Vapputervehdys!

Tyypillinen vappusää on hellinyt meitä viikonlopun yli - hetkessä paistaa aurinko ja toisessa tulee rakeita taivaan täydeltä. Lumet on täältä Kardestakin hävinneet ja jää väistynyt sen verran, että Ipen mielestä olisi jo ihan hyvä mennä uimaan. Ollaan kuitenkin keskitytty potkupallon peluuseen ja frisbeen heittelyyn. Blogikin sai uuden iloisen bannerin meidän pihailakoinnin kuvasaldosta.

Hivenen hirvittää seurata tuon reikäpään kaahotusta, kun se ei kauheesti säästele. Toivon vaan, että joka toisella heitolla/potkaisulla se rytistelis toisen puolen ja joka toisella toisen, että pysyis kroppa kaoottisessa tasapainossa. Kriisihoitoa haettiin letkeältä pyörälenkiltä, jossa vaivoin sain pidettyä Ipen ravilla. Kamalasti oli kaikkea touhua ja lintuja ja myyriä ja sammakoita...

 

Ei ollut tästä konnasta prinssiä Ipelle, mutta pienen maastopyöräilyetapin jälkeen tultiin lupaavan näyn eteen. Aurinkoisen pellon takana oli pahaenteisen musta taivas, jotka yhdessä muodostivat varsin vaikuttavan näyn. Epäonnekkaasti oli vain puhelin mukana, joten nämä kännykkäkuvat saavat riittää. Samalla kun olin nappaamassa kuvaa, niin huomasin, että taivaalla oli hämmentävän hieno sateenkaari. Erikoisia sääilmiötä.

 

Etsii etsii, vaan ei löydä

Virkaneiti pääsi tällä viikolla lisähommiin oikein kunnolla, kun perjantaina lähdettiin Kaisan ja Vipsun kanssa aamuvarhain tsekkaamaan uudestaan samaa karkulaista, jota oltiin tiistaina Ipen kanssa kahdestaan etsimässä. Vipsu hoiti suurimman duunin ja Ipe joutui makoilemaan autossa käytännössä koko aamun ja aamupäivän. Tulomatkalla tarkistettiin (#15) yksi mahdollinen näköhavainto noin 20 km päässä katoamispaikalta. Ipe pääsi hommiin vilkkaan maatienvarrella ja melko nopeasti kävi ilmi, että paikka oli tyhjä. Energiaa täynnä se mennä sinkoili aivan valtoimenaan ja toivoi varmaan viimeiseen asti, että sieltä olisi jäljen voinut nostaa. Mutta kerran jälkeä ei löytynyt, niin vei lopulta takaisin autolle. Vajaan 1,5 km lenkin se heitti tienvartta ja metsää pitkin. Oli aika kiva huomata, että virkaintoisuudestaan huolimatta antoi selvästi ymmärtää, että paikka on tyhjä. Voishan se nimittäin tehdä senkin tempun, että lähtisi jäljestämään vaikka hirveä tms. kiinnostavaa. Kiltti Ripelius. <3 (Tämän keissin koira löysi kotiin lauantaina.)

 

 Perjantai-iltana klo 19.00 sain tiedon uudesta keissitä ja klo 19.40 olin Ipen kanssa paikalla (#16). Aamu oli ollut niin iisi, jottei iltavuoro tuntunut missään. Vedettiinkin 3,5 km jälki koleissa rantamaisemissa, jossa karkuri oli ilmeisesti päässyt alkuviikosta vielä kulkemaan jäitä pitkin, sillä Ipe ilmaisi useaan kertaan järvelle ja yrittikin muutamaan kertaan jäälle, mutta huomasi nopeasti ettei sinne enää ollut asiaa. Vauhti oli varsin rehvakas ja vire niin rento, että oletin karkurin olevan suhteellisen kaukana. Hämärä alkoi jo laskeutua, joten jouduin loppualkkaamaan taas eräästä ilmaisusta ja lopettaa hommat sillä erää siihen. Lauantaina Sari lupautui Lyylin kanssa jatkamaan hommia siitä, mihin me lopetettiin. Aktiivinen jäljestysaika oli trackerin mukaan tasan tunti, joten kyllä sillä aika hyvän iltaväsytyksen sai koiralle aikaan. Kaiken kaikkiaan hyvän tuntuinen etsintä. Välipalkkasin pari kertaa selkeistä suuntailmauksista ja yhdessä kohtaa pidettiin leikki- ja juomatauko, kun odotettiin peesaajaa paikalle. Vaikka nollattiin puolessa välissä, niin jatkaminen onnistui vaivatta. Tai ehkä juuri sen nollauksen takia yli kolmen kilsan jälki kulki niin vaivattomasti.

Nyt nollataan sitten huolella ja rällätään maalla muutama päivä.

Ripelius Riitasoinnun seikkailut

Tiistaiaamuna tuli pitkästä aikaa häly keikalle, joten suunnattiin Ipen kanssa reippain mielin matkaan. Sinänsä poikkeuksellinen etsintä (#14), että ei saatu peesaajia mukaan ollenkaan vaan suunnattiin kaksissa tuumin tuntemattomaan metsään. Never again. Uuden puhelimen Trackeri vaikutti aluksi oikein yhteistyökykyiseltä ja kuvittelin selviäväni sen kanssa ongelmitta, vaan jossain vaiheessa se oli lopettanut itse itsensä ja data hävinnyt taivaan tuuliin. Hienoa.

Muutenkin reissussa oli vähän obstacleja, kun hirvi otti pikalähdöt Ipen nenän edestä ja sehän tuota ei-niin-riistaviettistä kuitenkin kuumotteli sen verran, ettei meinannut malttaa takaisin hommiin. Hirven perässä liitäessä mulahdin polvea myöten johonkin metsäkoneen möyhentämään kuoppaan, joka oli tietenkin täynnä jäistä vettä. Muutama kipakka kirosana ja Ipen kanssa kehityskeskustelua siitä, että jatketaan nyt hirvestystä vai jäljestystä. Kaadoin kumpparin tyhjäksi ja kenkä litisten paineltiin takaisin kohtaan, jossa vielä oletettavasti oltiin jäljellä. Vire laski jäljestysmoodiin ja luottavaisin mielin jatkettiin matkaa. Kunnes astuin syvään liejuun ja sain kaksin käsin repiä kumpparia irti siitä juoksumudasta. Puuh, mitä vielä?

Loppumatka sujui vähän onnellisempien tähtien alla, Ipe jäljesti hyvällä draivilla kaikkineensa noin 2 km. Jossain vaiheessa tultiin metsäautotielle ja siitä kun Ipe suuntasi takaisin metsään, kuului vasemmalta puolen koiran käskevää haukkua. Ipe lähti kiertämään ääntä oikealta ja lopulta, noin 300 metrin jälkeen, ilmaisi selvästi äänen suuntaan. Palkkasin ja otin liinan pois. Kun lähdin kävelemään äänen suuntaan tarkastaakseni mistä ääni tuli, Ipe tuli kaksi kertaa eteen ja hyppi päättäväisesti vasten. Pälyili olkansa yli ja oli sen oloinen, ettei halunnut edetä ilmaisunsa suuntaan. Kierreltiin hetki metsässä, mutta ei löydetty kuin yhdet suhteellisen tuoreet kakat ja jälkiä. Oletettavasti karkuri oli lähellä jo Ipen "mennään niinkuin ei mentäiskään" -jäljestyksestä päätellen. Sain lopulta itseni taas kartalle ja löydettiin takaisin lähimmälle tielle. Pari tuntia rymyttiin metsässä, vaikka matkallisesti ei kauaksi liikuttukaan.

Kuolahanat aukee, kun kameranaisella on kädessään...OMENA!

Eilen agitreeneissä oli Ipe oli niin kiltti ja taitava, ettei tosikaan. Se varmaan halusi hyvitellä lämmittelylenkillä sattunutta välikohtausta, kun se otti Luun kanssa vähän yhteen. Ipe on kyllä melekonen emäntä jos tulee rähinä, kun se ei anna periksi piirunkaan vertaa. Ei sitten haluttu Anun kanssa ottaa selvää kuinka tosissaan ne olisi tapelleen, vaan mentiin väliin ja nostin Ipen valjaista pois. Luu tekee juoksujaan ja on kiinnostunut hajuista ja ilmeisesti sattuivat samaan aikaan liian hyvälle hajulle, sillä kähinä alkoi kun napista painamalla. Luu taisi viedä tämän erän, sillä loppulenkin Ipe kulki nöyränä joko mun selän takana tai kierteli ojien puolelta jos edellä painattava Luu tuli liian lähelle. Mutta arvatkaa vaan leuhkiiko se silti kavereilleen, että se on tapellu maajoukkuekoiran kanssa!? Onneksi tällaiset välikohtaukset on harvinaisia - oiskohan Ipe kaks kertaa aiemmin joutunut oikein kunnon kahakkaan. Tälläkin kertaa selvittiin vain henkisellä kolauksella.

Treeneihin välikohtaus ei kuitenkaan vaikuttanut, päinvastoin! Outi oli tuonut kivan radan (varioitu TopTeam-treeni), jossa puomin leieröintiä, itsenäistä pujottelua ja muuta kivaa pikkuhaastetta. Soile halusi vetää Lorulle rimat tappiin, joten mekin mentiin kaksi kierrosta 65:lla. Ei ainuttakaan rimaa tullut alas koko treeniaikana! Vikan kierroksen lopussa kun väsymys painoi jo käpälää, kuului pieni räpsähdys, mutta se oli ainoa merkittävä rimakosketus. Alkuun oli vähän sellaista liito-oravamaista hyppelyä kun haettiin tuntumaa korkeille rimoille. Harvakseltaan tulee treenattua kaikki rimat tapissa. 

Muutoin Ipe oli oikein hyvin ohjauksessa ja oikeesti tuntu siltä, että on hyvin kuulolla. Muutamat hassut virheet, jotka tehtiin treenien aikana oli suvereenisti omia mokia. Ipe hoiti oman tonttinsa kyllä hienosti, oli estehakuinen, tuli ohjauksiin (yhtä pakkovalssia lukuunottamatta) ja kesti paljon sellaista häiriötä, jota ei kovinkaan usein treenata. Kaikkineensa tuntui todella hyvältä.

Varovaisesti arvelen, että viime aikainen hyvä fiilis agilityssä johtuu siitä, että se on kropaltaan ollut paremmassa kunnossa. Niitä kuutamokeikkoja, joissa se sinkoaa aivottomana jonnekin kaukaisuuteen, ei ole ollut pitkään aikaan. Vire ei nouse yli äyräiden ja yhteistyö on huomattavasti helpompaa. Eilen väliajalla vein sen pienen kävelyn jälkeen hetkeksi autoon rauhoittumaan, sillä etenkin radalla käynnin jälkeen sen saa kyllä huolella keräämään kierroksia muita kuunnellessa. Toisella kierroksella oli edelleen hyvässä vireessä ja keskittymiskykyinen. Tätä lisää!

Sunbathing

Torstaina mentiin Turkuun ja takaisin. Kerrankin saatiin matkaseuraa, kun Maiju lähti Ihmeen kanssa mukaan. Ihme on niin herttainen, jopa Ipenkin mielestä soveltuvainen leikkiseuraksi. Perinteiseen "mitäs teille kuuluu?" -kysymykseen mulla ei ollut Tanjalle tilitettävää kuin karvanlähdöstä ja käsittelyn aikana kävikin ilmi, että Ipe on tosi kivassa kunnossa. Ensimmäistä kertaa ikinä ranka oli käytännössä kokonaan suora! Käsittämättömän hienoa. Puolitoista vuotta ollaan tehty työtä sen eteen ja nyt vihdoin vaikuttaa siltä, että ongelma on selätetty. Ihanaa olla kerrankin toiveikas sen suhteen, että ehkä tämä ei olekaan ikuisuusongelma.  Säännöllisellä ylläpidolla voidaan hyvinkin päästä selville vesille.

Loppuviikko on edennyt omalla painollaan, Ipe on ollut pari päivää kevyemmällä liikkumisella hoidon jäljiltä ja ollaankin maleksittu Sorsapuistossa ja nautittu auringosta. Unna on ollut iloinen ja itsevarma oma itsensä. Sen lokinmetsästyspotentiaalia jaksan kadehtia kerta toisensa jälkeen. Eilen nautiskeltiin aamuauringosta puistossa ja vastaan lensi lokki noin kolmen neljän metrin korkeudella. Unna päätti haluta aamupalaksi lokkipaistia ja hyppäsi ainakin viisi senttiä ilmavan hypyn ja louskaisi leuoillaan ilmaan. Olipa lähellä, tuumasi hän varmasti.

Eilen illalla rötvättiin sohvalla tyttöjen kanssa ja katsottiin KidSingiä. Tekis mieli aloittaa siitä, kuinka eettisesti arvelluttavaa on laittaa lapset laulamaan elämää suurempia kappaleita suoraan lähetykseen ääni jännityksestä kireenä, mutta taidan jättää tällä kertaa... Sillä asia koskee sitä nappisilmäistä pikku-Jania (10 v.), joka videoinsertissään tuumasi, että "jos musta ei tuu poptähteä, niin sitten musta vois tulla vaikka viidakkoseikkailija". Viidakkoseikkailija! Miten on mahdollista, ettei mulla ole käynyt tuommonen vaihtoehto pienessä mielessäkään?! Käsittämättömän hienoa idea! Jos tulen siihen tulokseen, ettei musta tulekaan opettajaa, niin aion taatusti ryhtyä viidakkoseikkailijaksi. 

Mun piti aamulla jättää koirat päineen kotiin ja lähteä Mouhikselle koulutukseen, mutta herätessä oli jotenkin huono olo. Päätin jäädä lepäämään ja olipa onni, sillä parin tunnin päästä Unna sai kohtauksen. Reilu kuusi viikkoa edellisestä, joten pitkälle ollaan päästy. Mutta kyllähän se silti pisti vähän alakuloiseksi mielen. Kohtaus oli suhteellisen maltillinen ja jälkitokkura todella lievä. Lähdettiin aamukävelylle puistoon ja otettiin iisisti. Kohtausten jäljiltä Unna unohtaa onnekkaasti sen kuinka vieraille koirille haukutaan ja epäonnekkaasti sen kuinka tehdään tarpeet. Tunnin verran chillailtiin aurinkoisessa puistossa, ennenkö tirriäinen muisti, että pitäisi varmaan yön jäljiltä pissata.

Fridan kilpirahastestin tulokset tulivat tällä viikolla ja ne oli puhtaat. Kliinisesti punaisella on terveen paperit, joten seuraavaksi etsimme oireille syytä  lihashuollosta ja jos sekään ei auta, niin jätämme ne omaan arvoonsa (korvien väliin). Kevätaurinko on piristänyt ketun mieltä kummasti, pienikin aurinkopläntti jossain niin Frida on paikalla. Ja jos pläntti sattuu olemaan keittiönpöydällä niin sehän istua tapittaa lattialla niin pitkään, että joku ystävällisesti nostaa sen makaamaan pöydälle. En oo itekään varma, kuinka ok on sallia koiran oleminen ruokapöydällä, mutta olipahan mulla hyvä hyvä seuraneiti kun kirjoitin portfoliota. Kunnes aurinko siirtyi näppiksen päälle ja Frida kirjoitta melkeen kuusi sivua AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAa.........................

Etevä!

Miten voikaan olla niin onnistuneet treenit!
Se osasi...

• superisti välistävedot
• hienosti takaakierrot
• serpentiininkin juuri niin huolimattomasti kuin ohjaaja

Mielikuvitus-Ipe kulki melkein sekunnilleen samaa vauhtia kuin IRL-Ipe. Real life koira teki myös ennennäkemättömän tempun, kun korjasi keppien avokulman linjansa oikeaan: tokaan väliin vei vauhdikas linja, mutta Ripelius mennä korjasi viime hetkellä ekaan väliin. Käsittämätöntä! Avokulmat on aina olleet haastavia, mutta tämän päivän perusteella vaikutti siltä, ettei se olekaan niin vaikea avohoitotapaus kuin olin kuvitellut.

Paljon se osaa, muttei lukea.

 

(Kuva eilisistä tokotreeneistä. Kyllä, me treenataan tokoakin, mutta en halua puhua siitä.)

23 h x 8

Kello 05.00 perjantaiaamuna.
Jännitti ja samalla olin aivan haltioissani. Matkalla Helsinkiin. En tiennyt tarkkaan mihin olin menossa ja mitä oli tapahtumassa. Sattumien summasta olin saanut edellisellä viikolla puhelun viestintätoimisto Milttonista ja kuullut pääseväni mukaan Microsoftin 8-taloon yhdessä kolmen muun yleisöhaun perusteella valitun ja neljän bloggaajan kanssa. Hiukan jännää!
Jännäksi homma meni jo heti aamusta kun oli hilkulla, etten myöhästynyt junasta. Aamusprintin ansiosta kerkesin kuin kerkesinkin kuuden junaan ja seikkailu oli valmis alkamaan!

Edessä oli siis päivä makeassa kämpässä Helsingin Punavuoressa, mutta ennen "taloon" menoa pyörähdettiin hotellin kautta. GLO hotelli teki pienen mokan ja antoi mulle buukatun huoneen, jonka aamu-uninen asukas ei ollut tyytyväinen, että sen ovella ryskytetään kello kahdeksan jälkeen aamulla. Onni onnettomuudessa, sain hyvitykseksi deluxe-sviitin, jossa oli kuninkaallinen parisänky, tilava oleskeluhuone sekä erikseen kylppäri ja vessa. Siinä hetkessä jo melkein toivoin, että tulispa ilta nopeasti, jotta pääsisin nauttimaan ylellisistä unista!

8-talossa odotti yltäkylläisen aamiaisen lisäksi väkeä Milttonilta ja Microsoftilta, suurin osa asukkaistakin oli jo ennättänyt paikalle. Homma lähti rullaamaan varsin nopeasti, kun meille iskettiin uuden karheat laitteet käteen. Kaikki asukkaat saivat Windows-puhelimet (Nokian Lumia 920) ja tabit (Surface) - oli siinä riemua kerrakseen! Aluksi tutustuttiin laitteiden perussysteemeihin ja tietenkin mukautettiin niitä oman näköisiksi. Päivän aikana kun pöydillä pyöri kahdeksan+ samannäkäistä laitetta niin oli ihan tärkeää pistää jotain henkilökohtaista lukitusnäyttöön.

Aamupäivä tutustuttiin uuden Windows 8:n hienouksiin ja opeteltiin käyttämään järjestelmää. SkyDrivet ja OneNotet alkoivat tulemaan tutuiksi - saatiimpa joka videotervehdys Michael Monroelta, joka on uuden Officen keulakuvana. Ensimmäinen varsinainen haaste sisälsi verryttelyhousuja ja kuvitteellisia seiniä kun tutustuttiin Xboxin Nike + Kinetic Training -ohjelmaan. Liiketunnistimella toimiva treenipeli oli aivan tautisen hauska! En olis ikinä uskonut, kuinka tehokasta treeniä tollasella voi saada aikaan.

Kuva: Microsoftin blogista

Pikaisen lounaan jälkeen saatiin vieraaksi ansioitunut valokuvaaja Jere Hietala, joka tuli kertomaan meille näkemyksiään valokuvaamisesta ja erityisesti puhelimella kuvaamisesta. Tärkeintähän ei ole fancyt laitteet vaan se millaiseksi kuva tehdään muilla keinoin (valo, rajaus, värit jne). Lumia 920-puhelimassahan on aika tykki kamera ollakseen kännykkäkamera, joten sillä pääsee pitkälle arkikäytössä. Vaikka kyllä järkkärillä kuvanneena ehkä jää kaipaamaan tiettyjä asioita, mutta varsin siistiä jälkeä tuo puhelin saa aikaan. En tarkoituksella ottanut reissuun mukaan järkkäriä, vaan päätin että kuvaan kaikki puhelimella (ja toki luotin siihen, että hard core bloggaajilla suljin laulaa puolen minuutin välein...;)

 

Valokuvaushaasteeseen meidät jaettiin pareihin ja tehtäväksi annettiin kuvata "elämän pieniä iloja" -valokuva ja .gif käyttäen Elävä kuva -sovellusta. Nadjan kanssa lähdettiin ulos seikkailemaan ja löydettiin itsemme (jätskikaupan kautta) pieneen leikkipuistoon. Jäätelö ja keinu, siinäpä ne elämän pienet ilot. Meidän .gif-kuva sai erityismaininnan onnistuneesta toteutuksesta - jeij!

 

 

Valokuvaushaasteen aikana talolle oli ilmestynyt Meri-Tuuli Lindström, joka vastasi illan kokkaushaasteesta. Meri-Tuuli oli aivan mielettömän ihana tyyppi, kertakaikkisen sympaattinen! Kokkaushaaste olikin vähän mittavampi kuin kukaan osasi ajatella, tehtävänä oli loihtia kolmen ruokalajin illallinen kahdelletoista hengelle! Olin havaitsevinani muutamia epäuskoisia katseita, mutta paritiimit muodostuivat aika kätevästi sellaisiksi, että kukin pääsi tekemään juttuja oman kokkaustaitonsa mukaisesti.

 

 

Minä sain parikseni ihanaisen Majn, joka ilmoitti heti aluksi olevansa omasta mielestään niin onneton ruoanlaittaja, että vastaa mieluiten kattausesta. No mehän saatiin sopivasti vastuullemme alku- ja loppudrinkit, kauttaus ja koristelu sekä musiikki! OneNote-kauppalistojen jälkeen kullekin parille lyötiin rahat kouraan ja tilataksilla Hakaniemen halliin sekä Alkoon.

Meillä oli Majn kanssa suhteellisen lepponen työ, joten yritettiin vaan pysytellä pois tieltä keittiössä, jossa kävi aikamoinen kuhina useamman tunnin ajan! Hellan edessä seistii ainoastaan alkudrinkeiksi valittujen Bellinien vuoksi, jota varten keiteltiin omenasose. Oltiin me sitten eteviä!

 

 

Meidän soppa ei ainakaan kärsinyt useammasta kokista, vaan kahdeksan+ ihmistä sai aikaan sellaisen illallisen, etten ole aikoihin syönyt niin hyvin. Meri-Tuuli opasti ja neuvoi ihanan kärsivällisesti. Keittiö oli täynnä mitä ihmeellisempiä raaka-aineita ja ruokalaji-ideat eivät suinkaan olleet mitään tavanomaisimpia. Vai miltä kuullostaa punajuuri-mango-mansikkasalaatti homejuustolla ja saksanpähkinöillä? Erikoiselta, mutta maku oli taivaallinen! Gourmetburgereiden kanssa oli raitajuuritikkuja (kuva yllä). Juures suoraan My Little Pony -maasta! Koko 8-talon menu löytyy täältä.

 

Loppudrinkkejä varten laitettiin Majn kanssa tehosekoitin laulamaan, sillä tarjolla oli Mansikka Ivanonit. Kirpeän mansikkainen jäähiledrinkki oli sopiva lopetus hienolle illalliselle. Illan lopetus se ei kuitenkaan ollut, sillä aterioinnin jälkeen vaihdettiin mekot päälle ja lähdettiin Milttonin showroomille Heli Kajon yksityiskeikalle. Kyseinen artisti ei ole herättänyt mussa aiemmin tunteita suuntaan eikä toiseen, mutta mimmin setti vakuutti kyllä lujaa! En muista, millonka olisin viimeks liikuttunut niin paljon musiikin vuoksi - mieletön tulkitsija!

 

Lyhyen baarivisiitin jälkeen oli lähdettävä hotellille, sillä päivä alkoi painamaan jo aika tehokkaasti päälle. Kun pääsin luksuslakanoiden väliin, niin katoin kelloa ensimmäistä kertaa sitten aamun. Näytti olevan 04.00 lauantaiaamuna.

 

23 tuntia tiukkaa settiä, uutta ja jännää, mahtavia tyyppejä, hyvää ruokaa ja tietenkin siistiä teknologiaa. Täytyy sanoa, että odotin päivältä paljon, mutta sain vielä enemmän. Kaikki ihmiset olivat aivan valtavan ihania ja koko porukka tuli mainiosti toimeen keskenään. A day to remember.

 

 

Kiitos Microsoftin väelle ja Milttonille tästä hienosta mahdollisuudesta! Erityiskiitos kanssasisarille: Sanna, Mari, Karo, Maj, Laura, Alexa ja Nadja. <3

 

Lisää juttua ja kuvia löytyy Majn, Lauran ja Alexan blogeista - käykäähän kurkkaamassa.



Mullon kumpparit jalassa!

Väsyttävän, mutta onnekkaan viikonlopun päätteeksi oli jaksettava tsempata kisoja varten. Aamulla torkuttaessa vielä arvoin, että lähteäkkö vaiko eikö ensimmäiselle hyppärille. Johannan hyppäri oli viimeksikin niin kimurantti, ettei siitä tullu mitään. Onneksi kampesin itseni kuitenkin ylös, sillä rata oli tällä kertaa aivan eri tyyppinen - kiva juoksurata.

Otin taas kokeiluun uudenlaisen valmistautumisrituaalin. Ensinnäkin tein tietoisesti ratkaisun, etten stressaa siitä saanko ketään kuvaamaan ratoja vai en. En oo aiemmin huomannut, että kuvaamisella olisi merkitystä, mutta täytyy kyllä myöntää, että jotenkin oli rennompi fiilis kun kamera pysyi repussa koko päivän. Yhtäkään videota ei siis ole nähtävissä, vaikka viimeisellä radalla (tai sinne menossa) olisi ollut taas sirkushuvia kerrakseen. Ipe pysyi kivassa vireessä, käveltiin paljon metsäpolkuja edes takaisin ja tulin noin >10 koiraa ennen halliin revittämään lelulla ja ottamaan pari lämppähyppyä. Hyppärillä olikin rimat tapissa, joten päätin että jos rimoja tulee alas niin en keskeytä. Ollaan niin vähän treenattu ratoja, jossa kaikki olisi 65 cm, joten kai se olisi ollut aika epäreilua Ipeä kohtaan. (Note to self: kesä ja kuusvitosen rimat on tulossa - treenaa!) Selviydyttiin kivasti alusta, Ipe oli hyvin kuulolla ja tuli hyvin ohjauksiin. Radan haastavin kohta (monelle muullekin) oli lyhyt hyppypyöritys, johon tultiin pimeesti putken takaa. Rytmitin vähän huonosti, jonka vuoksi tipahti rima. Jatkettiin kuitenkin kivalla tsempillä loppuun asti. Lopun hyppysuoran haki hienosti eteen-käskyllä, vaikkakin hypyjen väli oli just niin pahimmoinen, ettei niistä selvinnyt yhdellä laukalla vaan piti ottaa kaksi töpölaukkaa, joka söi tekniikkaa aika pahasti. Vitosella siis maaliin. Tuloksia kuulutellessa tajusin, että 3. sija ja hyppy-SERT oli sitten sen yhden riman päässä... Noh, joku toinen kerta.

Mikkilän kaksi agirataa oli vuorossa viimeisenä ja jatkettiin samanlaisella zen-valmistautumisella. Rata oli kiva ja homma näyttikin ihan lupaavalta, kunnes tein emämokan. Soile ja Loru oli ennen meitä ja kun päästin Ipen näkemään ne, niin hommahan levis käsiin aika raakasti. Aivan kuin rauhallisen rennosta jazz-biisistä olisi sekunnin sadasosassa sämplätty teknoversio ekstaasilla höystettynä. Fly me to the moon, indeed... Ipe meuhkasi ja yritti sännätä Lorun perään kun istutin sitä lähtöön. Voi morjens, tästä tulee varmaan hieno rata. Niinhän siinä kävi, että vireen hienosäädöstä ei voinut enää edes puhua. Kyllä se oli menetty peli. Kakkosrima alas, vaikka otin mukamas sillä varmemmalla ohjauksella. Jotenkin selvittiin puolenvälin pyörityksetkin kamalalla 80-lukulaisella ohjaustyylillä ja loppua kohden homma alkoi jo vähän toimimaan ja Ipe otti vallan mainion puomin kontaktin. Loppusuoraa reippahasti maaliin. Toinen vitonen plakkarissa.

 

 

Viimeselle radalle pidin huolen siitä, ettei koira pääse kilauttamaan itseään katselemalla treenikavereita, joten valmistauduttiin rauhassa pöpelikössä. Temppuiltiin ja otettiin rennosti. Tuo kevätpuron solina oli aivan valtavan terapeuttista kuunneltavaa! Soitin Lealle jossain vaiheessa, että mikähän numero siellä on menossa, mutta Lea oli jäähdyttelemässä jo Aman kanssa. Arvioin, että menis noin parikyt minsaa, joten lähdin sitten hallille päin. Kun avasin hallin oven, kuulin kuuluttajan sanovan "seuraavana lähdössä Isla, valmistautuu 337..." Voe perhana! Anu tuli vastaan ja sanoi, että sun pitäis olla jo radalla. Parahdin vain, että "mulla on kumpparit jalassa!!!" Joku kuului sanovan, ettei vuoroa voi siirtää, joten potkasin kumpparit pois, heitin takin lattialle ja juoksin sukkasillaan radalle päin. Matkalla vielä huppari pois päältä ja lähtöön, joka sekin oli hukassa. Ihmiset tuijottaa ja minä kysyin ratatyöntekijöiltä, että mistäs tää rata alkaa. Kiireellä lähtöviivalle, Ipe istumaan ja kävelin alkusuoran puoleen väliin. Pyysin tuomarilta vielä anteeksi, annoin lähtökäskyn Ipelle ja tehtiin nolla. Sweet.

 

 

Näin niitä nollia tehdään. Kuunnellaan vähän puron solinaa, repästään kumpparit pois jalasta ja juostaan puhdas ja hallittu nolla. Voin kertoa, että Ipe oli ihan eri koira kun se ei revitellyt ennen lähtöä hallin hälyssä. Mikään tulisin nolla se ei tietenkään ollut, mutta ehkä tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeämpää tehdä varmaa ja siistiä rataa. Hetsaus tulkoon kuvaan sitten kun nollaratojen aikaväli on jotain muuta kun reilu puoli vuotta.

 

Kaiken kaikkiaan varsin onnistuneet kisat. Koko vuonna ei olla saatu aikaan oikeastaan yhtään mitään, joten tämmönen jo-vähän-tasaisempi suorittaminen tuntuu aika hyvältä. Kesää kohti.



Perjantai - erilainen perjantai

Kun työntää nenänsä joka paikkaan, niin saattaa löytää itsensä mitä erikoisemmista tilanteista. Huomenna on totisesti vähän erilainen perjantai - jännäääää! Olkaahan kuulolla!

Microsoft8-talo blogissa ja Facebookissa

Stay!

Tulihan se takatalvi! Eihän se olis kevät eikä mikään, jossei kunnon takatalvea saada. Ja uusi lumihan on tunnetusti vanhan surma, joten tämä enteilee hyvää. Niin hyvää, että vein suosiolla sukset ja monot varastoon ja silittelin samalla reissulla kickbikeä. Sepelit kun häviävät *simsalabim!* kaduilta ja saadaan pururadat vapaiksi raivopäisistä suksijoista, niin myöhän rullataan Ripeliuksen kanssa kickkailemaan.

Meillä on olkkarin lattiatyynyllä meneillään ryhmäpaikkamakuu. Sanoin niille vaan "paikka!" ja siinä ovat ja pysyvät. Uskomatonta, miten tottelevaisia nuo chihuahuaiset karvapallerotkin on - oon niistä tosi ylpee.

Fridasta olen tuplaylpeä, sillä punainen joutui tänään taas eläinlääkärin pakeille. Mikähän siinä on, että kun yks kroonisesti eläinlääkärissä ramppaava saadaa about kuntoon, niin toinen jo kolkuttelee ovia? Eläinlääkärikäyntien määrä lienee vakio meidän taloudessa. Marraskuussa (muistin virkistämiseksi) Fridan selkä kuvattiin, kun se teki yhtäkkiä stopin sohvalle hyppäämisen ja venyttelyn kanssa. Rangassa ei mitään vikaa löydetty ja oireilu hävisikin ajan kanssa. Kunnes taas. Ennen pääsiäistä se muuttui tosi apaattiseksi ja portaissa kulkeminen oli vaivalloista. Venyttelee todella nihkästi ja tärisee koko ajan. Suunnattiin sitten sisätautilääkärille ja tutkittiin. Ei arista mistään, virtsarakko tuntui käsikopelolla kiinteältä. Ultrattiin virtsakivien  (ja märkäkohdun) varalta. Rakko ja kohtu fine. Se suunnaton hilseily oli lääkärin mukaan vähän turhan suunnatonta. Otettiin sitten kolme putkiloa verta ja tsekataan verenkuvan lisäki kilppariarvot. Ainoa varma diagnoosi tähän mennessä oli: "ompa se kiltti". Niin..punainen on tosiaan aika helppo käsiteltävä, tosin vain sen takia että se menee kauhusta toimintakyvyttömäksi. Varsin oli helpottuneen oloinen koira, kun päästiin kotiin.

Raita, Viima ja Isla

Aamulla seikkailtiin iloisemmissa merkeissä, kun ajeltiin Mapen kanssa Johannalle morjenstaan siskolikkaa ja tätiä. Koirat painattivat ulkona ensin hyvän tovin, tosin Ipeä kiinnosti enemmän touhuta 2½-vuotiaan taaperon kanssa. Tuo pörrö on aika liikuttava penskojen kanssa. Sisällä Ipe ja Raita nysväsivät kylkimyyrypainia, joka oli superliikuttavaa, koska siskokset ei ole pitkään aikaan varsinaisesti painineet vaan hommat hoidetaan yleensä ulkona niin, että Ipe kyylää Raitaa ja Raitaa ketuttaa Ipen painostus. Muutenkin tyttöjen välit on enemmän olleet aina sitä takaa-ajomeininkiä, kun taas Viisel-veljen kanssa Ipe on aina tykännyt kylkinujuamisesta. Voi, kun jonain kauniina päivänä Ipe saisi oman (kokoisensa) kaverin, jonka kanssa voisi kylkimyyryillä päivästä toiseen. <3

Viides vuodenaika

Karvanlähtöaika. 

Ipe nukkui tässä.

Meillä on poikkeuksellinen tilanne, sillä kaikki neljä tiputtavat karvaansa yhtäaikaa. Jos jotain positiivista tästä helvetillisestä karvashowsta täytyy kaivaa, niin ehkä pahimman sulkasadon päätyttyä koittaa edes lyhyt suvantokausi, jolloin joka paikka ei ole välittömässä karvapeitteessä. Kaikki postin kuvat on otettu hetkenä, jolloin Dysonin rakkaista rakkaimpaa rikkaimuria on heilutettu vähintään 24 tunnin sisään.

Dysoni kävi eilen tässä.

Milläköhän hakusanalla koiran hankintaa harkitsevat hakevat tietoa internetistä? Koiran hankinta, koiran ostaminen, haluan koiran, koirarodut, mikä koira minulle sopii. Toivon sydämeni pohjasta, että edes joku koiraa harkitseva eksyisi lukemaan tätä kirjoitusta. Ystävä hyvä! Tämä ei ole dramatisointia, tämä on todellisuutta. Toistan, tämä on todellisuutta.

Frida nukkui sängyssä.

Karvan lisäksi Frida tiputtaa aivan poskettoman määrän hilsettä. Oikein sellaista isoa ja hiutalemaista hilsettä. Se on muutenkin kuin kapinen piski, kun siltä irtoaa karva. Aamulenkkeiltiin jäällä ja otin kumisuan mukaan pientä vastaiskua varten. Luulisi, että aukealla jäällä se karvamäärä häviäisi kun pieru saharaan, mutta niin vaan se pölisi siinä jättimäisenä pilvenä. Voi hyvä tavaton. Peli on vielä voimakkaasti 1-4 karvallisille.

Fannin päiväunipaikka.

Äiti saa ylimääräisiä sydämen tykytyksiä ja inhon puistatuksia kun pelkästään katselee näitä kuvia. Pääsiäisenä kotipuolessa kuulin päivittäin epätoivoisia parahduksia siitä karvanmäärästä, joka saatiin aikaan. "Eikö sua ressaa tää kaamee karva yhtään?" Ressais, jos antaisin sen ressata. Kerran en sille mitään voi, niin turha siitä on verenpainetta ottaa. Sen sijaan, voin keksiä huvia tästä loputtomasta karvamäärästä. Ipen villaa olen kerännyt talteen jo edellisistäkin sulkasadoista, joten en mee kauaa kun mulla on bordercolliepipo, jossa on pieni häivähdys münsterinseisojaa.

Sillä välin, annetaan furminaattorin ja Dysonin laulaa!

Onnellisuus on pienestä kiinni

Tänään on tasan neljä viikkoa Unnan edellisestä kohtauksesta! Whoop whoop! Näin pitkä kohtausväli on ollut viimeksi joskus kun Unna ja minä oltiin vielä nuoria ja solakoita. (Koputan puuta rystyset punaisena.) 

Barbivet on toiminut tähän asti paremmin kun uskalsin unelmoida. Koira on pirteä ja selväpäinen - nukkuu, syö, juo ja tekee tarpeensa normaalisti. Itse asiassa sen lopputtomasta sähläämisestä on ehkä jopa häipynyt pahin kärki ja siitä on tullut kaiken puolin siedettävän ihana. Huoleton kääpiö...ja niin vietävän söpökin kun se on. Ainoa mahdollisesti lääkkeestä johtuva harmillisempi sivuvaikutus on ollut kirsun halkeilu, mutta bebanthen auttaa! Ja otan vaikka viisi kuivuvaa kirsua, jos sen kustannuksella saadaan epilepsia aisoihin.

Katselitte varmaan kuvia ja ajattelitte, että nyt se Järvinen on menettänyt järkensä?! Unnasta todellakin on tullut pesunkestävä Tinkerbell - se käyttää pinkkiä kaulakorua. Sehän todellakin on vain ulkonäkösyistä sillä. NOT. Ootte varmaan kuulleet magneettikoruista? Humpuukia tai ei, siihen en osaa ottaa kantaa, mutta muutama epileptikkokoira on kuulemma saanut helpotusta oireilleen magneetista. Ja koiriinhan ei plasebo tehoa, joten jotain perää siinä mahtaa olla, jos kohtaukset todella ovat vähentyneet. Ostin Lealta (tai oikeestaan Lean äidiltä) ällösöpön magneetin, jonka viritin kotikutoisesti trikookuteeseen. Magneetti on ollut vasta viikon verran käytössä, eikä suinkaan jatkuvasti kaulassa. Uuden lääkkeen vuoksi on tietysti paha mennä sanomaan, että onko pidempi kohtausväli barbivetin vai magneetin ansiota, mutta molempi parempi minulle.

Pinkkejä ja hattaranhuuruisia terveisiä Unnalta! <3 Ilon kautta.

Ei päätä eikä häntää...

Fb tulvi läpi pyhien treenipäivityksiä ja kisavideoita. Me oltiin rehellisesti kun siat pellossa koko pitkä viikonloppu ja panostettiin sellaiseen suoraviivaisempaan toimintaan eli mutkattomaan ulkoiluun. Tämä posti ei sisällä mitään systemaattista treenisuunnitelmaa tai osatavoitetta huoltavaa sisältöä, ei analysointia siitä mikä meni teknisesti hyvin ja mikä ei tai ensinnäkään mitään kovin fiksua. Filmaattisuudesta puhumattakaan!

Häikii!

Tänään emme edes hiihtäneet tai harrastaneet talvista vesihiihtoa, joten päivän tärkeimmät tulokset on haettava jostain muualta. Joudun ojentamaan mestarillisen ykköspalkinnon Fannille, joka nautti auringonpaisteesta huvipurtensa kannella...

...kunnes yhtäkkiä huomasi merellä jotain - Paavo Pesusieni oli joutunut veden varaan ja tarvitsi kipeästi apua! Urhoollisesti Fanni nosti Paavon alukseensa ja jatkoivat miellyttävää purjehdusta kaksissa tuumin.