle pitkästi noiden havaintojen jälkeenkin eli tuoreella oltiin. Jäljestys loppui kuin seinään ja ilmaisu oli ponteva ja erehtymätön. Ja eikö uusi laputuskierros poikinut uusia näköhavaintoja samalla selvisi, että Ipen osoittama suunta oli just eikä melkeen. Yllä oleva kuva on palkkausbileistä ilmaisun jälkeen. Kotimatkalla pysähdyttiin lokkaamassa muutama kätkö ja poikettiin upeilla kirkkoraunioilla. Ipen ilmeestä päätellen siellä kummitteli.

Isänpäiväviikonloppu vietettiin tietenkin Karstulassa, jossa intoiltiin vihdoin ja viimein hommatusta riistakamerasta. Karhu oli käynyt nyysimässä kaikki supikoirille ja ketuille tarkoitetut hirvenpäät männäviikolla, niin johan oli äkkiä isänpäivälahja lyöty lukkoon. Haettiin lauantaina suppilovahveroita sunnuntaisen isänpäivälounaan alkukeitoksi ja samalla reissulla löydettiin karhunkakkaa. Ipe intoili pitkin metsää hämmentävän etäällä muusta porukasta. Normaalisti se pysyttelee aina näköetäisyydellä, mutta nyt siellä oli jotain todella mielenkiintoista. En tiedä mitä kaikkea se reissullaan haistoi ja näki, mutta mahtoi olla seikkailu - ainakin siihen malliin vipatti jalat ja silmät illalla kun uneksi taukoamatta.

Laiskottelun lomassa treenattiin tokoa. Miksi en ole ennen tullut ajatelleeksi, että kuormausliinasta saa oivallisesti ruutunauhan?! Ja että ruutu on nauhoilla huomattavasti helpompi juttu silmäkoiralle ymmärtää?! Meijän ruututreeni sujui siis kuin leikki. Lähetin sitä kolmesta eri ilmansuunnasta (se neljäs olis risujen polton jäljiltä yksi iso tuhkakasa) pitkästi yli kisamittojen takaa leikinomaisesti ja aina se löysi itsensä sinne. Joskus tosin jäi nauhan väärälle puolen, mutta kun odotti hiljokseen niin se rupes tsuumailemaan maata ja vaihtoi nauhojen keskelle itsenäisesti.

Tunnaria treenattiin muutamaan kertaan. Nameja on alkuasetelmassa enää muutama: yksi etualla "käynnistämässä" nenää ja pari kapuloiden välillä. Tosin tämä namitunnarin treenailu on aika mukavasti jo iskostunut Ipelle nenäliikkeeksi - mikä näkyy noudon räkäisyydessä, mutta korjaillaan sitä sitten kun nenävaihe on varma. Hyvää hiljaa tullee.

Lucky number SEVEN

Ninjojen ninja, kulmakuntien kauhu, halinalleista hellyyttävin, lahjakkaampi kuin linkkuveitsi, meidän fantastinen FANNI täyttää tänään 7. pvä 7 vuotta! Näin kypsässä aikuisiässä se on samanlainen rasavilli ja reikäpää kuin juniorina. Ahne ja röyhkeä, herttainen ja herkkä.

PieniSUURI koira, jonka päälaki tuoksuu parhaimmalta mahdolliselta MyLittlePonylta ja tassuhiessä on täyteläisesti paahtuneen maissin tuoksu. Minun oma tuoksueläin. Monipuolinen harrastaja, mutta kuitenkin totaalinen rentoreiska. Pieni väkäleuka, joka päivä toisensa jälkeen koittaa nousta Kalifiksi Kalifin paikalle. Luupää, voisin sanoa.

Juhlimme merkkipäivää perheen kesken. Posti toi eilen monin kerroin Fannin painon verran herkkuja HauHaulta. Niillä saa jo helvetinmoiset bileet aikaiseksi!

Onnea rakas pieniISO!

Syksy, olet ollut meille hyvä

Tämmösiä syksyjä sais olla useamminkin. Onhan jo marraskuu, mutta ei ole tullut vielä mieleenkään hakea talvivaatelaatikkoa vintiltä. Lisäksi kurarumba on ollut huomattavasti maltillisempi tänä vuonna - jospa se näkyisi positiivisesti myös vesilaskussa.

Pyhäinpäivän alkuperäisessä suunnitelmassa oli firman pikkujoulut, mutta matkan varrella ne muuttui 80-vuotiasjuhliin Kyyjärvellä. Suvun vanhusten merkkipäiviltä ei parane olla pois ja lisäksi oikean humalan sijaan jos on valittavana sokerihumala, niin count me in! Neljää erilaista kakkua ja pikkuleivät päälle, oh boy! Tuommosen rännin jälkeen kankkunen on vain hetken aikaa heti nautinnon jälkeen ja seuraavana aamuna on valmiina kun tikanpoikanen lähdössä pihalle koirien kanssa.

Perjantai-iltana kun olimme jo Keski-Suomessa, niin jäi harmillisesti tokotreenitkin väliin. Onneks on kotipihassa lääniä ja maalaisleluista innostunut koira. Tehtiin peruskontaktitreeniä, jossa se on aika suloisen säpäkkä. Toko on kivaa (ainakin koiran mielestä)! Merkillä leluhäiriön sijaan näköestehäiriötä. Lähtöpisteen ja merkin välissä oli pieni ja vaivaton henkilöauto, jonka ikkunoista näki sopivasti, että löysikö koira merkille. Hyvin löysi!

Viikonlopun aikana tuli yksi mielenkiintoinen yhteydenotto, kun sana Fannin etsijäkoiraharrastuksesta oli kiirinyt hämmästyttävästi Atlanti yli! Eräs kanadalainen rotuharrastaja, rotuyhdistyksen aktiivi ja toimittaja oli kirjoittamassa chihuahuoista käyttökoirina ja oli kuullut, että Suomesta löytyy yksi etsintää harrastava yksilö. Minä sitten kirjoittelin hänelle kokemuksiani rodusta ja etsijäkoiratoiminnasta. Iso on maailma, mutta pienet on piirit.