Otin taas kokeiluun uudenlaisen valmistautumisrituaalin. Ensinnäkin tein tietoisesti ratkaisun, etten stressaa siitä saanko ketään kuvaamaan ratoja vai en. En oo aiemmin huomannut, että kuvaamisella olisi merkitystä, mutta täytyy kyllä myöntää, että jotenkin oli rennompi fiilis kun kamera pysyi repussa koko päivän. Yhtäkään videota ei siis ole nähtävissä, vaikka viimeisellä radalla (tai sinne menossa) olisi ollut taas sirkushuvia kerrakseen. Ipe pysyi kivassa vireessä, käveltiin paljon metsäpolkuja edes takaisin ja tulin noin >10 koiraa ennen halliin revittämään lelulla ja ottamaan pari lämppähyppyä. Hyppärillä olikin rimat tapissa, joten päätin että jos rimoja tulee alas niin en keskeytä. Ollaan niin vähän treenattu ratoja, jossa kaikki olisi 65 cm, joten kai se olisi ollut aika epäreilua Ipeä kohtaan. (Note to self: kesä ja kuusvitosen rimat on tulossa - treenaa!) Selviydyttiin kivasti alusta, Ipe oli hyvin kuulolla ja tuli hyvin ohjauksiin. Radan haastavin kohta (monelle muullekin) oli lyhyt hyppypyöritys, johon tultiin pimeesti putken takaa. Rytmitin vähän huonosti, jonka vuoksi tipahti rima. Jatkettiin kuitenkin kivalla tsempillä loppuun asti. Lopun hyppysuoran haki hienosti eteen-käskyllä, vaikkakin hypyjen väli oli just niin pahimmoinen, ettei niistä selvinnyt yhdellä laukalla vaan piti ottaa kaksi töpölaukkaa, joka söi tekniikkaa aika pahasti. Vitosella siis maaliin. Tuloksia kuulutellessa tajusin, että 3. sija ja hyppy-SERT oli sitten sen yhden riman päässä... Noh, joku toinen kerta.
Mikkilän kaksi agirataa oli vuorossa viimeisenä ja jatkettiin samanlaisella zen-valmistautumisella. Rata oli kiva ja homma näyttikin ihan lupaavalta, kunnes tein emämokan. Soile ja Loru oli ennen meitä ja kun päästin Ipen näkemään ne, niin hommahan levis käsiin aika raakasti. Aivan kuin rauhallisen rennosta jazz-biisistä olisi sekunnin sadasosassa sämplätty teknoversio ekstaasilla höystettynä. Fly me to the moon, indeed... Ipe meuhkasi ja yritti sännätä Lorun perään kun istutin sitä lähtöön. Voi morjens, tästä tulee varmaan hieno rata. Niinhän siinä kävi, että vireen hienosäädöstä ei voinut enää edes puhua. Kyllä se oli menetty peli. Kakkosrima alas, vaikka otin mukamas sillä varmemmalla ohjauksella. Jotenkin selvittiin puolenvälin pyörityksetkin kamalalla 80-lukulaisella ohjaustyylillä ja loppua kohden homma alkoi jo vähän toimimaan ja Ipe otti vallan mainion puomin kontaktin. Loppusuoraa reippahasti maaliin. Toinen vitonen plakkarissa.
Viimeselle radalle pidin huolen siitä, ettei koira pääse kilauttamaan itseään katselemalla treenikavereita, joten valmistauduttiin rauhassa pöpelikössä. Temppuiltiin ja otettiin rennosti. Tuo kevätpuron solina oli aivan valtavan terapeuttista kuunneltavaa! Soitin Lealle jossain vaiheessa, että mikähän numero siellä on menossa, mutta Lea oli jäähdyttelemässä jo Aman kanssa. Arvioin, että menis noin parikyt minsaa, joten lähdin sitten hallille päin. Kun avasin hallin oven, kuulin kuuluttajan sanovan "seuraavana lähdössä Isla, valmistautuu 337..." Voe perhana! Anu tuli vastaan ja sanoi, että sun pitäis olla jo radalla. Parahdin vain, että "mulla on kumpparit jalassa!!!" Joku kuului sanovan, ettei vuoroa voi siirtää, joten potkasin kumpparit pois, heitin takin lattialle ja juoksin sukkasillaan radalle päin. Matkalla vielä huppari pois päältä ja lähtöön, joka sekin oli hukassa. Ihmiset tuijottaa ja minä kysyin ratatyöntekijöiltä, että mistäs tää rata alkaa. Kiireellä lähtöviivalle, Ipe istumaan ja kävelin alkusuoran puoleen väliin. Pyysin tuomarilta vielä anteeksi, annoin lähtökäskyn Ipelle ja tehtiin nolla. Sweet.
Näin niitä nollia tehdään. Kuunnellaan vähän puron solinaa, repästään kumpparit pois jalasta ja juostaan puhdas ja hallittu nolla. Voin kertoa, että Ipe oli ihan eri koira kun se ei revitellyt ennen lähtöä hallin hälyssä. Mikään tulisin nolla se ei tietenkään ollut, mutta ehkä tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeämpää tehdä varmaa ja siistiä rataa. Hetsaus tulkoon kuvaan sitten kun nollaratojen aikaväli on jotain muuta kun reilu puoli vuotta.
Kaiken kaikkiaan varsin onnistuneet kisat. Koko vuonna ei olla saatu aikaan oikeastaan yhtään mitään, joten tämmönen jo-vähän-tasaisempi suorittaminen tuntuu aika hyvältä. Kesää kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti