Tuoksuu jännittävältä!

Meidän perheessä syvimmät epätoivon huokaukset saa aikaan koiraharrastuksiin laitettu taloudellinen satsaus. Kun se sama tyyppi, joka tuskailee nelijalkaisiin sijoitettua rahaa, kysyy että mitä haluaisin synttärilahjakais, niin on aika yhdistää huvi ja hyöty. No itseasiassa, sunnuntaina 24. pvä olis yks mielenkiintoinen luennoitsija Tampereella... Vaikka järkeen ei mahtuiskaan se, että joku voi oikeasti haluta synttärilahjaksi hajutunnistuskouluttajan luennon, niin luulis sen olevan tyytyväinen, ettei tarvinnut itse keksiä mitään synttäriyllätystä.

Hormilan Ilkka oli minun lahjavalintani. Mies, joka on kouluttanut Suomen poliisikoiria jo ties kuinka monta kymmentä vuotta ja erityisesti ansioitunut hajutunnistuksessa. Kouluttanut maailmallakin, mm. Malesian poliisikoiria. Kovan luokan tekijä ja ennen kaikkea erittäin kokenut.
Kuusi tuntia täyttä tykitystä ja hengästyttävän paljon tietotaitoa. En kertakaikkisesti ala tässä referoimaan koko luentoa, en siihen tyhjentävästi pystyisikään. Mutta se täytyy todeta, että motivaatio kasvoi tsiljoonasti. Ja oivallusten määrä lähenteli sitä luokkaa, että luulen ymmärtäväni koko hajutunnistusjäljen aivan uudessa valossa.

Heti kotiin päästyäni meinasin revetä verkkareihini, kun oli pakko päästä suunnittelemaan kaikkea uutta ja kivaa. Otettiin alkupalaksi pieni muistutus esine-etsinnästä. Illalla oli vielä pakko päästä testaamaan esineitä jäljellä. En ihmettele kyllä yhtään, miksi Ipen jäljestys on välillä niin juosten kustua, koska sehän ei juurikaan saa vahvistusta itse jäljen työstämisestä, ainoastaan lopputuloksesta (maalin ilmaisusta).

Kokeilumielessä pistin Henkan kävelemään noin 400 metrin jäljen, johon sovittuihin pakkoihin tiputettiin hajustetut vanulaput. Sovitut paikat siksi, ettei esineitä ole koskaan jäljellä ollut, joten halusin tietää missä mennään. Valkoiset vanulaput lumisella polulla olisi ollut vaikea löytää ilman ennakkotietoa...tai koiran nenää! Oli nimittäin ilmiselvää, että Ipe reagoi niihin todella terävästi! Ja mikä muutos työskentelyssä oli jo alle puolen kilometrin jäljen aikana! Alun se veti tyypilliseen tapaan aika korkealla nenällä, mutta kun ajoi ensimmäisen lapun yli niin löi nelitassujarrut päälle ja kääntyi kannoillaan tarkistamaan, että mikäs ihme siellä oli! Naks-palkka. Jatkettiin matkaa - Ipellä oikein silmät loisti kun oli niin toihkeissaan kanafileestä kesken jäljen. Kuono laski vähän lähemmäs maata ja teki hirmu tarkasti työn. Toisen lapun yli ja sama juttu. Täyskäännös ja vimmattusti heilui häntä kun skannasi, että mistä se haju tuli - löytyi-naks-palkka. Aivo koira ei montaa toistoa tarvihe, kun loppu (150m) matka meni niin tiiviisti maavainulla, etten ole hetkeen nähnyt sitä niin intensiivisenä.

En ainoastaan ollut aivan kyltymättömän iloinen hienosta jäljestä, vaan myös vakuuttunut siitä, että juuri tätä me tarvitaan! Nenä maassa työskentely ei varsinaisesti ole ensisijainen tavoite esinetreenillä, vaan se tekemisen tarkkuus ja yllätyksellisyys, joka pitää motivaatiota yllä. Esineillä ja sen tuomilla välipalkoilla uskon, että motivaatioa, into ja (positiivinen) jännitys jäljestää huolellisesti kasvaa.

Paimenen rintafileet ja muita arkisia asioita

Se alkaa aurinko paistaa tännekin risukasaan! Viikko on mennyt suurilta osin opintojen parissa, mutta ollaan myö keretty tekemään pikkasen jotain muutakin - kuten maratonijäljestys ja äkkilähtö Turkuun. Tosin aina kun on ollut pienikin hetki ylimääräistä aikaa, niin mitäpä muutakaan me tehtäisiin kuin laskoteltaisiin (tai pelattaisiin Unnan kanssa palloa). Joskus parhaimmista sohvapaikoista käydään kiivasta taistelua...

Ensiksi täytyy kuitenkin iloisesti ilmoittaa, että Unna on voinut toistaiseksi erittäin hyvin! Lääkkeen aloitus ei ole aiheuttanut lääkepökkyrää, jota pelonsekaisin tuntein odotin. Sen sijaan täällä on ollut semmonen tättähäärä taas vauhdissa, että isommatkin jo väistyy tieltä. Unnan ruokahalu on kasvanut eksponentiaalisesti, jos sen puruvoima olisi suurempi, niin olisin varmasti menettänyt jo muutaman sormenpään. Jossei se ole syömässä tai pyytämässä ruokaa, niin sitten se pelailee palloa. On se vaan aika liikkis.

Maanantaina käytiin tosiaan hommissa Ipen kanssa, kun jäljestettiin erästä koiravanhusta (etsintä #11). Se keikka ei ollutkaan ihan hetkessä ohi, sillä varsinainen jäljestys kesti 1½ tuntia ja etsinnässä oltiin reipas 5 tuntia! Aikamoinen urakka, joka onneksi päättyi ihan onnellisesti. Hiukan tuuliajolla olin Ipen työskentelyn kanssa - jotain outoa siinä oli, mutta ei mitään käsitystä, mistä kaikki kummallisuudet johtui. Ei varmaan auta kun laittaa nokka kohti uusia treenejä ja etsintöjä. 

Keskiviikkona agitreenien sijaan lähdettiin käymään Turussa, kun onnekkaasti saatiin Tanjalle lyhyellä varoitusajalla aika. Ipe ei ole tuntunut hyvältä agissa viime aikoina ja sen jalat on oudosti lipsuneet sellaisilla alustoille, jossa ne on ennen pitäneet normaalisti. Tuosta jalkojen lipsumisesta Tanja jo epäili kaularangan ongelmia ennen kun oli edes koskenut koiraan. Ja niinhän ihan perustaivutuksissa kävikin ilmi, että jotain häikkää kaulassa on vasemmalla puolen. Mitään supervakavaa se ei onneksi ollut, vastasi hyvin käsittelyyn ja "toimi" taas kunnolla hoidon jälkeen. Jonkun tällin kuitenkin ottanut kaularankaan, jonka vuoksi pidetään nyt pari viikkoa agisaikkua.

Muuten Ipe oli oikein mainiossa kunnossa niiltä osin, missä ongelmia yleensä on ollut. Maksan verenkiertokin oli kuulemma paras tähän asti! Sitten kun se saa nää ikuisuusongelmat kuntoon, niin se keksii jotain uutta. Koirahierojaopiskelijakin jo mainitsi aiemmin kireistä rintalihaksista ja niinhän ne oli edelleen vähän jähmeät. 

Edellisestä osteopatiasta on se 2½ kk ja tuli kyllä tarpeeseen. Aluksi Ipe oli levoton ja yritti kiehnätä itseään pois käsittelystä, mutta jo hetken päästä alkoi silmät lumpsumaan siihen malliin, että taidettiin siellä käydä kolkuttelemassa taas nirvanan ovia...

Krokotiilin kyynel

Tiistainen raskaan sarjan elämä painavoitui yötä kohden käsittelemättömiin mittasuhteisiin, kun kahden päivällä tulleen epilepsiakohtauksen jälkeen herättiin kohtauksiin klo 01.30 ja viimeisen kerran klo 05.30. Ajatukset oli siinä vaiheessa jo aika armottomia. Tässäkö tämä nyt oli? Pitäisikö vaan tehdä se viimeinen päätös? Etenkin kun viimeisen kohtauksen jälkeen Unna oli jo fyysisesti niin puhki, ettei häävin pystynyt istumaan suorassa. Normaalisti kohtausten jälkimainingeissa se lähtee kävelemään ympäri kämppään. Walk it off.

Krokotiilin kyynel

Soitin yöllä päivystykseen, mutta mitään akuuttia hoitoa ei asialle ole. Ainoastaan, jos kohtaus vaan jatkuu ja jatkuu. Pieni pelko siitä, että jonain kertana se ei palaudukaan normaaliksi kohtauksen jäljiltä nosti päätään kun vielä keskiviikkonakin Unna oli tokkurainen. Edellisten peräkkäisten kohtausten jäljiltä (2½ viikkoa sitten) oli puhe eläinlääkärimme kanssa, että seuraavasta sarjakohtauksesta aloitetaan lääkitys. Saimmekin onneksi ajan Hakametsään torstaille, jossa käytiin lunastamassa meidän viimeinen oljenkorsi - barbivet.

Tätä tyypillisintä (ja toivottavasti toimivinta) epilepsialääkettä emme ole aiemmin aloittaneen sen vuoksi, että se on maksatoksinen. Unnalla on ollut maksan kanssa menneisyydessä häikkää, jonka vuoksi barbivetiä ei ole harkittu. Nyt ollaan siinä pisteessä, että lääkitys on aloitettava ja katsotaan kuinka pitkälle tällä maksalla pötkitään. Jos se on puoli vuotta, olemme kiitollisia. Jos se on vuosi, olemme vielä kiitollisempia. Hyvässä lykyssä se voi olla pidempikin aika. Lääkärin mukaan maksamutokset alkavat näkyä veriarvoissa tyypillisesti noin vuoden käytön jälkeen. Toivoa antoi verikokeet, joiden perusteella maksa-arvot ovat tällä hetkellä täysin normaalit.

Tällaisella arsenaalilla jatkamme taistelua. Lääkkeen antaminen vaatii silmänkääntäjän lahjoja, sillä lääkemäärä on mitättömän pieni. Niin onneton, että tabletit oli jauhettava apteekissa annospusseihin ja niihin oli lisättävä täyteainetta, jotta siellä pussissa olisi fyysisesti jotain muutakin kuin tähtipölyä. Sataan (100) annospussiin tuhraantui huikeat 14 tablettia, se kertonee jotain annoksen koosta. Samylin on maksaa tukeva lisäravinne.

Saas nähdä, kuinka tässä käy.

Sata pusua jokaiselle!

Sadannennen postauksen (bloggerissa) kunniaksi rauhaa ja rakkautta kaikille blogin lukijoille - ketä ikinä olettekaan! (Nyt teillä tuntemattomilla ja hiljaisilla olisi oiva hetki hihkaista olemassaolostanne! ;)

Ihanaa ystävänpäivää! Vaikka jokainen koirallinen tietääkin, että koirien kanssa joka päivä on ystävänpäivä. <3

Raskaan sarjan asioita ja olemisen sietämätön keveys

Tänään on tapahtunut painavia asioita. Ensimmäinen oli vajaa parikymmentä kiloa. Se tuli postikuljetuksena mainostähti-Fannille. Ipe ymmärsi tarkkanenäisenä mistä oli kysymys jo ennen kun ennätimme avata sitä - piti irvistää vähän Fridalle, joka meni liian läheltä laatikkoa. Fanfaarien soidessa avasimme paketin, josta paljastui  paljon ja lisää herkkuja. Lisäksi varsin tuntuva lahjakortti PetNetstoreen, joka tullaan käyttämään osittain lisäherkkuihin - luonnollisesti.

Koirat on ihan hulluina HauHaun kanafileisiin. HauHaulla on itseasiassa aika mukava valikoima herkkuja, jotka ovat ehtaa itseään. Konstailemattoman maukkaita. Viime syksyn vaellukselle erinomainen retkiherkku oli nämä kuutiot, jotka ei paljon rinkan painoa rasittanu. Yllätyspaketissa oli osana mallipalkkiota Fannille vuoden ruoat, joita rehellisesti sanottuna odottelin vähemmän innokkaasti. Jätemylly-Ritakin kun on poistunut paremmille sapuskoille, niin markettimuonana mieltämäni HauHaun kana-riisi saattaisi koitua rasitteeksi. Vaan saatoimpa mennä murehtimaan asiaa aivan liian aikaisin, sillä meillä on täällä tällä hetkellä neljä sirkustähteä, jotka esittelevät kaikki tuntemansa temput yhden maustepippurin kokoisen nappulan toivossa! Unnakin meni ja sylkäisi Orijenit matolle kun kupissa oli vaihtoehtoruokaa. Ipe tarjosi ärsyttävyyteen asti seuruuta iltalenkillä, kun pisti merkille, että uutta sapuskaa oli takin taskussa. Valmistusainelistakin on yllättävän lyhyt, joten eiköhän nuo tule syötetyksi ihan hyvillä mielin.

Lisää raskaita asioita tupsahti päiväsellä pariin otteeseen. Unna sai tänään kaksi(!) kohtausta. Tiedettävästi ensimmäinen kerta kun saman päivän aikana tulee useampi kohtaus. Eiköhän se barbivet ole aloitettava, ei tämä näinkään voi jatkua. Juuri viime päivänä ollaan Henkan kanssa kilpaa ihasteltu, kuinka supersöpö koira voi joku Unnan kaltainen ollakaan. Se on niin hulvattoman hauska ja aivan laittoman suloinen! Ja sitten juuri se joutuu kantamaan tällaista taakkaa. Huomenna soitto eläinlääkärille. Tämä sattumus painoi ainakin kaksi tonnia.

Eilen kävin tokoilemassa Ipen kanssa Central Parkissa. (Täällä on ihan oikeasti Kalevan keskuspuisto!) Millonkahan sitä on viimeksi tullut treenattua tokoa ihan keskittyneesti? Lukitsen vastauksen b) kauan aikaa sitten. Keskityttiin jääviin ja kaukoihin. Ja luoksetulon vauhtiin. En tehnyt yhtään stoppia, vaan palkkasin läpijuoksuina. Vauhti olikin aika hurja (lue: ei siitä olisi mihinkään pysähdyttykään...) Jäävien kanssa välipalkalla hyvä. Koemaisena S-I-M, ei mennyt maahan. Maahanmeno on muuttunut nihkeeksi viime aikoina. Ehkä ollaan hinkattu niin paljon seisomista ja istumista? Täytyy tehdä jotain.
Kotipihaan tullessa hain autosta tunnaritarvikkeet ja tehtiin varmaan kuukauden tauon jälkeen tunnari. Omassa oli myös yllämainittujen kanafileiden tuoksua, joka hämäsi Ipe niin valtavasti, että se kävi vaan pyörimään ja etsimään herkkua. Ei maistellut muita (jee!), mutta ei nostanut omaakaan. Merkkasi sen kyllä, mutta jatkoi sitten vimmatusti herkun etsintää. Huomaa kyllä, ettei tuota ole ruoalla kamalasti palkattu tokoillessa. Illallakin kun ajattelin tehdä kaukoja iltaruoalla, niin se oli niin pähkinöinä ruoasta, ettei kyennyt tekemään oikein mitään järkevää. Ahmatti.

Tunnelma keveni iltalenkillä. Taivaalta tuli kolikon kokoisia lumihiutaleita, jotka sakeana mutta hiljoksiin laskeutui maahan. Missään ei ollut ketään ja meilläkään ei ollut mihinkään kiire. Fanni ja Ipe veti niin riemukasta rosvo ja poliisi -rallia, että meinasin tikahtua nauruun niitä katsellessa. Fanni on niin hilarious kun se kaahottaa suupielet korvissa Ipen persieseen kiinni ja sitten kun poliisi-Ipe kääntyy paimentamaan hulttio kirppua, niin hippulat vinkuen takaisin turvaan mun luo. Ja sama ralli uudestaan ja uudestaan! Joskus koirien kanssa ulkoillessa tuntuu, että koko muu maailma on pysähtynyt. Raukeaa zen-tilaa ei päässyt pilaamaan edes tyhjästä ilmestynyt hongankolistajan kokoinen koira, jolle Ipe ihme kyllä ei näyttänyt kaunista hymyään, vaikka tämä ventovieras tulikin sangen innokkaasti iholle. Kerkesin keräämään pienet remmeihinsä ja ottamaan Ipenkin hanskaan kun jostain ilmaantui koiran omistaja, jolla ei ollut minkään valtakunnan kiirettä (tai edes auktoriteettia) ottaa koiraa hallintaan. Päätin sitten oman käden oikeudella antaa koiralle pannastaan vähän vauhtia ja ärähdin sen lähdölle meidän helmoista. Sinne meni ja omistaja pahoitti mielensä kun hätistelin hänen koiraansa. Voi voi. Zen-tila ei säröillyt - yksikään pienistä ei haukkunut koko välikohtauksen aikana ja minäkin pysyin tyynen rauhallisena, enkä saanut itseäni edes ärsyyntymään. Did that just happen?

Sapelihammastiikeri hoitaa homman

Meitä lykästi. Frida ja Ipe pääsivät koirahierojaopiskelijan harjoituskoirakoiksi. Koirahierojia kohtaan on ollut aina tietty varauksellisuus, en oikein tiedä mistä se on tullut. Kenties siksi, että hinnallisesti hierojilla ja fyssareilla ei ole kamalasti eroa, joten mielummin vien sitten suoraan fyssarille.

Joka tapauksessa, Ipe pääsi perjantaina ensimmäisenä käsittelyyn. Se hyppäsi kisoissa mun mielestä vähän omituisesti ja se on taas kirputtanut lannettaan, joka on aina merkki jumista. Hieroja haastatteli ensin pohjatiedot ja sitten käytiin käsiksi koiraan. Etupäässä oli jäykkyyttä, mutta ne lähti hyvin avautumaan. Perinteisiä agilitykoiran kremppoja, kuulemma. Vasemman puolen lannerangan seutu oli odotetusti tosi kireänä ja Ipe kiemurteli välillä niin tuskastuneen oloisena, että selvästikin otti aika maireasti. Käännettiin ympäri ja käsiteltiin oikea puoli. Oikealla etupäässä samanoloista kireyttä, lanne ei niin paha kuin vasemmalla, mutta kyllä siellä tekemistä riitti. Liikkuvuudet oli luokkaa kuminauha sekä edessä että takana. 

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt tästä istunnosta. Hierojaopiskelija vaikutti erittäin pätevältä ja muutenkin aivan huipputyyppi, joten mielellään käydään koekaniineina tulevina kertoina. 

Hyvin soppii sisustukseen!

Fridaa ei kiinnosta tällä hetkellä muu kuin hänen pentunsa. Hra Hauva, Pikkurotta ja Sukkamytty muodostavat varsin suloisen pentueen, mutta hiukan mietittyttää, että kenenkäs poikia ne mahtaa olla - sen verran on tuota ulkonäkövariaatiota. Voi huokaus. Sitä mukaan kun kerää vanhoja pois, niin se keksii jostain rievusta uuden pennun itselleen. Pitäisköhän Fridakin siirtää kohduttomien joukkueeseen?

Eilen käytiin ensimmäistä kertaa Siilinkarilla tänä talvena. Unna kunnostautui taas tappajakoiran roolissaan ja oli ihan tosiaan lähdössä taistelemaan yhtä leijalautailijaa vastaan. Tuo rääpäle on kyllä varsin käsittämätön eläin. Se näkee jotain suurta ja ihmeellistä, niin se pistää TÖTTÖRÖTÖÖ! ja lähtee soitellen sotaan. Kun karjut perkeleitä perään niin se säkällä pysähtyy katsomaan taakseen ja ryhdikkään olemuksen perusteella tuumaa, että "älkää suotta peljätkö, mä hoidan tän!" Kuvitteleekohan tuo raidakas olevansa joku sapelihammastiikeri?

Pilvinen päivä Näsijärvellä

Jäälenkin jälkeen alkoi loputon lumipyry, joka oli aiheuttanut päänvaivaa lätkäjunnuille luistelukentällä. Ainakin siihen malliin Ipe tyhjensi kiekkopajatsoa iltalenkillä. Puuterilumipenkat oli täynnä iloisia yllätyksiä, joita kiekonmetsästäjä löysi kerta toisensa jälkeen. Meillä on kohta kellari täynnä jääkiekkoja.

Parasta viikonloppua!

Heität vaatteet nojatuolille ja menet suihkuun. Kun tulet takaisin vaatemytystä löytyy jotain ällöttävän suloista.

 Näin niitä sydämiä sulatetaan. 

Varovaisesti virka-aikaan

Aloitettiin päivä ahkerasti jo kahdeksan jälkeen ja lähdettiin etsintään (#10). Ipen reilun viikon mittainen nenätauko oli tehnyt hyvää, työskentely oli taas huolellista ja tarkkaa. Tehtiin hommia noin 50 minuutin ajan, matkallisesti vain puolen kilometrin säteellä pyörittiin. Karkuri oli 4-vuotias narttu, joka oli säikähtänyt ilotulituksia reilu viikko sitten. Ipe tutki tarkasti pihan lähialuetta ja löysikin selkeitä makuupaikkoja ulkorakennuksista. Selkeä ilmaisu myös tiettyyn ilmansuuntaan ja täysstoppi etenemisen suhteen.

Pikimusta työkalu

Tästä huomasi erinomaisesti sen, kuinka paljon etsittävä koira vaikuttaa työskentelyyn. Edellisin kerran etsittiin riiureissulla ollutta nuorta urosta, josta kirjoitinkin. Käytiin jäljestämässä sitä toiseenkin kertaa (#9) viikko sitten maanantaina, jolloin työskentelyn perusteella oltiin ihan karkurin kannoilla. (Seuraavana päivänä tyyppi olikin muina miehinä tassutellut takaisin hoitopaikkaansa!) Ipe teki töitä aika letkeästi ja vauhdikkaasti. Nyt kun kyseessä oli muutenkin arka koira ja vielä säikähtäen lähtenyt, niin eteneminen oli va-ro-vais-ta - ettei vaan säikäytetä sitä edemmäs. Kuitenkin rentoa, mutta hidasta ja tarkkaa. Ei minkäänlaista rymyämistä metsässä, niinkuin yleensä. Tietynlainen vieraskoreus on selkeästi havaittavissa, jos etsittävä on säpsynä. Eli on siitä jotain hyötyä, että on ylisensitiivinen koira!

Elämää eli agilitya

Vuoden ensimmäiset agikisat oli eilen. Tuntuipa hyvältä kisata pitkästä aikaa. Mentiin oikein konkkaronkalla ja otettiin Fannikin mukaan. Tuo pieni musta eläin on kyllä tautisen ihana! Siitä ei terapiakoira parane. Ei voi tulla kun hyvälle mielelle kun katsoo kun se kaahottaa koko kolmen kilon komeudessaan - suupielet korvissa ja korvat sukkulana. Hulvattoman hauska, mutta ei ainna kyllä yhtään anteeksi huolimattomuusvirheitä.

Harmittaa syvästi, ettei ekaa rataa ole nauhalla - Fanni oli ihan loistava kiituri! Otettiin kymppi - ensin palasi mustasta putkesta (taas) takaisin ja ohjasin pussiin niin huolimattomasti, että juoksi ohi. Yliaikaakin tuli kun korjailtiin kieltoja huolella. Mutta muuten hieno rata. Kepit meni heikommalta puolelta kuin vettä vain, puomilla kiihdytti niin, että pelkäsin jo hyppäävän kontaktin yli. Ekalla radalla tuntui, että se oikein irtosi hypyille heitettäessä, eikä tarvinnut viedä joka paikkaan. Silti olin ihan maitohapoilla radan jälkeen!

Tokalle radalla aavistuksen tipahti vire, mutta hyvältä se tuntui edelleen. Ei vaan irronnutkaan enää niinkuin ekalla radalla, joten jäi aika jämäkästi käteen kiinni siellä täällä. Puomille kiihdytti taas ihan sikana - sen kanssa saa ihan oikeasti juosta! Keinun kanssa tuli tenkapoo, en muista millonka olisi ollut viimeksi ongelmaa keinulla. Toivottavasti tämä on vain joku ohimenevä juttu... Kepeille haki hienosti, vaikka tuli aika vauhdilla sisään.

Terapia-agilityn jälkeen oli luotto Ipen kanssa tekemiseen vähän hakusessa, mutta jostain se mukava kisafiilis nousi. Pidin Ipen aika matalalla vireellä loppuun asti, enkä antanut sen apinoida päättömästi. Juuri ennen kun oltiin menossa ekalle radalle, niin vedettiin pienet ja epäonnistuneet ylävitoset, jonka seurauksena mulla roikkui ikenestä pieni pala ja suusta tuli maukkaasti verta. Leuassa on nyt nätti vekki muistona. Saattoi hieman häiritä tiukkaa keskittymistä... Rata loppui sutjakkaasti esteelle 2.

Päivän viimeinen rata tuntui toivottomalta jo kättelyssä. Makseista 80 % hyllytti. Näistä kahdeksastakymmenestä ehkä 80 % hyllytti esteelle 3. Minä(kään) en keksinyt siihen kohtaan yhtään varmaa ohjausta, joten päätin, että menkööt ihan herran haltuun. Noin minuutti ennen kun oltiin menossa radalle, niin jostain taivahista tupsahti mieleen semmonen juttu kun esteen pointtaus eli fokusointi. Ei kai se ota, jos ei annakaan? Siispä merkatakseni 3. hypyn kävelin sen luokse ja kiersin sen kokonaan ympäri ennen kun asetuin sen eteen ottamaan vastaan. Ja simsalabim! Sieltä tuo huonosti käteen tuleva silkkiturkki tuli niin sievästi käteen.
Ei vaan parane jäähä parrasvaloihin kauheen pitkästi patsastelemaan, kun rataa on vielä viistoista estettä jäljellä. Ja mihin kosahti? HUOLIMATTOMAAN PUTKIOHJAUKSEEN! ARGH! Kontakti-putki-erottelut on Ipelle nimenomaan niin päin haastavia, että jos täytyy mennä putkeen, niin se helposti vetää kontaktille. Joku niissä kontakteissa sitä viehättää putkea enemmän. Olisihan se pitänyt muistaa. Tyhmä Laura, tyhmä!