Ilmiöitä sairaslomalta

Sairaslomalla näkee paljon tylsistyneitä koiria. Ja nukkuu huonosti. Ja jos nukkuu hyvin, niin näkee piinaavaa, loputonta unta sulkapallosta. Saikulla pääsee myös näkemään, millaisiin mittasuhteisiin koirien tylsyys voi kärjistyä. Kaivoin eilen illalla Unnan eteisen lattialla lojuneesta treenirepusta, joka oli hädin tuskin auki. Siellä se ärisi ja kaivoi itseään läpi pimeyden. Löysi pussillisen herkkuja, joihin ei edes päässyt käsiksi.

Ipe on ottanut hämmästyttävän hyvin täyslevon. Eilen kun olin saanut jo päivän (yli)annostuksen olympialaisia, makasin sängyssä katsomassa parasta mahdollista saikkuviihdettä eli Gleetä. Siinä se kuorsasi pari tuntia pitkin pituuttaan. Tänään se onneksi pääsi ulkoilemaan pissalenkkiä pidemmälle, kun Mappe kävi enemmän kuin ystävällisesti (<3) hakemassa sen lenkille Raidan kanssa. Jossain vaiheessa olis voinut neliöt alkaa tuntua todellisuutta pienemmiltä.

Unnaa lukuunottamatta pienten sisäelämä ei muutu sen kummemmaksi, vaikka makaisivatkin 24/7 parin päivän ajan. Tekemättömyys näkyy vain ulkona, jossa lyhyenkin pissalenkin aikana vetävät huippulukemia perseilyrankingissa. Kuumehorkassahan sitä jaksaa olla vuoden koiranomistaja, niin siinä on naapureille ihmeteltävää taas vähäksi aikaa.

Kyllä tämä tästä. Ja jos vaan voi olla olemassa hyvä ajankohta sairastaa, niin se on kyllä olympialaisten aikaan! Alkaa olemaan siinä määrin hanskassa nuo miekkailijat ja jousiampujat, että ei paremmasta väliä. Ja jos jonkun kiinalaisen pöytätennispelajaan nimi voi olla Ding Ning, niin viihdearvo on taattu. Kaiken lisäks tää maanisen hyvä Ding Ning oli siinä mielessä poikkeuksellinen aasialaisurheilija, että se tuuletti raivoisasti jokaikistä voittamaansa palloa. Vai eikö se aasialainen pidättäytyvyys oo kenenkään muun mielestä häiritsevän outoa? Tyypit tuulettaa olympiakultaansa saman verran kun minä agistarttia, jossa on tullut vähintään yks rima alas, kontaktilta karattu ja mahdollisesti myös lentokeinu.

Sanovat, ettei kesällä tarvitse syödä D-vitamiinia. Mulle selvisi keväällä, että D-vitamiini parantamaa mielialaa, joka varmaan oli yksi syy siihen, miksi olin niin posiviitinen koko kuraisimmankin kevään. Asiantuntijoiden kehoituksesta lopetin sitten D-vitamiinen syönnin kesäksi ja tässä sitä ollaan -  kuumeesa ja ab-kuurilla keskellä kuuminta kesää! Paskan marjat! Minä syön deetä tästä lähin kesät talvet ja pyrin happyhappyjoyjoy -mielentilaan.

Kovan päivän aamu, päivä ja ilta

Lauantaiaamu valkeni kauniin kesäisenä, mutta täydellistä yhtälöä varjosti varsin piinaava kurkkukipu. Päätin kohtaloa uhmaten lähteä suunnitelmien mukaisesti Orivedelle piirinmestaruuskisoihin. Starttasin kotipihasta klo 10.30 ja olin takaisin kotipihassa 22.30. Puolikuntoiselle ympäripyöreä kisapäivä ei varsinaisesti ollut mitenkään hoivaava, sen sain tuntea nahoissani jo viime yönä ja aamulla. Kuume nousi ja kurkun kaktus kasvoi kaksinkertaiseksi. Painostava helle ja öinen salamashow eivät edesauttaneet levollista yöunta, joten horroksen kaltainen torkkuminen jatkui aina puolille päivin saakka. Puoliyhden aikaan sain itseni ylös ja koirat pihalle. Kovin olen kiitollinen tuollaisista vetelyksistä, jotka eivät ole tikkana pystyssä heti yhdeksältä, vaan saan kaivaa ne peiton mutkasta vielä päiväsaikaankin. Katselivat vielä silloinkin epäuskoisina, että meinaatko oikeesti jo nyt lähteä ulos. Ulko-oven takaa löi kasvoille kasvihuoneilmiö niin masentavasti, että aamulenkki muistutti hihnassa kulkevien lampaiden ulkoilutusta. Äkkiä sisälle. Murkinat kuvun alle ja takaisin zen-tilaan.

Piirinmestaruuskisat eivät olleet erityistä kultahumua, mutta loppujen lopuksi aika mukava päivä kaikkineensa. Kurkkukipukin siinä päivän päälle vähän hellitti ja aurinkoinen keli piti pitkän päivän kisailijat lämpiminä. Kisapaikalla oli pururata, joten lämpät ja verkat oli melkosen kätevä hoitaa kun aikaakin ratojen välillä oli varsin mittavasti. Agirata oli helppo. Siis todella helppo, joten kyllähän se jollakin keinoin sai kosautettua. Oma juoksu oli kun tervan juontia ja koira tuntui vetelältä. Riman jälkeen vire laski miinuksen puolelle, joten kartalta tippuminen ei ollut suuri ihmetys. Spot meni Pekan kanssa juuri ennen meitä, josta Ipe veti aika mittavat separit. Se repi peliverkkarinsa jo ennen lähtöviivaa ja teki ennenkuulumattoman peliliikkeen. Se nousi lähdössä ja hiipi perään! Tätä ei videolla näy, mutta Mapen huuto kehän laidalta herätti katsomaan perään, jossa yks perskärpänen seisoi ekan riman takana. Olisin kerennyt peruututtaa sille vähän lisää tilaa, mutta päätin vain laittaa istumaan ja siitä yli. Ei onneksi tullut eka rima alas.

Hyppyradalle otin enemmän sisua ja käskytin kovempaa, kun Spotin katsominen nosti Ipen taas semmoisiin sfääreihin, ettei sille voinut olla enää lempeä. Vaikka odoteltiin omaa vuoroa toimitsijateltan takana, niin pelkkä Pekan käskyttäminen ja Spotin putkihuminat sai sen ihan raivon valtaan. Tiukkaa käskytystä, joka toimi. Yhdestä putkesta levisi aika pahasti ja oli hakemassa kepeille, mutta sain hanskaan. Loppusuoralla tokavika rima rapsahti, mutta pysyi. Myö tehtiin nolla! Meidän kuvaajalla, jolla oli laukussa varmaan neljä muutakin kameraa, seisoi rataa katselleen ylikuormitustilassa ja huomasi vasta maalissa, että kuvaaminen unohtui :D Iso kiitos Johannekselle joka tapauksessa päivän muiden ratojen kuvaamisesta.

Joukkuekisaan oli seuran kannalta lastattu valtava vastuu, meidän pomminvarma joukkue nimittäin oli ainoa Tamskin maksijoukkue. Koska nimi on enne, niin meidän tiimi oli tietenkin Varmat Nollat. Mitään ennakkosuosikin paineita oli turha ottaa, sillä joukkueessa oli kasa rajatapauksia eli Raita, Ipe, Pimu ja Luu. Ipen kanssa vastattiin joukkueen ainoasta tuloksesta, joka oli kunniakas 10. Rima ja kielto, joka oli varsinainen didn't-see-that-coming -kielto. Puomin leieröinti lopussa oli semmonen, minkä aattelin vetävän Ipen putken jälkeen takasin radalle (ja ohjaajaan) päin ja pohdin kerkeänkö törkkäämään sitä ajoissa hypylle. Todellisuudessa kävikin niin, että mun olis pitänyt ottaa se kiinni! Se ampu ihan omille kiertoradoilleen putkesta, mutta koska tulos oli tehtävä niin korjasin sen sitten vaivalloisen näköisesti. Illan hämärtyessä kävin kiertämässä vielä kerran pururadan lenkin (mahtoiko olla viides kierros sinä päivänä?) ja ajoin puoliunessa kotiin.

Semmonen päivä. Kyllähän se veronsa vaati. Kello lähentelee nyt puoliviittä ja mietin, että pitäiskö tänään syödä jotain muutakin kuin jäätelöä. (Shokkihoitoa nielulle; jäätelöä ja kuumaa mehua.) Ehkä jatkan reporankailua koirien kanssa ja olympiaövereiden jälkeen syön lisää jäätelöä.

Tässä ja nyt

Satapäinen yleisö pidättää hengistystä loppusuoralla. Vuosien tavoitteellinen työ on vaakalaudalla, pahimmassa tapauksessa paraskaan suoritus ei riitä tavoitteen saavuttamiseen, joskus marginaalisen mitätön epäonni vie maton jalkojen alta. Agilityn maajoukkuekarsinnat Liedossa oli varsinainen jännitysnäytelmä. Kuinka raskaalta pettymys voikaan tuntua toisen puolesta! Ja hetken päästä itken ilosta kun jollain muulla palaset loksahtavat kohdilleen juuri oikealla hetkellä. Karsintoja seuratessa liikutuin eniten siitä loputtomasta välittömyydestä ja läsnäolosta, joka koirista oli nähtävissä. Niille olis ollut ihan se ja sama, vaikka paikalla ei olisi ollut hurraavaa yleisöä tai maailmanlaajuista livestream-lähetystä - kaikkensa ne olisivat antaneet joka tapauksessa.

Koirien väkevästä läsnäolosta kielii myös eräs ilmiö, johon olen törmännyt joitakin kertoja vuosien varrella. Viimeisin tapaus sattui eilen kun olin aamulla koirien kanssa kävelyllä ja kuulin yhden puistokuusen alta ryintää. Huomasin, että siellä kakoo joku ihminen. Takaisin tullessa päätin poiketa kuusen kautta ja kysyin vahvasti kodittomalta näyttäneeltä mieheltä, että onko kaikki hyvin ja voisinko olla mitenkään avuksi. Vastaukseksi sain sähisevän karjaisun: "Eikö täällä saa ihminen enää missään ollaan rauhassa!?!!" Hiukan hämilläni pahoittelin, että olin häirinnyt häntä ja tein lähtöä samoilla lämmöillä. Ipe livahti miehen luo, joka ei suinkaa yrittänyt potkia koiraani (kuten jo sieluni silmin näin) vaan sen sijaan miehen kasvoille nousi häivähdys onnellisuudesta. Tuolla pörröisellä eläimellä on kyllä merkillisen terapauttinen vaikutus. Se möyri miehen luo tyypilliseen "anteeks että oon olemassa, mutta kauheen mukava tavata sua ja ompa sulla hieno maja täällä kuusen alla" -tyyliinsä ja voitti sillä miehen puolelleen puolessa sekunnissa.
Oon joskus harkinnut järjestäväni välittämisiltoja, missä Ipe jakaa rakkautta laitapuolenkulkijoille. Meidän "hyvinvointiyhteiskunta" kun on hoitanut huono-osaisimmat niin hyvin, ettei enää voi uskoa pyyteettömään hyvyyteen, niin terapiakoirille olis kipeästi tarvetta. Erään pulin Ipe sai kerran lähes kyyneliin, kun istahti miehen eteen rapsutettavaksi onnesta mykkyräisellä. Ilmeisesti hänelle oli harvinaista se, että joku voi olla hänen seurastaan niin onnellinen. Siinä sai itsekin vähän nieleskellä kun huomasi kuinka merkittävän läheisyydenkokemuksen vieras koira voi ihmiselle antaa.

Viikonloppu ilman koira antoi kummasti perspektiiviä sille, kuinka suuri rooli koirilla on arkeen. Ilman koiria aikaa jäi vaikka mihin (pyörittelin lähes tulkoon peukaloitani!), mutta jotenkin tyhjältä tämä koti silti tuntui. Yksinäiseltä.

Haluan olla yhtä välitön ja läsnäoleva kuin koira. Elää tässä ja nyt.

Hiljaisuus

Keskiviikkona peruttiin valkkuryhmän treenit ja suunnattiin Ylöjärvelle kisaamaan iltakisoihin. Tosin nämäkin kesäiset iltakisat taipuivat lopulta yökisoiksi, kello oli kahdentoista hoodeilla kun kotiuduttiin. Oltiin taas Mapen ja Raidan kanssa matkassa ja meidän kisailta meinasi saada tylyn lopun ennen kun se kerkesi varsinaisesti edes alkaa, kun alkulämmittelyiltä palatessa koirat joutui törmäyskurssille maa-ampiaispesän kanssa. Yhtäkkiä molemmat lähti kun perseeseen ammutut karhut ja ravistelivat itseään hätääntyneenä. Ipe veti pitkin pöpelikköä ja yritti karistaa siivekkäitä tiehensä. Kun sain koiran luokseni, niin yksi pörriäinen kiipeili vielä tokkurassa pitkin sen kylkikarvoja. Laitettiin koirat autoon huilaamaan ja odoteltiin hetki alkaisiko naamat turpoamaan. Onni oli tällä kertaa vähän tuuheampi karvapeite, joka esti ampiaisten pistot. Kuononalueellekaan ei ilmeisesti osumia sattunut. Selvittiin siis säikähdyksellä.

Makseja tuomaroi H. Huittinen, jonka eka rata jäi medien Wütrichin jäljiltä meille. Profiililtaan juuri sellainen, joista tykkään ja jotka sopii Ipelle. Eteneviä, muttei mitään kilpajuoksuratoja. Kokonaisuutenahan se olikin ihan kelpo rata, henkinen nolla etten sanoisi. Myöhästyin vain ehkä silmänräpäyksen tokavikalla esteellä. Ajautui kai liian lähelle estettä ja olin jo varma että ei kerkeä reagoimaan ja juoksee ohi, mutta yritti kuitenkin riman kustannukselle. Peukku kuitenkin yrityksestä! Tulos siis 5.

Toinen rata oli Huittisen hatusta vedetty agirata, joka sekin oli onneksi mukava menorata. Ajattelin ennalta, että lähden ottamaan perusteelliset kontaktit, mutta vauhdinhuuma iski ja mentiin aika lauleskelleen. Pakka pysyi taas hienosti kasasta aina kolmanneksi viimeiselle esteelle asti, jossa tipahdin itse kartalta. Muistan edistäneeni kepeille, jotta kerkeän ajoissa valssiin, mutta valssin jälkeen en enää löytänytkään sitä seuraavaa estettä sieltä missä olin sen ajatellut olevan ja jaakotuksen kanssa kävi ohrasesti. Nyrkki nousi ja tulos taas vitonen. Mutta sekin siis lähes tulkoon henkinen nolla. Eli kaiken kaikkiaan kisailta oli henkisesti tuplanollan arvoinen. Kai ne oikeatkin nollat sieltä joskus tulee. Seuraavana ohjelmistossa on piirinmestaruuskisat, joihin kasattiin huippuhauska bc-joukkue, TamSKin tulevaisuuden lupaukset ;)

Tukka putkella paahdetun viikon jälkeen on aika laskeutua hiljaisuuden retriittiin, sillä edessä on historiallinen viikonloppu. Minä olen kotona Tampereella ilman koiria ja miestä! Tulin töistä iltasella ja tuli niin höveli olo tästä vallitsevasta pysähtyneisyydestä, että oli pakko kaivaa imuri kaapista ja vetää kämppä läpi. Rasti seinään, nimittäin tuo imurointi on meidän taloudessa miesten homma. Koirilla hiljentyminen on kaukana, sillä ne riekkuu koko viikonlopun Karstulassa. Minä teen töitä, illat pelehdin kahden miehen (Ben & Jerry) kanssa sohvalla ja katselen tyttöleffoja. Sunnuntaina kimppakyydillä Lietoon kannustamaan kaikkia kavereita karsintoihin. Eli vaikkei koiria olekaan, niin en silti pääse agilitystä eroon - tietenkään. Mystistä täällä tyhjässä kämpässä joka tapauksessa on. Pistän varmaan aamulla ison Cuzin ja pienet Cuzit narun päähän ja käyn kävelyttämässä niitä pihalla, jotta saan päivän käyntiin...mihin sitä koira karvoistaan pääsisi?

You think you are better than the Nose...

Nenähommia pitkästä aikaa. Eilen taputeltiin leppoisa sunnuntai pakettiin vajaan neljän tunnin treeneillä, jossa Isla teki mitä mainioimman jäljen. Se on aika kettu näissä nenätöissä. Tehokas, taloudellinen ja häiriönsietokykyinen. Siinä on ripaus semmosta selittämätöntä mystiikkaa kun tuo tekee hommia. Vaikka oon todella herkkä koirieni suhteen, niin jäljestyksessä en kuitenkaan pysty lukemaan tuota kuin avointa kirjaa. Silloin mennään ihan puhtaan intuition pohjalta - perstuntumalla sanoisin. Ikään kuin Ipe kommunikoisia kielellä, jota ymmärrän, mutta jolle ei ole suomenkielistä vastinetta.

Treenit pidettiin varsin haastavassa ympäristössä; maali sijaitsi Pyynikintorilla ja jälki kiemurteli katuja pitkin kohti Hämeenpuistoa. Trackerin mukaan jäljelle tuli matkaa 2,1 kilometriä ja se oli noin 1½ tuntia vanha. Maalissa porokoira Lupu. Meille kävi yks pieni hama jälkiä tehdessä.

Kun lähdettiin liikkeelle ja Ipe painoi ihan täyttä höökiä F. E. Sillanpään kadun kulmasta yli (vihreä) - olin ihan satavarma, että se on jäljellä. Sari seurasi ja vähän toppuutteli, että nyt mentiin kulman yli ja suunta on ilmavainunkin suhteen väärä. En voinut uskoa korviani, olisin voinut vaikka laittaa pääni pantiksi että se on kartalla. Hetki tuumailtiin ja ihmeteltiin, kunnes tajusin, että samperi sentään, tuossahan tuo Kisakentänkatu menee, josta Lupu juuri puoli tuntia aiemmin käveli jäljestäessään (punertava katkoviiva) Lyyliä! Oltiin omalta jäljeltä ulkona, koska toisaalla meni tuoreempi jälki alkuhajusta - tietenkin! Tehtiin hätäisesti sitten ehkä pienoinen virhe ja vietiin Ipe takaisin jäljelle, josta oli vähän harmissaan mutta jatkoi kuitenkin vanhaa jälkeä sitten tarkasti. Jälkeenpäin tultiin Sarin kanssa ajatelleeksi, että olisi pitänyt päästää se tarkistamaan se tuoreempi jälki ja sitten ihmetellä mihin mennään kun sieltä ei ketään olisi löytynyt. (Näin toimittiin Lyylin kanssa viimeiselle jäljellä, jossa kävi sama moka. Lyyli teki täydellistä työtä ja vei ilmavainulla takaisin jäljelle ja löysi vaivattomasti maalin.)

Eteläpuistoon päin mennessä Ipe ajeli taloudellisesti Hallituskadun kulman ohi ja eteni ilmavainulla oikoen. Pyhäjärvenkadulle ei ollut aikomustakaan mennä, mielestäni ei edes vilkaissut merkatakseen jälkeä. Paahtoi suorinta tietä Eteläpuistoon, jossa tuli pieni tenkkapoo. Ei halunnut edetä jäljen suuntaan, vaan kova hinku oli päästä sinne tuoreemman hajun perään. Annettiin sitten tarkistaa se ja totesi jossain vaiheessa, että "okei se on nyt nähty ja saisko seuraavaksi mennä uimaan?" Kun uiminen pyyhkäistiin raa'asti vaihtoehtolistalta, niin jatkoi hommia puiston kautta maalille kiertäen. Ilmaisi aika selvästi jo puiston puolella ja alkoi haistella jäniksenpapanoita. Pyysin viemään eteenpäin, jolloin ylitti tien ja vei jälkeä pitkin maalin kulmalle asti.

Kokonaisuudessaan hienoa työtä. Hitusesti harmittaa, että puutuin sen työskentelyyn tavalla, jolla en tosietsinnöissäkään voisi koskaan puuttua. Koiran olisi pitänyt päästä tarkistamaan tuoreempi jälki ja pähkäillä sieltä tiensä maaliin. Silti täytyy olla tyytyväinen työskentelyyn, olisihan se voinut ottaa vielä pahemmin siipeensä siitä että viedään pois oikealta reitiltä. Ipelle kuitenkin mainio taajamajälki! Häiriötä aivan järjettömästi, kaupunkijälki ei vielä vuosi sitten ollut Ipen mieleen, mutta nykyään ei näytä olevan ongelmaa. Yks ainoa häiriö sillä on - ja se on se, joka yrittää hiki hatussa pysyä tuon koiran perässä. Olen siis henkinen ja fyysinen painolasti. LUOTA koiraan. Tuon nenävärkin kanssa on ihan turha lähteä kilpasille, sille häviää joka kerta. 

Simple dogs

Elämä on pyörinyt aika tehokkaasti töiden ympärillä, joten elämä sen ulkopuolella on varsin yksinkertaista. Kotona ei tule siivottua, kun siellä syödään aamu- ja iltapala. Ja nukutaan tietysti. Töistä päästyä lähdetään koirien kanssa ulos tai treeneihin. Sisälle tullessa pikainen selaus sähköpostia ja facebookia. Sitten kello tulikin jo liikaa ja piti olla jo ajat sitten hammaspesulla. Koirilla kohokohta lienee aamu- ja iltaruoka. Pissallekin on ihan kiva päästä välillä. Viime viikolla oli niin vallattoman kuuma, että lenkkeilykään ei ottanut onnistuakseen siedettävässä olosuhteessa. Siispä koira revohka pakattiin järjestäin iltaisin autoon ja suunnattiin pieneen ja rauhalliseen poukamaan, Näsijärven rannalle.

Kamera ei ole kekkereihin päässyt, joten puhelin tuhruisiin kuviin on tyytyminen

Ipe ui ja pienet chillailevat rantakivellä. Fannikin ui yksi ilta, kun yritti liian kiivaasti saada illaksi sorsapaistia sillä seurauksella, että kuului molskis. Täksi viikoksi on helteet hellittäneet, mutta kirppulegioonan lenkkeilytys on vähän nihkeätä näillä sateilla. Fanni on onneksi eniten karpaasi, joten pieni (eikä isompikaan) sade kovin paljon hidasta sen ulkoilua.

Viikonloppuna koitti kaivattu muutos meidän monotoniseen arkeen, kun läksimme koko suurperhe Jyväskylään viettämään ystäväni maisterijuhlia. Koirat pääsi Ainolanrantaan hoitoon, johon ilmaantui kuin tilauksesta yksi seurankipeä hoitosetä. Bileistä kaupunkiin kun taksilla matkattiin, niin käytettiin koiria nopeasti ulkona mittarin raksuttaessa. Oli siinä kallis pissa, mutta minkäs teet. Sunnuntaina otettiin rennosti ja nautittiin brunssi suhteellisen hyvissä maisemissa suhteellisen kivan kokoisella terassilla.

Ipe odottaa pekonia saapuvaksi

Isäntäväki menetti vasta äskettäin nelijalkaisen perheenjäsensä, joten tassujen rapina oli hellyyden määrästä päätellen ihan tervetullutta. Koirilla oli siis oikein juhlasunnuntai kun hellyyttä ja herkkupaloja sateli tuon tuosta. Kaunis kiitos Jyväskylään <3

Pöytätavat unohtuu vieraissa... ;)

Viime viikolla agility jäi väliin oman koulutusvuoron vuoksi, joten tämä keskiviikko olikin yhtä hunajaa kun Ipe pääsi treeneihin. Fanni lähti hupulaiseksi mukaan, pääsi kotona leuhkimaan Fridalle ja Unnalle lenkkeileensä puolentusinan koiran kanssa, joista suurin osa oli ainakin näääääin isoja. (Fanni omien juttujensa mukaan luuli varmaan hallitsevansa koko porukkaa...)

Treeneissä tehtiin lyhyttä pätkää ja kellotettiin eri ohjausvaihtoehtoja. Ipe on edelleen vähän lapanen, hitaasti syttyvä ja poissaolevan oloinen silloin tällöin. Joudun ehkä kuitenkaan tsekkauttamaan sen nielun, koska sen kepien nielemisyrityksen jälkeen tämä koomailu on alkanut. Vai saiko se herkkään sieluunsa niin ison haavan, ette ongelma onkin korvien välissä? Tekee töitä, mutta ilman sen suurempaa paloa tai edes kipinää. Tasaisen tylsästi - sanoisin. Tai sitten tää juttu on mun korvien välissä.
Treenien suurin anti oli se, että Ipe pystyy ja kykenee takaakierroissa suoriutumaan yhden siivekkeen ympärikieputtamisesta. Takaakiertoa ei ole pakko siis heittää twistillä tai saksalaisella esteen poikki.  Ainoastaan minä olen huono niissä. Eli treeniä. Treeniä kaipais myös putken ohivienti. Joko koira änkeää väkisin (ensimmäiseen eli) väärään päähän tai sitten ohjaaja kompastuu siihen väärän päähän. Always eyes on the dog...ja se kolmas silmä vaivihkaa tarkistaa omaa etenemissuuntaa. Kauheen helppoo. Ja niin kovin yksinkertaista.

muttscomics.com

Yksi neljästä vuodenajasta

Mikä siinä on, että Suomen suvi on vaan niin hieno ja erikoinen? Sitä odotetaan koko talvi, tai ainakin heti joulun jälkeen, ja sitten tuntuu, että se menee ohi alta aikayksikön. Nyt on jo heinäkuu! Karkaan käytännössä aina kun mahdollista maalle, etenkin kesällä. Koirilla on varsin lokoisat oltavat, saavat mennä ja tulla juuri niinkuin tykkäävät. Eli Frida saa laiskotella niin paljon kuin haluaa, Fanni ja Ipe saa rällätä niin paljon kuin haluaa ja Unna saa seikkaillla juuri niin usein kun silmä välttää. Mitään erityistä ohjelmaa ei viikonlopuksi tarvita, mutta silti päivät menee yhdessä hujauksessa.

Taisi olla vähän liikaa luvattu, että treenaisin metallia ja tunnaria. Onneksi en tainnut kirjoittaa, että "treenaan ahkerasti", koska metallia treenattiin ehkä kolme kertaa (pitää epämiellyttävästi suussaan) ja tunnaria kerran. Tunnarissa oli ehkä hiukan edistystä, hajustamaton kasa kiinnitti Ipen huomion, mutta ei ryysinyt sieltä hakemaan jotain vaan, kun omaa ei heti löytynyt - kuten on aiemmin tehnyt. Katsoi kasan, nuuhkaisi siihen suuntaan ja totesi, ettei se siellä ole ja jatkoi etsintää. Vahva noutoleima on tunnarista saatu nyt hävitettyä niinkin hyvin, että kapula sylkäistään about juuri silloin kun noston jälkeen erehdyn kehumaan sitä. Mutta tämä ei kai liene paha ongelma tässä tilanteessa?
Ai niin, treenattiinhan me ruutuakin! Mehän siis tokoiltiin ihan hirveesti! :D Ruutuun haki erikoisesti oikeiden tötsien väliin - juoksi siis suoraan ruutuun ja stopilla kaarratti merkkien väliin. Toisesta suunnasta lähetettynä tätä ongelmaa ei ollut. En tiedä, mitä se ajatteli.

Tokoilusta huolimatta paras ajanviete Ipen mielestä oli kuitenkin mattojen pesu. Tai vähät se välitti itse matoista (joita sekin on kovin ahkerasti sotkenut), mutta tuo painepesuri on sen elämän suola. Kaiken puolin vesi on sille aika herkkä elementti. "Mennäänkö rantaan?" -kysymyksen jälkeen se on jo puolessa välissä rannan mäkea menossa.

Tuo turkoosi pallo on semmoinen vesipallo, joka tuntuu ihan läskiltä käsissä. Siis todellinen stressilelu ihmisille! Pallo pomppii veden pinnalla (oikein heitettynä), mutta huonona puolena kelluu aika syvässä. Eli pallosta näkyy pieni laki vain kun se jää kellumaan. Sen vuoksi jouduin sen jo kaksi kertaa hakemaan selältä, kun Ipe hyppäsi perään, menetti katsekontaktin ja hukkasi sen. Se oli lipumassa uhkaavasti kauaspois, joten eikun soutuveneeseen ja pallon pelastusretkelle.

Kaksikko Pinky and the Brain myllytti oikein olan takaa koko viikonlopun. Fanni on erityisesti kunnostautunut kaikissa likaisissa hommissa, kuten linnunpaskassa kieriskelyssä (ks. kuva yllä) ja myyrien jatkaamisessa. Se motitti yhden myyrä-raukan erään pihapuskan juuristoon ja väijytti sitä hyvän tovin. Välillä kuului kamala ininä, kun se myyrä hädissään yitti keksiä hyvää pelastussuunnitelmaa. Lopulta se yritti pakomatkaa, joka oli tuhoon tuomittu jo ennen toteutusta, juoksemalla (oikeasti se löntysteli) juurakon alta isomman puskan suojiin. Kuolo olisi korjannut, jos en olisi kiljunut Fannille vieressä kun huomasin, että sehän todellakin näyttää siltä tsekkiläiseltä piirretymyyrältä!

  

Pinky: What are we going to do today?

The Brain: Same as everyday, Pinky - try to take over the World!

Unnalla on vankka luotto telepatiaan. Se pystyy siirtämään ajatuksen (ja huomaamattoman tuijotuksen) voimalla jäätelökupin nuoltavaksi itselleen. Se varmaan luulee, että se ihan oikeesti hallitsee tätä maailmaa.