Vierailla mailla

Kesälomaan kuuluu oleellisena osana kisareissu naapurimaakuntaan. Aikatauluun osui sopivasti Lakeuden Kennelkerhon kisat Lapualla, uudessa koiraurheilukeskuksessa. Torstaiset iltakisat, reilu tunnin ajomatka. Kauniina kesäiltana sitä sietäiskin ajella, mutta eilen tuli vettä niin raakasti, ettei tietä nähnyt välillä ollenkaan. Kieli keskellä suuta ajettiin aakeiden laakeiden maisemien luo ja todettiin, että koiraurheilukeskus on varsin mukavan näköinen paikka. Kaksi aidattua ulkokenttä, lämpimät sosiaalitilat ja vesivessat. Luokat oli pieniä (makseja ~20), aikataulu väljä ja tunnelma välitön. Lenkkimaastot oli rehellisiä pohojalaasuudelle: pitkään ja suorasti.

Samaa kaavaa noudatti myös Berglundin agiradan alku, joka sopi meille hienosti: pitkään ja suorasti. Rakastan alkusuoria! Radan serpentiinillä (10-13) kosahti yks sun toinen mini- ja medikoirakko, joten kävin ottamassa sitä lämppäesteillä. Ipe kulki hyvin ja tuli ohjaukseen kuin ajatus! Piirroksesta poiketen A ja pituus oli tosiaan vaihtaneet paikkaansa, joten pituudelta sai ottaa aika kovasti kiinni jos mieli saada koiran oikeaan päähän putkea. Heitin niin rivakasti putkeen, että lipes taas tukijalka alta. (En pysy enää mun Inoveilla pystyssä, vaikka ihmekkös tuo kun ne on ihan sliksit pohjasta. Taitaa olla uusien tossujen aika.) Serpentiini meni vähintään yhtä hyvin kun treenatessa ja kepitkin haki hienosti 13. hypyn takaa heittämällä. Tuulisen ja sateisen ilman vuoksi pussia ei käytetty, joten se oli korvattu suoralla putkella. Katselin kun kerta toisensa jälkeen mini- ja mediohjaajat sai koiran putkesta jalkoihin ja koiran hyppäämään 19. esteen väärään suuuntaan. Minä sitten fiksuna tyttönä käskytin Ipen "putkeen, meneMENE!" Sehän män. Kuten hyvin tiedätte. Nipin napin radalta ulkona, remmiämpärin ohi katselemaan palkkaa, kun sain karjuttua sen takaisin käteen ja suorittamaan vielä ne kaksi hyppyä. Muuten ihan sikahyvä rata - kyllä harmitti!

Lähdettiin kävelemään ja koitin arvuutella, että mikähän meidän tulos mahtoi olla. Se saattoi olla kaikkea hyllyn ja nollan välillä. Pelipaikalle palatessa epäviralliset tulokset kertoivat nollarataa ja 2. sijaa. Sapetti, sillä jäätiin ykkösestä pari sekuntia, joka meillä meni ainakin tuplaten sillä ylimääräisellä jättilenkillä. Sujuvalla radalla oltaisiin oltu vahvasti kiinni nollavoitossa. Kerkesin jo manata epäonnea facebookissa, kun kuulinkin että ykkönen on jo valio ja koiria ollessa sen tasan 20 agi-SERT tulee meille!!! Ette arvaa, kuinka onnellinen olin! Mulle huomattavati rakkaampi tavoite on kuitenkin se, että saan tuosta jonakin päivänä valion, joten nollavoitto sinne tänne. Karsintoihin en todennäköisesti edes menisi, vaikka tulokset sen antaisivatkin myöden - ollaan kuitenkin aika kaukana maajoukkuevauhdista. ;)

Hyppäri oli hauska ja mielenkiintoinen. Ensimmäinen kerta, kun näen Suomen radoilla tuollaisen alun (hyppy radalta ulospäin). Rata oli kaikin puolin mentävä, pussi oli taas korvattu putkella. Tämä seikka hankaloitti hieman 10. pituuden jälkeistä elämää, kun siellä oli aika mukavasti putken pää kutsumassa kulkijaansa. Kovin se Ipeäkin viekoitteli, mutta sain hanskaan ja matka jatkui. Nollarataa tehtiin aina 16. putkelle asti, jonka jälkeen oletin sen heittävän puoli-ilmaiseksi takaakiertoon. No heittihän se, niin hyvin että sieltä olis pitänyt koira onkia vähän vakuuttavammin takasin. Ipe tuli ohi koko hypystä ja hyllytettiin sitten kun alettiin korjaamaan. Harmillisen typerä moka, ei ollenkaan vaikea kohta, olisi vaan vaatinut vähän enemmän tarkkaavaisuutta. Eteen-käskyllä pysyi viimesen okserin rima, vaikka hetsasin kovin.

Varsin oli mukava kisamatka, vaikka harmitti toki aika paljon se, etten saanut ratoja videolle. Paikalla olevat (edes jossain määrin) tutut naamat oli yhden käden sormin laskettavissa ja nekin oli joko makseissa starttaavia tai talkoolaisia. Suurin osa jengistä puhui soljuvaa suomisvenskaa, joten mun ois varmaan pitänyt vaan käydä kysyy joltain, että skulle du kunna kuvata meitä? 

Kotimatkalla SERT-riemu vähän latistui kun saavuttiin Alajärven jälkeen onnettomuuspaikalle, jossa liikenne oli seis. Aivan säkkipimeän suoran päässä kajasti tusinakaupalla hälyytysajoneuvojen valoja ja jouduin jonkin aikaa odottelemaan, että pääsin jatkamaan matkaa. Luulin, että kyseessä oli hirvikolari (vain yksi rutussa oleva auto tiellä) - oli aika pahannäköistä jälkeä. Paikalla oli jo metsämies norjanharmaansa kanssa. Isäntä sai saapastella melkoisessa takakenossa, kun tämä koira oli silmin nähden hyvin innoissaan hänelle osoitetusta tehtävästä. Kauheella vedolla ja nenä maassa se haki jo vainua kun lähestyivät kolaripaikkaa. Liikuttavan ihana näky, vaikka tilanne olikin pysäyttävä. Aamulla vasta selvisi, ettei norjanharmaa ollutkaan lähdössä haavoittuneen hirven jäljelle, vaan kyseessä oli vähän harvinaisempi karhukolari, joka oli valitettavasti käynyt nallen kohtaloksi.

Perjantaiaamu valkeni onneksi aurinkoisena, joten päästiin heti ulos ilakoimaan uusien lelujen kanssa. Ipeä ei kiinnostanut punavalkoinen liehuke jämääkään, mutta palkintolelu vaikutti olevan kovin mieluisa. Tai ainakin se on onnistunut näyttämään sen kanssa poikkeuksellisen fiksulta...