Pikkunisäkäs ja paljon muuta hukassa

Hei sinä, joka ajauduit blogiini hakusanojen raidallinen pikkunisäkäs Namibia saattelemana - ikävä tuottaa pettymys.

Joskus huomaan itsekin kaipaavani namibialaisia pikkunisäkkäitä, etenkin niitä raidallisia. 

Kolautettu kommando ja city-Sherlock

Mulla oli kristallin kirkas visio tämän päivän raportoinnista, mutta eräs hävyttömän moraaliton Ford Transitin kuski sumensi sen ajamalla kylkeen ja pakenemalla paikalta kun oltiin tulossa kotiin jälkitreeneistä! Näin rekkarin, mutta kun paniikki iski päälle, pulssi oli 180 ja kyyneleet valui silmistä, niin ajatus ei tosiaan pysynyt kasassa. Pari vahvaa ehdokasta rekkarille on, mutta se ensisijaisesti muistamani ei hätäkeskuksen mukaan vastannut ko. autoa. Onni onnettomuudessa, mitään ei sattunut - suurin lommo oli epäilemättä henkinen. 

Sikäli hurja päivä, että jo ennen kolaria olin nähnyt elämäni vilahtavan silmien edessä, kun aamulla harrastettiin adrenaliilin ryöpytystä köysilaskeutumisen merkeissä. Pyynikin näkötornilla (mistä saa oikeasti maailman parhaita munkkeja!) oli mahdollisuus laskeutua 26 metriä korkeasta tornista köysien varassa alas. No mehän oltiin siellä heti etunenässä! 

Pelotti aivan naurettavan paljon! Oman haasteensa toi tornin ikkunat, joita piti kaiken muun panikoinnin lisäksi varoa. Suunnittelin tyylikästä kommandosisäänkäyntiä suoraan ikkunasta, mutta se jäi kyllä sitten toteuttamatta kun kaikki energia kului eloonjäämistaisteluun. Se-tunne-kun-täytyy-nojata-reunan-yli. :|

Adrenaliinikikseissä oli hyvä lähteä  illan jälkitreeneihin, joissa koitti jatkokurssin jälki #2. Vuorossa oli kaupunkijälki, joka tehtiin Valkeakosken keskustassa. Taajamajäljet ei oo olleet meidän bravuureita, mutta nyt oli aivan eri ääni kellossa. Ripelius oli niin virkaintoinen konstaapeli ottaessani sitä autosta, ettei se meinannut pysyä nahoissaan, kun setvin liinaa suoraksi ja laitoin kamat ojennukseen. 

Jälkiä tehdessä oli käynyt ilmi, että klo 20 alkaa Valkeakoski-päivän ilotulitus, joten meillä oli pieni hoppu saada kolme jälkeä tehtyä ennen pommitusten aloittamista. Jälki oli tuore, noin tunnin vanha ja trackerin mukaan pituutta kertyi 1,5 km, maalissa oli valkkari-Piki. Lähtö oli taas viimekertaiseen tapaan varsin vauhdikas, huolellisemmin kuitenkin varmisteli jäljen kulkusuuntaa. Kun pongasi jäljen niin meleko rivakasti edettiin. Sillan yli kohti kauppa-aukion tyyppistä toriviritelmää, jossa nuoriso pörräsi jalan ja mopoillaan siihen malliin, että piti tarkistaa kaikki mahdolliset ilmansuunnat viimesen päälle ennen kuin tuumaustauon jälkeen jatkoi matkaa. Selvästi taas sahasi tyhjän päällä, josta pysäytyksen jälkeen palasi aina takaisin. Kun tästä päästiin yli, niin loppu matka mentiin haipakkaa aina viimeiseen kulmaan asti, josta ajoi yli kun lähti kiertämään maaliin. Veto loppui liinasta, se oli ainoa signaali jonka huomasin kun jälki loppui. 

Maalia lähestyessä meno meni vähän leikittelyn puolelle, hölkkäili katsomaan kaikki mahdolliset polut ja pientareet. Piilomaalia ei ilmaissut tällä kertaa niin selvästi kun voisi sen tehdä. Kun seistiin aivan maalin viereisessä risteyksessä, niin olisi voinut lähteä hyvillä mielin kaikkiin muihin suuntiin paitsi sinne maaliin. Eli yksinkertaisesti se haluaa väistää maalin. Työt se oli lopettanut jo hyvissä ajoin, joka oli oikeastaan ainoa selvä merkki siitä, että maali on lähellä. Tämä maalidilemma on sellainen asia, johon luulee välillä keksineen hyvän ratkaisun, mutta taas seuraavalla kerralla tuo koira keksii jotain uutta ja taas ollaan ihan huuli pyöreenä. Tuntuu, että yrittää ratkoa koodikieltä ja juuri kun olet vahvistunut siihen uskoon, että se yksi ja sama merkki tarkoittaa hammaslankaa, niin selviää että se onkin atomipommin merkki...

Mutta iso ja kansainvälisesti tunnettu thumbs up-merkki sille, että työskentelyvire jäljellä vilkkaassa kaupunkiympäristössä oli erittäin hyvä! 

Voi voi, tokoa...

Koska agility yhden nimeltä mainitsemattoman bordercollien kanssa on ollut viime viikkoina yhtä tervan juontia, päätin että nyt keskitytään tottelevaisuuteen - kerrankin. Ilmoittaa repäisin sen sitten joulukuiseen tokokokeeseen sinne valmiiksi voittajien luokkaan ja samalla jo toivoinkin, että juoksuaika sattuisi sopivasti alkamaan ennen koetta. Koska muuten en voi koetta perua, luontoni ei siihen taivu (ja sairauksia en kontollemme toivo). Jos otetaan koe ikään kuin välitarkastuksena sille, mitä pitäisi vielä treenata.

Paikkamakuu En osaa kuvitella, mitä ongelmia tämän kanssa olisi? Maholliset tuplakäskyt, ehkä. Pitää taas joskus muistutella lähtöjä ja paluita, mutta itse paikalla makaaminen on ollut Ipen heiniä.
Seuraaminen Askelsiirtymiä pitää treenata. Minkäslaisia kaikenlaisia paikallaan käännöksiä voittajassa edes on?
Jäävät Sääntökirjassa lukee vain istuminen seuraamisen yhteydessä? Eiks voittajassa ole vielä zetaa? Sitä me ollaan treenattu!
Luoksetulo Ei se mikään priima ole, mutta kelpaa tähän hätään.
Ruutu Kokeenomaisina liikkeinä tehty vähän. Eli kokonaisuus hallintaan. Sääntöjen osalta edelleen epäselvää - käskytetäänkö koira pysähtymään vai pysähtyykö se ite, jolloin vasta käskytetään maahan? Hmm..ja pitääkö mun ite tietää millonka käännyt kolmiota kävellessä vai käskyttääkö liikkuri?
Hyppynouto Vinoja palautuksia treenattava.
Metalli Me hanskataan tää, jos saa noutaa ruokalusikkaa! :D
Tunnari Not quite there yet...but we are working on it!
Kaukot Koemaisina kokonaisuuksina treenattava lisää.
(Kokonaisvaikutelma: keskeneräinen)

Mitäs sanotte - tässä on on 37 päivää aikaa, ollaanko me tuhoon tuomittuja?

Koira, pusu! / Koira, prkl!?

Kaksi päivää koiraharrastusta. Kaksi hyvin erilaista päivää. Ylä- ja alamäkiä - niin kuin aina.

Aloitetaan tämän päivän aksakisoilla ja lopetaan eiliseen jälkitreeniin, niin jää kaikille hyvä maku suuhun. Janakkalaan ajeltiin Lean kanssa, joka kisasi ensimmäistä kertaa Ama-kelpien kanssa kolmosissa (ja aukaisi heti sm-nollatilin!) Meillä Ipen kanssa sen sijaan ei mennyt ihan kaarnan pintaan tuloksellisesti, mutta fiilis oli silti oikein hyvä ratojenkin jälkeen. Tuo koira se osaa aina yllättää!

Viitaniemen ensimmäinen agirata oli jotenkin töksähtelevä. En tykännyt ihan kamalasti. Se meni kuitenkin ihan  perusookoosti lopun kepeille asti, jossa jäin varsin tietoisesti seisomaan jälkeen ja käskyttämään kepeille ahtaasta välistä edeltävältä hypyltä, joka heitti ulos. Ei ollu tietookaan siitä, että olisi hakenut kepit oikeen! Aika ruma temppu. Edeltävälle hypylle olisi ollut kelpo tehdä esim. vastakäännös, mutta meillähän ei niitä persauksia tehdä... Virhe alla lähdin sitten koittamaan, että kestääkö sivuirtoamista niin, että menenkin pituuden taakse ottamaan vastaan. Matkalla törmäsin pituuden kulmakeppiin ja silloin se koirakin jätti vikan välin - jota en tietenkään huomannut!

Toiselle agiradalle sitten tsempattiin ja kivastihan se menikin. Kunnes. Tuli semmonen kettukarkkiyllätys. Ei muuta sanottavaa.

Viimeinen hyppäri oli ihan kivan oloinen, muutamaan kohtaan vähän epäilin, että kerkeänkö vallan mukaan. Ja siellä välistävedossahan sitten kosahtikin. Sitä en vaan ajatellut, etteikö koira osaisi mennä kepeille heti aloitushypyn jälkeen. Harvoin tulee tällaisia aloituksia treenattua, mutta ei kait siinä pitäisi mitään olla, kun jättää koiran lähtöön istumaan niin, että se näkee suoraan kepeille ja käskytys on tätä luokkaa: "tule, kepit, kepit, kepit!" Ei kait siinä mitään erikoista? Islan kanssa näköjään mikään ei ole itsestäänselvää...

Olkaamme kuitenkin hyvillämme siitä, ettei ryysitty kontakteja ja kaikki rimat pysyi!

Ja sitten ne iloisemmat uutiset. Eilen oli jälkitreeneissä jatkokurssin ensimmäinen jälki. Päästiin pitkästä pitkästä aikaa taas metsäjäljelle ja uutena elementtinä oli jäljen vanhuus. Ipen ensimmäinen vuorokauden vanha jälki! Maalissa cockeri-Vilperi, pituutta oli alle kilsa. Hajua ei annettu varsinainsesti jäljen päällä, vaan sai nostaa sen alueelta. Kuvittelin, että vuorokauden vanhaa jälkeä varten pitäis ihan keskittyä ja tehdä hartaan rauhallisesti töitä, mutta pyh! Jäljen nosto ja jäljelle lähtö oli juuri sitä luokkaa, mitä sarjakuvissa ja piirretyissä ihmiset lentää siellä remmin perässä kun koira kiskoo sata lasissa menemään. Kun oltiin vauhdikkaasti päästy rinne ylös, niin perästä kuului niin tiukkaa puuskutusta ja kehoitus ottamaan vähän rauhallisemmen, että peesaajat pysyy perässä. Ipellä oli aivan mieletön draivi! Se selvästi tykkää kun tarjotaan haastetta vanhan jäljen muodossa. Teki niin intopiukassa töitä, että parissa kulmassa mentiin yli. Palautin takaisin päin kun huomasin, että hukassa ollaan. Lähti taas kiertämään maalia vasemmalta. Näin selvästi millä suunnalla maali on ja Ipekin vähän lopetteli töitä, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä selkeää ilmaisua. Päätettiin viedä takaisin jäljen päälle ja ajaa suoraan jäljeltä maaliin. Vielä sielläkin lähti kiertämään, tällä kertaa oikealta, josta sitten loppuviimein selvittiin maaliin. Mihin se paimenkoira fänkistään pääsisi?

Jatkokurssilla kouluttajana on kokenut Mirva, jolta sain niin paljon uusia ajatuksia ja motivaatio kasvoi ihan kamalasti. Jatkiksen aikana tullaan varmasti oppimaan paljon, erityisesti kulmatyöskentelyn rauhoittamisesta ja maalin lähestymisen ja ilmaisun kanssa tehdään varmasti töitä täsmällisesti. Aivan liikuttuneen onnellinen olen kuitenkin siitä, kuinka motivoituneesti tuo koira tekee jälkihommia kun sille vain tarjoaa tarpeeksi haastetta. Jäljestys itsesssään on sille jo niin palkitsevaa ja sen koko kroppa viestii siitä, kuinka hienoa sen mielestä on olla jäljellä. Kyllä siitä vielä hieno nenävirkailija tulee! <3

Matkalla maata kiertävälle radalle

Eli agilitytreeniä yhden flänkkikoiran kanssa. Mentiin EU-direktiivisten banaanikaarrosten jossain tuolla puolen. Oliskohan korkea aika opettaa tuolla koiralle joku käteentulo -käsky? Agility lienee ainoa laji Ipen kanssa, jossa tauoilla ei ole positiivisia vaikutuksia - ainakaan negatiivisia enempää. Nytkin oli vain kahden viikon katkos ja taas oltiin ihan hurlumhei-kategoriassa. 

Valkkutreeneissä oli Lean rääkki vuorossa, jossa mentiin viime kesän tunnelmissa, jolloin tehtiin 10 + 10 + 10 + 10 esteen rataa. Eli lopuksi jo 40 esteen rata. Tällä kertaa muistirääkki oli ihan pala kakkua, vikalla kierroksella yhdessä kohtaa tuli hetkellinen "kumpaan päähän putkea?!" -paniikki, mutta muuten radan muistaminen ei aiheuttanut ahdistusta. Sen sijaan ahdistusta aiheutti maitohapottavat jalat, tulehtuneiden poskionteloiden aiheuttama olo ja perseilevä koira. Maitohapoista selvittiin sillä, että otettiin puomin kontakti huolellisesti - täytyyhän sitä koiraa vähän seisottaa siellä kontaktilla (ja samalla puuskuttaa itsensä taas elävien kirjoihin...)! Poskionteloihin haettiin tänään lääkärin määräämän lääkekuurin sijaan sarvikuono - nähtäväksi jää... Perseilevään koiraan en löytänyt täsmähoitoa.  

Meillä oli kahdenlaisia ongelmia: aktiivisesta ohjauksesta etääntyvä avaruusmatkailija ja passiivisesta ohjauksesta herkistynyt kieltonaattori. Kun ihan oikeasti yritin ja käskytin ja anelin, että se olis tullut käteen kiinni, niin se syöksyy (minua koko ajan katsellen) johonkin ihan muualle kun toiveissa oli. Ja sitten kun maitohappoiset jalkani eivät enää jaksaneet ohjata huolellisesti ja käskytin vähän sinne päin, niin se oli kuin tikanpoikanen kädessä kiinni ja otti kieltoja tuon tuosta. Muutama ärräpää taisi tipahtaa radalle, mutta koira ei ollu moksiskaan. Sunnuntaina mennään kisaamaan, joten uskotaan nyt siihen, että paskat kenraalit tietää hyviä kisoja. Kuulethan pyyntöni agilityjumala!

Isla sai mennä menojaan stratosfääreihin, otin tilalle afgaanin <3

Metallin kanssa olemme ottaneet itseä niskasta kiinni ja toimimme tällä hetkellä metodilla: "et saa ruokaa, jos et koske metalliin". Eli suoranaista pakkonoutoahan tämä ei ole, ehkä vain epäsuoranaista... Kaksi kertaa päivässä, aamuin illoin. Kapulassa edelleen maalarinteippiä, jonka kanssa ei vielä kiiruhdeta.

Kalsarikuningattaret

Raitakalsarit, Sex and the City -maratooni, take away-ruokaa, hullareiden herkkuja ja videopuheluita Hong Kongiin - eikä kiire mihinkään. Meijän syyslomaviikko lähti käyntiin rentoilun merkeissä. Frida ja Unna ovat miehen kanssa Keski-Suomessa, pikkusisko saatettiin kahdeksan kuukauden matkalle maailman ympäri ja töitäkin on sopivasti ja silloin kun jaksaa tehä. Tai oishan niitä hommia, mutta kuka nyt graduun jaksaa käydä käsiksi, jos voi käydä käsiksi juustonaksuihin ja Carrien miessuhteisiin?!

Fanni oli aluksi vähän pahoillaan, kun huomasi jääneensä ainoaksi kirpuksi kaupunkiin, mutta kyllä se on tästä iloksi jo muuttunut, kun rötvätään kaikki kolme pitkin pituutta sängyssä, syödään herkkuja ja hellitään hermoja sohvalla. Syysflunssa se jostain änki kylään, mutta siitä huolimatta ollaan lenkkeilty varsin ahkerasti. Eilen samoiltiin Kaupin metsässä puolitoista tuntia ja jossain vaiheessa alkoi aurinkokin paistamaan, jotenkin on tullut ihan unohdettua sekin taivaankappale.

Tänään tuli vettä niin reippaasti, että päätin hyödyntää hallitreenimahdollisuutta ja lenkkeillä ulkona vain alku- ja loppulämppien ajan. Treenattiin Fannin kanssa vain keppejä ja aloitettiin merkkitreeni. Tuli hirvee hinku opettaa sille evl-ruutu. Vähänkö ois hauskaa kun tuo painais nasta laudassa oikeaoppisen ruudun!
Ipe sen sijaan teki ruutua voittajan tyyliin, mutta yllätti näyttämällä kyntensä myös priimalla evl-ruudulla. Silmäkoiralle oli ilmeisen paljon helpompaa kun ruutuun ilmestyi myös nauhat, eikä pelkät kulmamerkit. Täytyis ehkä treenata nauhallista ruutua enemmän, kun tuntui epäonnistumisprosentin tulevan rytinällä alaspäin nauhojen ilmestyttyä. Noudoista muisteltiin hyppynoutoa, jossa täytyy vielä vahvistaa paluuhyppyä - etenkin vinoista paluista. Metalli kaivettiin esiin ja kieliposkella kokeilin, josko se "vahingossa" noutaiskin sen ihan kuin tavallisenkin kapulan, mutta paskanmarjat! Erehtyi ottamaan suukosketuksen ja oikein mulkaisi, että "hyi saateri, mikä tuo oli?!" Koska ei kuitenkaan halunnut tuottaa pettymystä, niin nouti sitten lähellä olleen merkin...

Nyt ois taas hyvät neuvot kalliit! Mitenkä tuollaisille neiti Sieväselle saadaan käsitys mukavasta metallista? Pakkonoutoon en haluaisi lähteä, joten jotain inhimillisempää olisin vailla.

Miten sen nyt sanois?

Pääsykoejälki, yritys nro 2. Ensimmäinen meni Ipen jälkityöskentelyn osalta hienosti, mutta painolasti liina toisessa päässä ei-vaan-tajunnu. Noh, tänään mentiin osittain vähän ojasta allikkoon ja liinapaino heittäytyi ylianalyyttiseksi ja kavensi maailmankuvaansa hulestuttavan kapeaksi.

Hmm...ensinnäkin täytyy todeta, että jäljen jälkeen oli alisuoriutunut olo - siitäkin huolimatta, että näytti silti ettei meidän tarvitse enää näyttää taitojamme/taidottomuuttamme pääsykokeessa, vaan jatkamme treenailua jatkokurssilla. Maalissa oli vajaa vuoden ikäinen belggari-uros. Kaikkineensa Ipen työskentely oli erillaista kuin normaalisti - kunnollisia kulmamerkkejä tuli vain yksi. Edellisten treenien jäljiltä olin niiiin hyvillä mielin ja ajattelin, että kyllä me tää klaarataan ihan hyvin, mutta itseluottamus valahti kyllä nopeasti tuonne Piirukadulle. Kulmamerkkien puutteessa otin kaksi ekaa kulmaa takasin - Ipe selvitti ne kyllä mainiosti, vaikka toisen kulman eteen tuli neljän koiran revohka. Sitten saavuttiin avoristeykseen. Trackerin mukaan tultiin siihen noin 7 minuutin kohdalla ja matkaa jatkettiin ensimmäisen kerran kellon juostessa 13 minuutin kohdalla. Epätoivon risteys - miks kukaan ei sanonut mulle, että tänään oli kansainvälinen epäonnistumisen päivä?! Ipe aloitti piippaamisen, ei koskaan hyvä merkki. Piippausta ei ole jäljellä tapahtunut pitkään aikaan. Painoi oikealle, mutta ei oikein edennyt hyvällä vireellä. Tuumattiin risteyksessä, otettiin pari syvää hengitystä ja halailtiin hetki tukea toisillemme.

Risteyksestä yläpuolella eräästä pihasta tuli nukenrattaat tielle, jotka oli kovin kiinnostavat. Tuumailun päätteeksi lähti etenemään ylämäkeen, mutta luulin Ipen ajatuksen olevan niissä mielenkiintoisissa vaunuissa.  T-risteyksestä painoi taas oikealle, joka vähän antoi toivoa, että ehkä lähtee kiertämään maaliin. Pohtolankadulle päästessä kävi varsin selväksi, ettei nyt olla kartalla ollenkaan. Ainoa vaihtoehto oli siis palata takaisin avoristeykseen, jossa ollaan viimeksi oltu varmasti jäljellä. Siinä taas seistiin. Voi ahdistus. En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä siellä oikeassa niin viehätti. Tuumaili ja katseli sinne palavasti, piippasi ja istahti. Olin sitä mieltä, että se ei halua enää edetä. Mitäs nyt tehdään? Tiina kertoi, että jälki tosiaan jatkui sinne ylämäkeen suoraan, jossa jo kertaalleen oltiin. Istuttiin ja tuumattiin, jossain vaiheessa pisti vaihteen silmään ja lähti uudestaan etenemään ylämäkeen.

Tällä kertaa otti T-risteyksestä vasemman heti laakista, mutta vire laski, ravi muuttui löntystäväksi - nenä teki kuitenkin töitä. Olin aika ulalla, totta puhuakseni. Koska nenä oli koko ajan hommissa, niin päätin jatkaa eteenpäin, seuraava kulma hiekkaiselle kävelytielle meni hyvin. Tässä vaiheessa nosti jo vähän virettä ja pisti isompaa vaihdetta silmään. Tuntui taas ihan hyvältä meno. Viimeinen kulma vasemmalle oli kans aika varmanoloinen. Isoniemenkadulle päästessä lopetti homman, tuli iloisesti luokse ja katsoi anovasti silmiin. Tehdäkseen viestinsä entistä selkeämmäksi, alkoi syömään ruohoa. Totesin, että hommat on tehty - maali on tässä lähellä. Ja niinhän se oli. Käytiin vielä katsomassa se omin silmin ja otettiin uusi stoppi, josta palkka.

Semmonen jälki. Juuri kun luulet pääseväsi koiran ajatuksen juoksuun käsiksi, niin tullaan korkeelta ja kovaa alas. En tiedä, mitä tästä pitäisi oikein ajatella. Ehkä täytyy vaan jättää se nyt hautumaan ja katsoa, millä mallilla työskentely on tulevissa koitoksissa. Nälkä kasvaa syödessä - treeniä lisää!

Hyökkäys on paras puolustus

Tylsääkin tylsempi alkuviikko sai eilen actionia, mutta ei ihan toivotunlaista. Oltiin metsälenkillä Kaupissa kun mutkan takaa pöllähti kaksi varsin yhteistyöhaluista ja energistä riiseniä. Ihan ystävällisissä aikaissa olivat, mutta pienoisella niskaan hengitys -fiiliksellä ja massaylivoimalla laittoivat meidän neidit aika ahtaalle. Sisäänajettu pelastussuunnitelma puskee näppärän automaattisesti esiin näissä yllättävissä ja kaoottisissa tilanteissa. Heikoimmat ensin: Unna sattui onneksi olemaan ihan kintereillä, joten sen koukkasin kainaloon. Frida huusi jo samaan aikaan kun pieni sika ja pinkoi jättimäisenä paniikkinappulana pakoon toista tunkeilijaa. (Tässä vaiheessa ei ollut näkynyt vielä vilaustakaan tai kuulunut pihaustakaan riiseneiden omistajasta.) Onneksi Frida on loppupeleissä niin nynny, ettei se kuitenkaan uskaltanut lähteä aivan päättömänä karkuun vaan kääntyi kannoillaan kun huusin sitä ja juoksin jo hätistämään takaa-ajajaa pois. (Tällä välin Isla juoksi pitkin mättäitä toista jättiä karkuun, jonka perässä taas Fanni juoksi huutokonsertin saattelemana. Oletan.) Seuraavaksi punainen paniikkinappula sisuuntui ja hyökkäsi kaikella kolmen ja puolen kilon voimallaan hampaat irvessä riiseniä kohden, luuli varmaan näyttävänsä pelottavalta. Vastapuolen hetken hölmistyminen osottautui Fridan varauloskäynniksi, johon tartuttua se syöksyi salamana mua kohden ja hyppäsi polven kautta syliin! Siis todellinen parkour-hyppy! Phew...puolet jo pelastettu.

Käännyttyäni totesin, että koirien iäkäs ulkoiluttaja oli vaivoin ennättänyt tapahtumapaikalle ja lyhyehkön analyysin päätteeksi saatoin todeta, ettei kyseessä ollut varsinainen koirakuiskaaja. Vislasin Ipen luokse, jonka perässä tulivat kaksi mustaa riiseniä ja yksi musta chihuahua. Ipe istui häntä koipien välissä selän taakse ja irvisteli kauneinta osaamaansa hymyä ahdistelijoille. Eteen poistu -tyyppisellä komennolla lähdimme yksissä tuumin jatkamaan matkaa, tietenkin myös vierailijat hännystäen. Miehellä ei ollut minkään valtakunnan  hallintaa näihin koiriinsa, joten paikalta poistuminen ei onnistunut. Fight or flight -reaktion jälkimmäisen osan vesittyessä jouduin jäämään aloilleni ja taistelin polvilla nujakoiden innokkaiden naustereiden kanssa, samalla toista osapuolta kehoittaen pikaiseen kiinniottoon. Kaksi panikoivaa kiljukaulaa sylissä, yksi musta ja erittäin närkästynyt kiljukaula jaloissa ja yksi nurkkaan ahdistettu paimen. Olihan siinä jo kerrakseen. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua mies sai hädin tuskin koiransa kiinni ja me otimme jalat alle. 

Näitä läheltä piti -tilanteita sattuu aika ajoin, mutta väistämättä sitä käy miettimään, että millonkahan sekin kiintiö on täynnä ja sattuu oikein pahasti. Vaikka voin tietysti olla huojentunut siitä, että eilisestä episodista kaikki selvisivät ehjin nahoin, niin silti ärsyttää aivan valtavasti se että liian moni koiraihminen ei näe ongelmaa siinä, jos heidän ystävälliset koiransa painavat hirveellä sykkeellä ja innolla vieraan koiran iholle. Onni oli toki se, ettei nämä suursnautserit provosoituneet esim. Fridan hyökkäyksestä tai Ipen irvistely ja hampaiden kalistelusta.

Henkisesti yhteentörmäys oli harmillisen kallis keikka minikompanialle, niiden itsetunnon rippeitä saa taas keräillä kuukauden jos toisenkin tuolta tienpielestä kun vastaantulijana on vieras koira. Ei kamalasti hymyilytä kun aikaa ja vaivaa vaatinut rakennusprosessi vakaasta ja kestävästä itsetunnosta mesotaan tuhannen palasiksi epäonnisen snautseripyörremyrskyn toimesta. Tänä aamuna Fanni ensimmäisenä avasi äänitulensa ja nosti niskakarvat pystyyn, kun tien toisella puolella käveli vanhus perässävedettävän mustan kauppakassin kanssa. Fanni kun on vielä pienten komppaniapäälikkö, niin siinä on kaks muuta kirppua paskat housussa kun varoituksia heitellään ilmaan. Puhistaan ja pöhistään karvat pystyssä, vaikka eivät itse edes näkisi mitään epäilyttävää. Luojan kiitos, Ipe ei ota painetta näistä, vaikka herkkä koira onkin.

Näissä tunnelmissa toivottelemme mukavia syyslenkkejä kaikille!

Persunuoren vaalimainos

Hei! Olen persunuorten puolueaktiivi ja lähipiirini painostuksesta ehdokkaana tämän vuoden kunnallisvaaleissa. Tärkeimpinä asioina haluan nostaa esille perusteellisen paluun vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin perustoiminta oli selkeää ja yksiselitteistä. Mielestäni politiikassa tulisi keskittyä kaiken maailman flippien, sokkareiden ja muiden koohotusten sijaan pommin varmoihin valintoihin, kuten valsseihin. Nykyajan hifistely aiheuttaa tahatonta sekoilua ja epätietoisuuden tunneleita, johon ilman vankkaa peruspohjaa tulee ajautuneeksi vahvempikin kanssaveli. Tulevaisuus löytyy menneestä!

Äänestä minua! Olen takakireä (sekä henkisesti että fyysisesti) työnarkomaani ja aina valmis avautumaan mieltä painavista asioista. Yleisö tulee joskus tulkinneeksi vaahtosuisen haukkumiseni vihapuheena tai ajattelemattomana ja epäkorrektina lausuntona, mutta minä koen sen vain intohimoiseksi omistautumiseksi työlleni.

Peruskoira Ripelius, koijareiden kuningatar - tulevaisuuden toivo! Äänestä numeroa viisi!

(Sanoivat puoluetoimistossa, ettei nolla (0) ole mahdollinen ehdokasnumero, tarjosivat sitten vitosta ja jossei sekään kelpaa, niin kuulemma hylkäävät kokonaan listoilta...)

Juu-u, oli oikein mukavat kisat - kiitos vain kysymästä! Luomalan kaksi agilityrataa oli oikein mukavia ja eteneviä. Ei mittään ongelmaa rataantutustumisien jälkeen. Alles klar! Let's go! Kunnes...supernaisen ja hänen sidekickinsä sankaritarviittojen alta esiin repytyy nuija ja tosinuija. 

Eka rata (jota ei harmillisesti ole videolla) oli oikeesti nätti, mutta valitettavasti arkistoitavissa sinne "hyvä siihen asti" -kansioon. Lopussa oli kolmen hypyn suora linja putkeen, josta maalisuoralle (keinu+hyppy) käännös. Mukavat kontaktit alla, hyvä meno ja rento tekemisen fiilis. Heitin takaakiertoon sinne ensimmäisen hypyn taakse ja lähdin pinkomaan sen minkä kintuista pääsin kohti suoran päässä olevaa putkea. En käskyttänyt (suotta), koska kyseessä oli oikeasti ihan naurettava suora. Siis suora. Yksi, kaksi ja kolme hyppyä. Juostessa katsoin eteenpäin kohti putkea ja kun viimeisen hypyn jälkeen käänsin katseeni koiraan ja siihen koko ajan ohjaavaan käteen, niin sieltä tuli yks tosinuija meikäläisen perässä ohi viimeisen hypyn! Ilmeisesti mun koko kiihdytys ja eteenpäin suuntaava katse oli Ipelle tulevan persjätön merkki, jonka vuoksi oli lähdössä vaihtamaan puolta selän takaa. Argh! Elinan koulutuksessa sain noottia siitä, että Ipe ennakoi turhan herkästi persjättöjä, jonka vuoksi koira pitäisi laittaa perusohjauskuurille ja unohtaa ne selän taakse jäävät ohjaukset ihan kokonaan. Persuleiri sai juuri yhden uuden aktiivin!

Yks nollarata sinne tänne, seuraavalle radalle tsempataan ja otetaan huolella. Toista rataa tsuumaillessa ennen  rataantutustumista olin jonkun aikaa siinä uskossa, että rata menee alun putki-hyppy-putki-kuvion jälkeen A:lle. No näin ei ollut ja tutustuessa hommat oli ihan selvillä. Myös mielikuvaharjoitteluissa rata jatkui joka kerta ihan oikein. Kunnes tosinuija pääsee radalle ja aivomato kaivautuu esiin. Olin sekunnin ajan lähdössä sinne A:lle, kunnes muistin oikean kurssin ja kunnes peitin hypyn ja kunnes oli jo liian myöhäistä...toisen kerran selän taakse - toisen kerran!! Syytin ensisijaisesti itseäni unohduksen vuoksi, mutta olihan se aika tuhmasti myös koiralta.
Ennen radalle menoa Ipe ilakoi itsensä aika hyviin sfääreihin katsomalla Spotin menoa muutama koira ennen ja meitä edeltävää aussia kannusti myös varsin railakkaasti. Pitäisi muistaa, että kun kiljukaula pääsee radalle, niin sen kanssa on oltava astetta tiukempi. Oli niin viulunkielenä, ettei ymmärtänyt edes lähteä ensimmäisestä "tule!" käskystä liikkeelle vaan pomsahti vain ylös. Kieltoon johtaneen unohduksen jälkeen loppurata meni ihan harakoille ja koko homma levis käsiin. Mutta lopullinen hauskuushan ilmeni vasta kotona videota lataillessa, kun huomasin että meidän tulos ei ollutkaan HYL, vaikka koira hyppäsi puomin jälkeisen hypyn mennen tullen! Nuija ja tosinuija eivät olleet siis ainoita, jotka oli vähän kujalla...

Viritetty mopo

Kiireisinä viikkoina ylläoleva näky on aivan liian yleinen meidän taloudessa. Fannin kehonkieli viestii ikuisesti maanantaiketutuksesta, vaikka todellisuudessa kuva on tältä päivältä eli perjantailta, jolloin pitäis olla TGIF-tunnelmissa. Ihan ensinnäkin kysyn, että millanen ihminen bookkaa MM-kisaviikonlopun täyteen ohjelmaa? No ei kovin järkevä ainakaan! Jää streamit katsomatta, vähän kuikuilen chatiä sieltä täältä. Toivoa saattaa, että youtube on mahdollisimman pian täynnä parhaita (ja pahimpia) paloja. Pitää varmaan pian alkaa jo varailemaan lentoja Etelä-Afrikkaan, jottei jää ensi vuonna karkelot näkemättä...

Viikon pelastus oli keskiviikon treenit, jotka talvikauden alkaessa pidettiin demarilla ja ryhmäkin oli lähes puolittain vaihtunut uusiin kasvoihin. Kivaa saada uusia jäseniä, vaikka niitä vanhojakin varmaan jossain vaiheessa tulee ikävä. Anu veti vuosikertaratatreenit, alunperin vuodelta 2008:

Aloituksesi täytyy todeta, että Ipestä on tullut aikamoinen koijari. Se on mennyt virittään moottoriaan joitakin heppoja isommaksi ja se näkyy jos jonkinmoisena säätönä. Toisaalta olen kamalan iloinen, että se on niin kipinöissään aina kun treenataan. Meidän tokoilukin on lähtenyt ihan uuteen nousuun sen vuoksi, että sen mielestä se(kin) on vaan niin sairaan kivaa! Mutta toisaalta olen vähän näreissäni siitä, että nyt ne monet sormien läpi katsotut asiat alkaa olemaan piikki lihassa kun intoa ja vauhtia on enemmän, mutta ajatusta ei ole siunaantunut ihan samassa suhteessa. Joitakin käytännön esimerkkejä: treeneissä odottelu on melkosta sähläämistä: kytkettynä kitisee, vapaana ravaa malttamattomana tai hyppii nenään kiinni. Lelupalkkaus on saanut uusia ulottuvuuksia tuorelihasta, kun siellä on kerran jos toisenkin sormi/sormet/käsi välissä, kun pikkumonsteri vähän käy leluun kiinni. Agissa ohjauksiin tuleminen ei ole enää niin itsestäänselvää, vauhdin huumassa kurssin voi ottaa ihan oman mielen mukaan. Puhumattakaan Ipen ja Fannin rosvo & paimenpoliisi -leikistä, jossa Sauronin paha silmä on vahvistunut pelottaviin mittasuhteisiin.

Sitten niistä treeneistä. Ekalla kierroksella kisanomasesti, toisella hinkattiin. Ekassa rundissa ei ollu kauheesti jälkipolville kertomista. Kympille hyllytettiin. Sen jälkeen lähtikin lapasesta ihan huolella ja noukin sitä milloin mistäkin mukaani. Hinkkauskierros alotettiin testaamalla esteen pointtauskunto. Yritin siis jättää koiran lähtöön ja kävellä itse aina kolmosen taakse, jotta saan ihmisnuolella vauhdin pois ja kääntymään paremmin neloselle lähemmän siivekkeen kautta. Kas kummaa - se onnistui! Kettu ihan oikeasti haki 2. hypynkin matkallaan, vaikka kevyesti sitä epäilin. Apuina tässä toimii se, että lähtöön jättäessä kävelee 2. ja 3. hypyn ulkokautta vastaanottopaikalle, ikään kuin käy lukitsemassa koiralle ne suoritettavat esteet. Seuraavaksi hinkattiin 13. hypylle vientiä. Otin niistokäden liian aikasin, jollon hartialinja levitti koiran kohti 14. Paremmalla ajoituksella ja rytmityksellä tuli hyvin ohjaukseen.
Sitten koitettiin paria ohjausta puomilta 15. putkeen 18. Paras oli 11. ja 6. leieröinti ja valssi muurin taakse. Muuria ennen tehty vekki toimi myös, mutta tuntui epävarmemmalta ja Ipe kyseli taaksepäin ohjeita. Hypyllä 22. väännettiin sylkkärin kanssa, kun tuo pörrö tahtoi aika omatoimisesti lähteä sitä suorittamaan ilman, että tuli varsinaisesti ohjaukseen. Keppien sisäänmenoista olen hurjan tyytyväinen, kerran taisin ahdistaa sen kakkosväliin, mutta muuten meni tosi vaivattomasti sekä ulkoa että sisäpuolelta ohjatessa.

Toinen kierros taisi olla kymmenisen minuuttia, joka vedettiin kyllä aika tehokkaasti koko ajan työstäen. Ripelius oli ihan kieli vyön alla, mutta silti teki tosi hienosti töitä. Aiemmin on näyttänyt selvemmin väsymyksen merkkejä ja tehnyt puoliteholla. Mistä moinen energisyys sitten voi johtua? Fyysisesti se on paremmassa kunnossa, kuonat on saatu aika hyvin pois kyljistä, joten sikäli kestävyys on varmaan parempi. Toisaalta taas pienenä pessimistinä mietin, että voiko sillä olla jotain kipuja jossain, jonka vuoksi vetää vireen niin kaakkoon, jotta adrenaliini veisi kivun pois? Tiedä häntä. Toivottavasti se vaan nauttii missin mitoistaan ilman pöhötystä siinä määrin, että töiden tekokin tuntuu paljon kivemmalta. Katsotaan huomeaamuna mikä on kisakunto...