another 15 seconds of fame

Muistatte varmaan alkuvuodelta sen Fannin mainoskeikan? Sen kertaisen reissun lopputulema oli tämä ja ilmeisesti Fanni hoiti hommansa ihan kohtuullisesti, sillä saimme uuden mainoskeikan alkukesästä. Juhannusviikolla käytiin purkittamassa uusi spotti, jossa tällä kertaa oli mukana kolme koiraa; miniä, keskikokoista ja jättiä. Koska vieraiden koirien kemioista ei koskaan voi olla varma, oli roolit tuplamiehityksellä - todennäköisempää löytää useammasta vaihtoehdosta toimiva kombo. Tai itseasissa Fanni oli ainoa miniehdokas paikalla, joten luotto oli kova. (Autossa odotti kyllä varmuuden vuoksi ahmatti-Frida, mutta punaisen palveluksiin ei tarvinnut turvautua.) Jotenkinhan siinä sitten kävi niin, että varuiksi mukana ollut Ripeliuskin päätyi lopulliseen mainokseen.

Behind the scenes:

Hyvää tuulispäivää!

Aurinko se jatkaa paistamistaa, mutta voi pojat tuolla tuulee! Pyykit ei pysynnä narulla ja tukka meinas lähteä päästä. Päätin jäädä vielä päiväksi maalle, vaikka se tarkoittaa sitä, ettei päästä illan treeneihin. Ehkä on ihan hyvä pitää välillä huilitaukoa treenaamisesta, koska ollaanhan me koko kesä aika tiiviillä tahdilla vedettykin agilityn osalta. Ja täytyyhän jonkun pitää Ritan perintöä yllä täällä Karstulassakin - Fannilla on hyvin hyppysissä tuo oravaraivo ja Ipe on kunnostautunut keskellä pihaa -makoilussa.

Kävin aamupäivällä Ipen kanssa kotiseutumatkalla loggaamassa pari purkkia. Jännästi sitä löytää geokätköilyn avulla itsensä uusiin paikkoihin paikkakunnalla, jossa on kumminkin asunut sen 20 vuotta. Ja kuinkas ollakaan, sen kerran kun Ipe löytää purkin ennen mua, niin ei ollut yhden yhtä palkkanamia mukana. Kovin mielissään se oli ylitsevuotavista kehuista ja rapsutuksista, mutta silti katse hamuili taskulle tuon tuosta. Kyllä siitä vielä oiva geokätköilijä saadaan!

Meidän metsurointiurakka sai eilen näyttävän (ja kuuluvan) päätöksen. Vois kuvitella, että kun on kaks päivää heilunut vesurin kanssa ilman ensimmäistäkään vahinkoa, niin sitä olis jo voiton puolella. Vaan kuinkas ollakaan, menin sivaltamaan sen viidakkoveitseni kanssa turhan kriittisille koordinaateille. Yksi pieni kuusentynkä pisti niin silmään, että kävin virkaintoisena sitä vesuroimaan. Ensimmäinen osuma. Toinen osuma ja BOOOM! - kuusen juuresta rävähti jättimäinen vesisuihku suoraan naamalle ja kun olin kiljuen päässyt alta pois niin se kohosi kahden metrin korkeuteen komeana suihkulähteenä. Vasta sen jälkeen kun olin pienen hetken luullut, että vesi suihkuaa ihan oikeasti jostain kuusen mystisestä elämänlähteestä, tajusin että sammaleen alla taisi olla vesijohto rantaan. Hupsistasaatana. Mukava pirautella iskälle töihin: "Moi. Ihan nopee teoreettinen kysymys: jos sää löisit vesurilla vesiputkeen, niin millä sää korjaisit sen? . . ."

Lintukoiran aika vuodesta

Elokuun viimeisillä viikoilla on tietynlainen tunnelma. Kun koko muu maa ahdistuu tai huokaisee helpotuksesta arkeen paluun kanssa, niin minä lomailen. Auringonvalo on jotenkin eri sävyistä ja ilmakin tuoksuu syksyn lupaukselta. Tänä vuonna onnistuin lahjomaan pekkapoudankin ja olen saanut läjäpäin virheettömiä makoile-nurtsilla-ja-ihastele-suodenkorentoja -päiviä. Unna ahkeroi perunapellossa, Fanni harjoittaa karate kid -taitojaan viattomaan päästäiseen (r.i.p.), Frida nukkuu kuudetta tuntia päiväunia ja Ipe odottaa rannassa uintiseuraa. Täydellisen toimeetonta, muttei nimeksikään tylsää.

Silti jotain tuntuu uupuvan. Ensimmäinen elokuu viiteentoista vuoteen, kun münsteri ei ole lähdössä sorsametsälle. Kovin kouriintuntuvasti voi tuntea erään aikakauden päättyneen, vaikka Ritan poismenosta on jo yli puoli vuotta. Juuri alkuviikosta tuli pakottava tarve katsoa se video ja vuodattaa yksi jos toinenkin krokotiilinkyynel. Enää en voi kyllä sanoa itkeväni surua, vaan se painava tunne rinnassa on paremminkin kaipausta ja kiitollisuutta. Ikävää. Olin varma, että kuulin Ritan puljaavan rantakaislikossa päivällä kun vesuroin pajukkoa nurin. Mutta ei, sorsat saivat uiskennella rauhassa ja ainoa rantaravaaja oli Ipe, joka toivoi metsureista uimakaveria. Paimen on ottanut asiakseen pitää yllä Ritan läträysluonnetta. Uimaanuimaanuimaan!

Kirppuliigan tilannekatsaus

Johan me ollaan oltu pitkä pätkä pois eläinlääkäristä! Frida ja Unna kävi eilen remontoidussa Hakametsässä, Fanni on varmaan vietävä jossain vaiheessa tutustumaan laajennettuihin tiloihin.

Fridalla oli ohjelmassa vuosittain hammaslääkäri - en voi uskoa kuinka raikas hengitys sillä nyt on! Eikä yhtään poistettavaa hammasta. Bueno! Samaan hengenvetoon näytettiin nisissä olevia pahkuroita, jotka lisääntyi aivan yllättäen. Yhdessä nisässä on ollut jo pitkään (vuoden?) pienen pieni kova patti, jota näytin erään kerran eläinlääkärille, joka käski tarkkailla sen muutoksia. No mihinkään se ei ole muuttunut, kunnes nyt muutaman viikon sisään huomasin, että sinne on ilmestynyt muutama uusi, joskin eri tuntuinen pahkura lisää. Fridalla oli vasta juoksu, joten lääkäri epäili näiden uusien pehmeiden pattien olevan hormonaalisia ja katoavat kuulemma ajan kanssa. Jos ei katoa, tai kasvavat lisää niin sitten koepalaa ottamaan. Eli sen puoleen huokaisimme helpotuksesta.
Mun on jotenkin todella vaikea käsittää, että Frida täyttää jo yhdeksän vuotta. 9-vuotias kuullostaa vanhalta ja eihän Frida ole vanha! Ei sillä ole ensimmäistäkään harmaata karvaakaan.

Toista se on Unna, joka kuuden vuoden kypsässä iässä on jo ihan harmaa kuonostaan ja korvistaan. Onhan se toki vähän enemmän saanut kolhujakin elämänsä varrella ja juossut eläinlääkärissä hengästymiseen asti. Pikkuninja kävi taas luovuttamassa verta ja historiallisesti taidettiin ensimmäistä kertaa kontrollimuistiin selvitä yhdellä neulanpistolla! Normaalisti sillä on vähintään kahdessa ellei kolmessa kintussa siteet kotiin tullessa. Hakametsän rempan myötä ovat varsin kätevästi saaneet sinne sellaisen labran, että saivat Unnankin näytteet tsekattua sillä aikaa kun Fridan hampaat putsattiin. Maksa-arvot oli hienosti kohdillaan! Bileet! Veren lääkepitoisuus oli vähän alakantissa, joten annostusta taas fiksaillaan.

Fannia puolestaan on vaivannut jonkin aikaa mysteerinen kutituskirputuskurimus. En oikein osaa edes sanoa, missä vaiheessa se alkoi, mutta kuopsutti "ranteitaan" silloin tällöin. Nyt se kutina on kasvanut ja ranteista on karvakin vähentynyt kirputuksen ja rapsuttelun vuoksi. Jotenkin ehkä yhdistäisin sen siihen, kun ollaan vaihdettu Acanasta Orijeniin, mutta varma en tietenkään voi olla. Siirtynen siis Fannin kanssa vanhaan sapuskaan ja katsotaan helpottaako. Mun on tehnyt jo kauan mieli vaihtaa se tyystin raakaruualle, mutta mulla ei ole sydäntä tarjoilla yhdelle raakaherkkuja ja toisille kuiva"herkkuja". We'll see...

Iloisesti virheellinen

Palasimme takaisin kaupunkiin joksikin aikaa ja sunnuntaille oli tietenkin ohjelmoitu kisat Hervannassa. Sateinen viikonloppu kääntyi aurinkoiseksi sunnuntai-illaksi, joten kyllä kelpasi. Torstain kisoista jäi mukava nälkä ja tuntuma kisaamiseen, joten oltiin hyvillä mielin liikenteessä. Vaikka sm-nollatilanne oli kisojen jälkeen sama, niin silti oli kummallisen tyytyväinen fiilis ratojen jälkeen.

Koira oli mukava ja tuntui hyvältä käteen, mutta ohjaaja töpeksi. Mikkilän Sarin radat oli kivat, vaikka toisella radalla oli pari sellaista kohtaa, joissa en ollut ihan kotonani.

Ekalta radalta vitonen. Muavasti rullasi ja tekeminen tuntui hyvältä. Loppuepäsuoralla mulla oli jostain syystä ihan itsestäänselvyys, että juoksen A:n ulkokautta ja vedätän vaan kolme viimestä hyppyä. Toinen (huomattavasti käytetympi) versio olis jäädä sisäpuolelle ja tehdä takaaleikkaus ennen toiseksi viimeistä hyppyä. Teoriassa mun suunnitelma oli ihan selvä, mutta käytännössä sitten pissin kintuilleni. Videon kuvakulma antaa kummasti anteeksi ohjauksen, mutta riman pudotus oli ihan 100% ohjausmoka. Jäin vähän hannaamaan ja varmistelemaan, vaikka olisin ihan hyvin voinut vaan vedättää niinkuin oli ajatus. Myöhästyin sitten sen verran, että Ipen ponnistaessa A:n jälkeiselle hypylle pääsin vasta linjaamaan sisempää hyppyä ja niinhän se ripsahti. Tyhmä minä. 

Toisen radan alkuun en keksinyt mitään järkevää, yritin vain varoa sitä, ettei koira olis kakkoshypyn jälkeen puomilla. Vasta rataantutustumisen jälkeen kuulin Mapen idean seisovasta niistosta ja päätin sitten koittaa sitä (ilman, että olin kertaakaan kuivaharjoitellut sitä). Jotain kaks koiraa ennen omaa vuoroa päätin vielä tehdä tuplavarmistuksen ja käydä merkkaamassa kolmoshypyn ennen vapautusta. Ilmeisesti nää viime hetken suunnitelmat kulkeutui Ipellekin kun se päätti noin 10 sekuntia ennen vapautusta nostaa takapuolensa ylös ja lähteä hipsimään perään. Joku ystävällinen (Anu?) katsomon puolelta vinkkasi pienestä porsaasta. Selvittiin alkujännityksestä kiitettävästi, mutta sitten rupes kosahtelemaan.

Pituudelta putkeen oli kohta, joka askarrutti lähes kaikkia maksiohjaajia. Ajattelin mennä ihan vanhanaikaisella eli takaaleikata koiran putkeen. Olis varman onnistunut kauheen kivasti, jos olisin a) tehnyt takaaleikkauksen ajoissa ja b) käskyttänyt "meneHYP!" sijaan "putkeen!" Jos oli ohjaus vanhanaikainen, niin oli mokatkin. Tuplahylly oli iloinen yllätys. Putkesta putkeen piti olla ihan selvä juttu ja en ollut kenenkään muun pongaavan sivussa olevaa hyppyä. Ipen lisäksi sen taisi poimia vain Into. Loppurata lönköteltiin maaliin. Ja samperin viimenen rimakin piti vielä pudota kun joku oli jo aika kovaa vauhtia menossa palkalle. Syksyksi on tiedossa pieni "kuinka menemme palkkalelulle" -projekti.

Kummallista, että tosiaan olin ihan positiivisin fiiliksin kisojen jälkeen, kun eihän tuo toinen rata mennyt kovin kaksisesti... :D Mut hei, ILON KAUTTA!

Vierailla mailla

Kesälomaan kuuluu oleellisena osana kisareissu naapurimaakuntaan. Aikatauluun osui sopivasti Lakeuden Kennelkerhon kisat Lapualla, uudessa koiraurheilukeskuksessa. Torstaiset iltakisat, reilu tunnin ajomatka. Kauniina kesäiltana sitä sietäiskin ajella, mutta eilen tuli vettä niin raakasti, ettei tietä nähnyt välillä ollenkaan. Kieli keskellä suuta ajettiin aakeiden laakeiden maisemien luo ja todettiin, että koiraurheilukeskus on varsin mukavan näköinen paikka. Kaksi aidattua ulkokenttä, lämpimät sosiaalitilat ja vesivessat. Luokat oli pieniä (makseja ~20), aikataulu väljä ja tunnelma välitön. Lenkkimaastot oli rehellisiä pohojalaasuudelle: pitkään ja suorasti.

Samaa kaavaa noudatti myös Berglundin agiradan alku, joka sopi meille hienosti: pitkään ja suorasti. Rakastan alkusuoria! Radan serpentiinillä (10-13) kosahti yks sun toinen mini- ja medikoirakko, joten kävin ottamassa sitä lämppäesteillä. Ipe kulki hyvin ja tuli ohjaukseen kuin ajatus! Piirroksesta poiketen A ja pituus oli tosiaan vaihtaneet paikkaansa, joten pituudelta sai ottaa aika kovasti kiinni jos mieli saada koiran oikeaan päähän putkea. Heitin niin rivakasti putkeen, että lipes taas tukijalka alta. (En pysy enää mun Inoveilla pystyssä, vaikka ihmekkös tuo kun ne on ihan sliksit pohjasta. Taitaa olla uusien tossujen aika.) Serpentiini meni vähintään yhtä hyvin kun treenatessa ja kepitkin haki hienosti 13. hypyn takaa heittämällä. Tuulisen ja sateisen ilman vuoksi pussia ei käytetty, joten se oli korvattu suoralla putkella. Katselin kun kerta toisensa jälkeen mini- ja mediohjaajat sai koiran putkesta jalkoihin ja koiran hyppäämään 19. esteen väärään suuuntaan. Minä sitten fiksuna tyttönä käskytin Ipen "putkeen, meneMENE!" Sehän män. Kuten hyvin tiedätte. Nipin napin radalta ulkona, remmiämpärin ohi katselemaan palkkaa, kun sain karjuttua sen takaisin käteen ja suorittamaan vielä ne kaksi hyppyä. Muuten ihan sikahyvä rata - kyllä harmitti!

Lähdettiin kävelemään ja koitin arvuutella, että mikähän meidän tulos mahtoi olla. Se saattoi olla kaikkea hyllyn ja nollan välillä. Pelipaikalle palatessa epäviralliset tulokset kertoivat nollarataa ja 2. sijaa. Sapetti, sillä jäätiin ykkösestä pari sekuntia, joka meillä meni ainakin tuplaten sillä ylimääräisellä jättilenkillä. Sujuvalla radalla oltaisiin oltu vahvasti kiinni nollavoitossa. Kerkesin jo manata epäonnea facebookissa, kun kuulinkin että ykkönen on jo valio ja koiria ollessa sen tasan 20 agi-SERT tulee meille!!! Ette arvaa, kuinka onnellinen olin! Mulle huomattavati rakkaampi tavoite on kuitenkin se, että saan tuosta jonakin päivänä valion, joten nollavoitto sinne tänne. Karsintoihin en todennäköisesti edes menisi, vaikka tulokset sen antaisivatkin myöden - ollaan kuitenkin aika kaukana maajoukkuevauhdista. ;)

Hyppäri oli hauska ja mielenkiintoinen. Ensimmäinen kerta, kun näen Suomen radoilla tuollaisen alun (hyppy radalta ulospäin). Rata oli kaikin puolin mentävä, pussi oli taas korvattu putkella. Tämä seikka hankaloitti hieman 10. pituuden jälkeistä elämää, kun siellä oli aika mukavasti putken pää kutsumassa kulkijaansa. Kovin se Ipeäkin viekoitteli, mutta sain hanskaan ja matka jatkui. Nollarataa tehtiin aina 16. putkelle asti, jonka jälkeen oletin sen heittävän puoli-ilmaiseksi takaakiertoon. No heittihän se, niin hyvin että sieltä olis pitänyt koira onkia vähän vakuuttavammin takasin. Ipe tuli ohi koko hypystä ja hyllytettiin sitten kun alettiin korjaamaan. Harmillisen typerä moka, ei ollenkaan vaikea kohta, olisi vaan vaatinut vähän enemmän tarkkaavaisuutta. Eteen-käskyllä pysyi viimesen okserin rima, vaikka hetsasin kovin.

Varsin oli mukava kisamatka, vaikka harmitti toki aika paljon se, etten saanut ratoja videolle. Paikalla olevat (edes jossain määrin) tutut naamat oli yhden käden sormin laskettavissa ja nekin oli joko makseissa starttaavia tai talkoolaisia. Suurin osa jengistä puhui soljuvaa suomisvenskaa, joten mun ois varmaan pitänyt vaan käydä kysyy joltain, että skulle du kunna kuvata meitä? 

Kotimatkalla SERT-riemu vähän latistui kun saavuttiin Alajärven jälkeen onnettomuuspaikalle, jossa liikenne oli seis. Aivan säkkipimeän suoran päässä kajasti tusinakaupalla hälyytysajoneuvojen valoja ja jouduin jonkin aikaa odottelemaan, että pääsin jatkamaan matkaa. Luulin, että kyseessä oli hirvikolari (vain yksi rutussa oleva auto tiellä) - oli aika pahannäköistä jälkeä. Paikalla oli jo metsämies norjanharmaansa kanssa. Isäntä sai saapastella melkoisessa takakenossa, kun tämä koira oli silmin nähden hyvin innoissaan hänelle osoitetusta tehtävästä. Kauheella vedolla ja nenä maassa se haki jo vainua kun lähestyivät kolaripaikkaa. Liikuttavan ihana näky, vaikka tilanne olikin pysäyttävä. Aamulla vasta selvisi, ettei norjanharmaa ollutkaan lähdössä haavoittuneen hirven jäljelle, vaan kyseessä oli vähän harvinaisempi karhukolari, joka oli valitettavasti käynyt nallen kohtaloksi.

Perjantaiaamu valkeni onneksi aurinkoisena, joten päästiin heti ulos ilakoimaan uusien lelujen kanssa. Ipeä ei kiinnostanut punavalkoinen liehuke jämääkään, mutta palkintolelu vaikutti olevan kovin mieluisa. Tai ainakin se on onnistunut näyttämään sen kanssa poikkeuksellisen fiksulta...

Varvikossa tuhisee

Jos joskus voi iloita toisten epäonnistumisesta, niin silloin kun aurinko kuumottaa lähes pilvettömältä taivaalta ja perhoset lentelee, vaikka sääennusteen mukaan piti olla kolme pisaraa ja salamointia.

Retkeiltiin ensimmäisen virallisen lomapäivän kunniaksi Kulhalle, josta kunnianhimoisesti suunniteltiin suunnistavamme nevan yli Vuorijärven kätkölle. Eihän sinne ole kuin kivenheitto ja nevakin helppokulkuista. Inovit litimärkinä ja täynnä turvetta rämmittiin menemään, Fanni kainalossa ja Ipe suojuoksun mm-kisoihin treenaten. Jossain karhunpelotuslaulujen ja kiintopisteen kadotuksen tienoilla saatoin tehdä pienen suunnistuserheen, sillä hetken päästä luulin löytäneeni taikalammen keskeltä metsää - kunnes valkeni, että sehän on se samainen Kulhanlampi, josta juuri lähdimme. Jos en voisi myöntää, että oon surkea suunnistamaan metsässä, niin voisin vaikka vannoa, että mun oikea jalka on paljon pidempi kuin vasen. Sille on syynsä, miksi en koskaan voisi harkita yksinvaellusta.

Tiistaina paistateltiin päivää ja kerättiin marjoja. Puolukkaa on niin valtavasti, ettei tosikaan. Osa mustikoista on melkein marmorikuulan kokoisia. Unna on ihan maaninen mustikan perään. Se raukka ei vaan ole hoksannut, kuinka niitä saisi poimittua suoraan suuhun. (Tai ovelasti esittää tyhmää ja nauttii keräyspalvelusta.) Fanni ja Ipe tuhistelevat menemään pitkin varvikkoa ja keräävät omat herkkunsa. Erityisesti Ipen kanssa joutuu välillä käymään kunnon mustikkataistelua kun se rohmuaa samalla mättäällä niitä parhaimpia marjoja. Sillä välin kun muut ahkeroivat metsän puolella, niin Frida ottaa lungisti pihassa. Se ei vahingossakaan astu varvikon puolelle.

Tiistaina käytiin myös lokkaamassa se Vuorijärven purkki - tällä kertaa lähestyttiin vähän eri teitse koordinaatteja, jottei maanantainen harhareissu toistuisi. Purkki löytyi ja samalla napattiin mukaan mustikat piirakkaa varten ja puolikas annos puolukkahyytelöön. Ipe keskittyi Vuorijärven viilentäviin aaltoihin. Yritettiin samalla etsiä kantarelleja, mutta ei yhden yhtä. Me ollaan kyllä todella onnettomia kantarellien suhteen. Suppilovahveroita sen sijaan löytyi jo, mutta ne jäi vielä metsään kasvamaan. Syksymmällä sitten niiden vuoro. Sitten kun oon saanut sen tottelevaisemman tunnistusnoudon kasattua (ollaan jo lomallakin treenattu!), niin lienee syytä alkaa kouluttamaan yhtä kantarellikoiraa...

6 vuotta ja 9 päivää

Unnalla oli synttärit viikko sitten sunnuntaina. Kerkesin vain fb:ssä asiasta intoilla, blogi jäi. Mutta jeij, Unna on tänään kuusi vuotta ja yhdeksän päivää! :D Pikku-piisami on ottanut kovin rennosti vanhenemisen, hiihdellyt pitkin tiluksia, syönyt mustikoita ja hernepalkoja. Rautavatsaisena ei tehnyt edes tiukkaa vetää herneövereitä synttäreiden kunniaksi, toisin kun Fanni joka oksensi eilisen illan ja yön. Mitä nyt Unnan vatsa vähän pingotti illalla ja aamulla oli päästävä ulos jo klo 7.30.

Unnan terveydentilasta en ole kirjoittanut pitkään aikaan, ehkä siksi että se on ollut varsin hyvä. Kohtaukset on harventuneet (kohtaus/kk) ja ne on lievempiä kuin aiemmin. Ensi viikolla ollaan menossa taas kontrolliin, toivottavasti maksa-arvojen kanssa ei tule yllätyksiä.

Pikkuruinen on ollut iloinen ja reipas tutkimusmatkailija. Hukkasin sen taas päivänä eräänä metsälenkillä. Jonkin aikaa saatiin seisoskella paikallamme, ennen kuin raidakas hiihteli tulemaan suunnasta x - vailla huolen häivää. Etsijäkoira-Ipestäkin oli valtavasti apua. Ihan sama mitä sille sanoi, niin se säntäili kieliposkella kohti rantaa uimisen toivossa.

Eilen illalla oli oikea cutness overload kun katselin leffaa kaikki pikkuiset kainalossa/sylissä. Ipe hipsi alakerrasta jossain vaiheessa ja halusi myös kylkeen kiinni. Tarjolla oli vain Unnan jättimäinen kylki, johon se sitten liimasi itsensä poskensa ja huokaisi syvään. Pakahduin onnesta. <3

Tuplasti pitelemätöntä menoa

Lempäälän kisat osoittautui varsin aurinkoiseksi tapahtumaksi. Kuvittelin lähteväni vesiliirtokisoihin, mutta aurinko porotti koko päivän niin voimakkaasti, että meinas puhti loppua. Kanavan ranta oli onneksi lähellä ja Ipe sai tarvitsemaansa viilennystä ennen, jälkeen ja välissä.

Edellisistä kisoista on yli kuukausi, joten kisatuntuma oli hukassa. Mua rupes jännittään ennen ekaa rataantutustumista! Eka oli Saviojan rata, jossa oli samanmosen ihmisnuolen paikka heti alussa, mitä me hinkattiin keskiviikkona treeneissä. Ajattelin ensin, että alan nynnyilemään ja teen siihen mielummin valssin, mutta sitten sisuunnuin ja päätin ottaa sen ihmisnuolen silläkin uhalla, että se vetää läpi ohjausesta. No kyllä se ohjaukseen tuli, mutta koko loppurata oli kauheeta töksähtelevää vääntöä. En saanut yhtään rytmistä kiinni, unohdin jo melkein kolmosen takaakierron, rimoja tipahteli ja...ja...ähh. Olipa ärsyttävän tuntuista menoa.

Kaks viimestä oli Johannan, ensin hyppäri jossa oli muutama ärsyttävä kohta. Alkuepäsuora hajoamattomalla renkaalla ei kauheesti ilahduttanut radan reunalta katsottuna. Noh, Ipe on varsin varma renkaan suorittaja, joten ei se meille mitenkään ylitsepääsemätön ollut, mutta onhan siinä silti aina omat riskinsä. Kepeille oli samanmoinen lähetys kun keskiviikon treeneissä, joten tiesin suurin piirtein kuinka siitä selvitään. Profiili oli ihan hauska ja tekemistä riitti. Kun lähin hakemaan koiraa autosta niin iski ihan totaalinen black out! Mulla oli ihan musta aukko 11. takaakierron ja 15. pituuden välillä En hahmottanut mielessäni edes miten päin hypyt siinä oli ja pitikö mennä takaakierrolla vai ei - ihan hirvee tunne! Mappe ja Nappis yritti selittää ja tsempata, että kyllä se siellä radalla muistuu mieleen. Kerkesin sitä vilkuilla vielä ennen omaa vuoroa ja sain taas juonen päästä kiinni. Takaakierrossa lipesi tukijalka ja horjahdin, joten palauttelin tasapainoa juuri siinä mustassa aukossa. Ja ei tosiaan ollut käynyt mielessäkään, että siellähän on se putken pää tyrkyllä. Kirosin epäonnea ja jatkoi kuitenkin maaliin asti ihan hyvällä tsempillä. Yllätys oli melkoinen kun tajusin Samun ja Pekan puheista, että se olikin nollarata. Ei se koira ollutkaan käynyt putkessa, mutta minähän en sitä nähnyt kun keskityin kiroamiseen...

Viimenen rata oli profiililtaan ehkä kaikkein kivoin. Meille sopivaa juoksua. Hyvinhän se menikin - ensimmäiset neljä estettä. Sitten rupes napit sinkoileen taivaan tuuliin ja luulin maaliin tullessani ottaneeni ainakin kaks kieltoa. Jäähkälenkin ja -uinnin jälkeen hain kisakirjaani, josta huomasin että perskeles sentään - tehtiin tuplanolla! Vikalla radalla sijoituttiin jopa palkinnoille. Saatiin muun muassa kaunis kukkapuska, jonka toin äitille tuliaisena. Karstulassa odotti kaunis ilta-arinko ja lämmin rantasauna. <3

Meillä on nyt siis yks huoli vähemmän ensi kesän sm:iä ajatellen. Nollia on 4/7 ja koska räävittiin vielä tupla jo näin aikaisessa vaiheessa, niin ollaan jo kovasti voiton puolella. Seuraavaksi aletaan harjoittelemaan sitä, että kuinka tehdään hyvä tuplanolla.

Kuka riemun löytää, sen pitäköön!

Tiedätte varmaan, mitä tämän näkönen sääennuste lupailee? No KESÄLOMAA tietenkin! :DD Mulla alkoi LOMA ja ihan sama vaikka satais lietettä ja rusinoita niin aion olla niiiiin onnellinen siitä, että mulla on LOMA! Lomalomaloma. En tee yhtään mitään sellasta mikä ei juuri sillä hetkellä tunnu kivalta. Ensimmäisen viikon ryvetyn koirien kanssa maalla, eletään kun siat pellossa ja nautitaan siitä, ettei tarvi kammata tukkaa. Metsät on täynnä jo kaikkea jännittävää ja jos säiden armoille jäädään niin keskitytään jäätelöön ja herneenpalkoihin, elokuviin, Frendeihin, lukemattomiin kirjoihin ja päiväuniin - saunomista unohtamatta.

Ennen keskisuomentumista käydään hilpasemassa muutamat kisastartit Lempäälässä. Keskiviikkoisten treenien perusteella odotettavissa on ylitsevuotavaa agilityriemua. Can't wait! Treeneissä Ipe sai ihmisnuolesta niin osuvasti rintaansa, että sillä virtapiikillä jaksoi sinkoilla ennennäkemättömiin tajuuksiin. On se vaan aika kultanen koira. Huolimatta pienistä kommunikointivaikeuksista suoriuduimme treeniradasta varsin onnistuneesti. Tekeminen tuntui hyvältä ja meillä molemmilla oli hirveän kivaa koko ajan. 

Tänä aamuna käväsimme jäljestämässä erästä kissakarkulaista (etsintä #24). Varsin oli selvät kuviot ja voisin vaikka vannoa, että melkosen lähellä oltiin maalia. Niin jokeri-ilmeellä veti semmosen kulman, että arvasin heti sen yrittävän poispäin maalista. Liinanmitan veteli menemään kunnes annoin vähän "haluatko lukita vastauksen?" -pitoa, niin palasi kieliposkella takaisin. Kun viimeisenä vaihtoehtona lähti lopullisen ilmaisun suuntaan niin mentiin semmosta mateluvauhtia maavainulla, että oltiin oletettavasti jo aika kuumalla jäljellä. Tuolla koiralla on vielä sellaista omituisen pyhää kunnioitusta kissoja kohtaan, ettei kovin rehvastellen niitä normaalioloissakaan lähesty.

Lopuksi Jonnan toivottamana rumpujen pärinää ja ikinälkäistä elämää kaikille - olittepa töissä tai lomalla. Tää on niin huippu biisi. <3 Vahvasti mukana elämän sountrackillä.

Laatuaikaa

Mammakaverit toisinaan julistavat facebookissa viettävänsä laatuaikaa, jos ovat liikenteessä vain yhden lapsen kanssa. No meillä on nyt sitten vietetty laatuaikaa kuopuksen kanssa, kun kääpiöt on Karstulassa ja mies Viitasaarella. Ipen ja minun kahdenkeskinen viikonloppu on sujunut rauhallisen viipyilevästi, mutta kuitenkin antaumuksella asioiden kanssa, joita kohtaan tunnemme intohimoa. Eli lyhyesti syödessä ja uidessa.

Ihan vähän treenasimme tokoa torstai-iltana. Kamalan kätevää jättää koira pihalle paikkamakuuseen ja kipaista kolmannesta kerroksesta autonavaimet ja autosta tunnarikamat sillä välin. Tehokkuus ennen kaikkea. Tunnarin kanssa olemme edenneet varsin rauhallisesti, edelleen tehdään pelkkää namien etsintää kapuloiden joukosta. Oman kapulan haistamisesta palkka. Kriittisin kohta, eli se miten siirrytään haistelusta nostoon ja noutoon, on edessä. En halua hätäillä. En ole keksinyt edes hyvää käskysanaa vielä. Annetaan asian hautua. (Ja samalla laadin anomusta Kennelliitolle, että voisko tunnistusnoudon suorittaa vaihtoehtoisesti kävyillä...)

Eilen töiden jälkeen lenkkeiltiin Messukylään, jossa käytiin tarkistamassa yksi näköhavainto (etsintä #24), joka oli todella tyhjä. Ei epäilystäkään. Etsinnästä #23 en ole muistanut edes raportoida, se otti paikkansa jo muutama viikko sitten kun työkaverini burma katosi. Ipe oli virkaneitinä paikalla ja vei oitis aution maatilan pihaan, josta miukulainen muutama yö myöhemmin loukutettiin. Ipe oli hurjan taitava.

Tänään töiden jälkeen (5 more days and then I'm done!) heitettiin herneet reppuun ja kickailtiin Kauppiin. Oli melkosen kuuma, joten jätin vetovaljaat kotiin ja jolkoteltiin normivaljaissa ilman vetoapua. Hikihän siinä silti tuli. Onneksi Näsijärven lempeät aallot vilvoittivat matkalaisten oloa - viilennystauko venähti yli tunnin pituiseksi. Aika kului huomaamatta rantakalliolla istuskellessa ja herneitä syödessä. Ipekin halusi. Pikkuiset herneet pomppivat kalliota pitkin kun karvanaama rouskutti herneenpalkoa onnellisena. Pthyi - kuka niitä herneitä nyt söisi!

Kotiin palatessa meillä oli agenda selvillä - Frendit-maratoni ja jäätelöä. Jossain kohtaa iltaa taisin tehdä uuden henkilökohtaisen ennätykseni: Ben&Jerry's-purkki 24 minuutissa (= The One with Tiny T-Shirt -jakso). Sanottakoon, että minunkin paitani tuntui sen suorituksen jälkeen melko tinyltä. Oli pakko lähteä keventämään oloa iltalenkille ja ihmettelemään ihmisten perjantai-illan touhuja. Jollain ihan oikeasti on sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa! Pimenevässä illassa oli eräänlaista maailmanlopun kesänlopun tunnelmaa - jostain kaukaa kantautui live-puNkkia ja joku huuteli hävyttömyyksiä megafoniin. Lisäksi yllätimme liian monta puskapissaajaa lenkin aikana. Ihanaa laatuaikaa.