Hmm...ensinnäkin täytyy todeta, että jäljen jälkeen oli alisuoriutunut olo - siitäkin huolimatta, että näytti silti ettei meidän tarvitse enää näyttää taitojamme/taidottomuuttamme pääsykokeessa, vaan jatkamme treenailua jatkokurssilla. Maalissa oli vajaa vuoden ikäinen belggari-uros. Kaikkineensa Ipen työskentely oli erillaista kuin normaalisti - kunnollisia kulmamerkkejä tuli vain yksi. Edellisten treenien jäljiltä olin niiiin hyvillä mielin ja ajattelin, että kyllä me tää klaarataan ihan hyvin, mutta itseluottamus valahti kyllä nopeasti tuonne Piirukadulle. Kulmamerkkien puutteessa otin kaksi ekaa kulmaa takasin - Ipe selvitti ne kyllä mainiosti, vaikka toisen kulman eteen tuli neljän koiran revohka. Sitten saavuttiin avoristeykseen. Trackerin mukaan tultiin siihen noin 7 minuutin kohdalla ja matkaa jatkettiin ensimmäisen kerran kellon juostessa 13 minuutin kohdalla. Epätoivon risteys - miks kukaan ei sanonut mulle, että tänään oli kansainvälinen epäonnistumisen päivä?! Ipe aloitti piippaamisen, ei koskaan hyvä merkki. Piippausta ei ole jäljellä tapahtunut pitkään aikaan. Painoi oikealle, mutta ei oikein edennyt hyvällä vireellä. Tuumattiin risteyksessä, otettiin pari syvää hengitystä ja halailtiin hetki tukea toisillemme.
Risteyksestä yläpuolella eräästä pihasta tuli nukenrattaat tielle, jotka oli kovin kiinnostavat. Tuumailun päätteeksi lähti etenemään ylämäkeen, mutta luulin Ipen ajatuksen olevan niissä mielenkiintoisissa vaunuissa. T-risteyksestä painoi taas oikealle, joka vähän antoi toivoa, että ehkä lähtee kiertämään maaliin. Pohtolankadulle päästessä kävi varsin selväksi, ettei nyt olla kartalla ollenkaan. Ainoa vaihtoehto oli siis palata takaisin avoristeykseen, jossa ollaan viimeksi oltu varmasti jäljellä. Siinä taas seistiin. Voi ahdistus. En kerta kaikkiaan ymmärrä, mikä siellä oikeassa niin viehätti. Tuumaili ja katseli sinne palavasti, piippasi ja istahti. Olin sitä mieltä, että se ei halua enää edetä. Mitäs nyt tehdään? Tiina kertoi, että jälki tosiaan jatkui sinne ylämäkeen suoraan, jossa jo kertaalleen oltiin. Istuttiin ja tuumattiin, jossain vaiheessa pisti vaihteen silmään ja lähti uudestaan etenemään ylämäkeen.
Tällä kertaa otti T-risteyksestä vasemman heti laakista, mutta vire laski, ravi muuttui löntystäväksi - nenä teki kuitenkin töitä. Olin aika ulalla, totta puhuakseni. Koska nenä oli koko ajan hommissa, niin päätin jatkaa eteenpäin, seuraava kulma hiekkaiselle kävelytielle meni hyvin. Tässä vaiheessa nosti jo vähän virettä ja pisti isompaa vaihdetta silmään. Tuntui taas ihan hyvältä meno. Viimeinen kulma vasemmalle oli kans aika varmanoloinen. Isoniemenkadulle päästessä lopetti homman, tuli iloisesti luokse ja katsoi anovasti silmiin. Tehdäkseen viestinsä entistä selkeämmäksi, alkoi syömään ruohoa. Totesin, että hommat on tehty - maali on tässä lähellä. Ja niinhän se oli. Käytiin vielä katsomassa se omin silmin ja otettiin uusi stoppi, josta palkka.
Semmonen jälki. Juuri kun luulet pääseväsi koiran ajatuksen juoksuun käsiksi, niin tullaan korkeelta ja kovaa alas. En tiedä, mitä tästä pitäisi oikein ajatella. Ehkä täytyy vaan jättää se nyt hautumaan ja katsoa, millä mallilla työskentely on tulevissa koitoksissa. Nälkä kasvaa syödessä - treeniä lisää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti