Onnellisuus on pienestä kiinni

Tänään on tasan neljä viikkoa Unnan edellisestä kohtauksesta! Whoop whoop! Näin pitkä kohtausväli on ollut viimeksi joskus kun Unna ja minä oltiin vielä nuoria ja solakoita. (Koputan puuta rystyset punaisena.) 

Barbivet on toiminut tähän asti paremmin kun uskalsin unelmoida. Koira on pirteä ja selväpäinen - nukkuu, syö, juo ja tekee tarpeensa normaalisti. Itse asiassa sen lopputtomasta sähläämisestä on ehkä jopa häipynyt pahin kärki ja siitä on tullut kaiken puolin siedettävän ihana. Huoleton kääpiö...ja niin vietävän söpökin kun se on. Ainoa mahdollisesti lääkkeestä johtuva harmillisempi sivuvaikutus on ollut kirsun halkeilu, mutta bebanthen auttaa! Ja otan vaikka viisi kuivuvaa kirsua, jos sen kustannuksella saadaan epilepsia aisoihin.

Katselitte varmaan kuvia ja ajattelitte, että nyt se Järvinen on menettänyt järkensä?! Unnasta todellakin on tullut pesunkestävä Tinkerbell - se käyttää pinkkiä kaulakorua. Sehän todellakin on vain ulkonäkösyistä sillä. NOT. Ootte varmaan kuulleet magneettikoruista? Humpuukia tai ei, siihen en osaa ottaa kantaa, mutta muutama epileptikkokoira on kuulemma saanut helpotusta oireilleen magneetista. Ja koiriinhan ei plasebo tehoa, joten jotain perää siinä mahtaa olla, jos kohtaukset todella ovat vähentyneet. Ostin Lealta (tai oikeestaan Lean äidiltä) ällösöpön magneetin, jonka viritin kotikutoisesti trikookuteeseen. Magneetti on ollut vasta viikon verran käytössä, eikä suinkaan jatkuvasti kaulassa. Uuden lääkkeen vuoksi on tietysti paha mennä sanomaan, että onko pidempi kohtausväli barbivetin vai magneetin ansiota, mutta molempi parempi minulle.

Pinkkejä ja hattaranhuuruisia terveisiä Unnalta! <3 Ilon kautta.