Hetkessä

Koska kesä on ollut työn täyteinen, niin ollaan otettu kaikki se pieninkin ilo irti hetkistä, jolloin voi relata. Yhdessä vapaapäivässä kerkeää jo helposti unohtaa työkiireet ja nauttia olemisen sietämättömästä keveydestä. Tuleeko kellekään muulle koskaan sellasta voimakasta olemassaolon tunnetta? Ihan kun kaikki asiat olis juuri niin kuin pitäisi. Koiramainen lähestymistapa elämään.

Jos jotain arvokasta oon koirilta oppinut, niin sen hetkessä elämisen. Nautitaan justiinsa siitä mitä meillä on nyt, ei murehdita sitä mitä meillä ei oo. Helpottaa kummasti arkea ja alentaa verenpainetta. Vuosien päästä kun mietin taaksepäin, niin todennäköisesti tästä kesästä voimakkaimmat muistot liittyy esimerkiksi siihen kun mökillä oli aikaa tuijottaa sisiliskoa (ja sisiliskolla oli aikaa tuijottaa meitä).

En varmasti ole hehkuttanut geokätköilyä vielä tarvittavan paljon, sillä se ansaitsisi aivan ylettömästi suitsutusta. Sen kutkuttavan jännittävän aarteenmetsästyspuolen lisäksi ehkä hienointa on se, että kätköilyn kautta tulee katsottua ympäristöään ihan eri tavalla. Ei enää kaavoihin kangistuneita iltakävelyitä koirien kanssa. Vaikka eilisillan purkit jäi lokkaamatta, niin silti meillä oli aika jännittävä iltalenkki. Long story short, ilman pyrkimystä kätkölle en ehkä olisi jäänyt odottamaan sivullisen poistumista, joka lopulta kertoi (Alkon pussi kolisten) kuinka hänen 200 lampaan tilalla oli susikoiria (jotka yhdessä vaiheessa tarinaa oli saksanseisojia) paimentamassa ja yksi niistä piti ampua kun se söi siilejä. Miehen punakalle kasvolle nousi liikuttavan leveä hymy kun hän kertoi kesyvaris-Kallesta, joka putsasi sekä ihmisten että koirien korvia. Ja tämä korvia putsaava Kalle-varis oli vain yksi niistä yhdestätoista Kalle-variksesta, jotka hän peräkesinä oli kesyttänyt. Ois jäänyt tämäkin tarina kuulematta!

Tai mitenpä vaikka se silta, jonka olet satoja kertoja mökkimatkalla ohittanut? Onko koskaan tullut kurkattua sen alle? Elän pienistä arkpäivän seikkailuista! Muistatko sen kesän kun könyttiin tuon sillan alla?

VT-9

Tampere-Turku on tullut melko tutuksi parin vuoden aikana, ysitietä kun on tullut ajeltua edes takaisin osteopatiareissujen vuoksi. (Geokätköily asettaa liikkumisen aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun tylsähkön ajomatkan voi kuorruttaa parilla valtatien varressa olevalla kätköllä! Kuva tämän päivän toiselta kätköltä, Aurajoen varresta.) Huhtikuussa käytiin Tanjalla edellisen kerran ja silloin jo taisin hehkuttaa, kuinka hienolta tuntuu, että Ipen ikuisuusongelma on osakseen selätetty. Huhtikuun jäljiltä on kuitenkin ollut aika tiukka treeni-/kisakesä takana, joten en olettanut sen olevan ihan priimakunnossa tänään. Selkälinja on viime aikoina vähän pyöristynyt, mutta selkeetä vinotusta en ole kyllä huomannut.

Mutta kuinka ollakaan, ongelmallinen vasen puoli ja lanneranka oli vallan mainiossa kondiksessa! Rangassa oli kauttaaltaan liikettä, vain ylimenoalueella ja lapojen seudulla pientä tahmeutta. Jos johonkin oli vinoutta, niin oikealle, mikä kertonee "tekevälle sattuu" -tyyppisestä harrastuskoiran kolhusta. Eli erittäin hyvässä kunnossa oli Ripelius, hallelujaa! Aluksi Ipe oli harvinaisen levoton, mutta kun päästiin kunnolla käsiksi niin pieni koira vaipua taas johonkin sinne Nirvanan rajamaille. Oikeastaan vähän kadehdittaa, etten se ollut minä makaamassa siinä matolla. Tuntuu, että olisin kunnon jäsentelyn tarpeessa. Pari viime viikkoa on mennyt treenien osaltakin vähän...hmm..pitelemättömästi. Vaikea saada hommaa haltuun kunnolla. Ipellä on kyllä potkua ja virtaa, mutta oma läsnäolo ei ole ihan sitä luokkaa, mitä sen tulisi olla. Lienee sanomattakin selvää, että odotan kesälomaa jo aika paljon. Phew.

Alkavat kuulemma tutkimaan koirien terveysvaikutuksia ihmisen hyvinvoinnille. Oman empiirisen aineistoni pohjalta olen vakuuttunut, että hypoteesissa on perää. Hetken kun tuijottaa kunnon jalkasotkua ja kuuntelee sitä loputtoman pitkältä kuullostavaa huokausta, niin verenpaine on laskenut ihan kuin itsestään. Tässä ja nyt.

Väsymystunnelin päässä näkyy jo lohduttava valon pilkahdus - alkusyksyn vaellus. En-malta-odottaa. Palaamme kuuden vuoden takaiselle rikospaikalle, jossa sain oikein olan takaa rankkua jostain edellisen elämän sotkuista: heräsin kunnon kuumeessa ensimmäisenä aamuna Pohjois-Norjan vaelluksella. Onneksi edellisenä iltana oli Barras jo huiputettu ja istutettu semmoinen (henkisempi) eräkuume tähän kävijään, jottei ikävä kokemus vienyt vaellusiloa tulevilta vuosilta. Sinne jäi melkosen paljon hoodeja tsiikattavaksi, joten lienee korkea aika lähteä uudestaan Norjan puolelle. Lisäksi parastahan tässä on se, että Ipekin pääsee reissukoirana mukaan - silloisella reissulla ei Ipestä ollut vielä tietoakaan. (Ja koirien vienti-/tuontimääräykset on onnekkaasti löystyneet.) Eräketulle on ostettu tossut viime vuoden rakkahaavereista viisastuneena. Jonkinlainen tossukävelykoulu täytyy kenties vielä suorittaa ennen pohjoista. Sillä aikaa, lopettakaamme kuuden vuoden takaisiin maisemiin:

Aarteenetsintää

Kolme viikkoa niin alkaa loma. Eli vielä kolme viikkoa harvoin päivittyvää blogia. Kiirettä on pitänyt, joten olemme keskittyneen vapaa-ajalla kaikkeen muuhun kuin tietokoneella istumiseen. Ipe on käynyt treeneissä ja väläytellyt ajoittain varsin vauhdikastakin otetta agilityyn. Toisaalta vauhdin kasvaessa ajatus on tullut usein kaksi estettä perässä. Tasan ei käy onnenlahjat. Kaikkineensa agiliito on tuntunut hyvältä. Kisoista hivenen taukoillaan juoksun vuoksi. Ipen ollessa kisatauolla kaivoin pikkumustan naftaliinista ja kävin juoksemassa sen kanssa pari rataa eilen kotikisoissa. Fanni on kisannut viimeksi helmikuussa ja tehnyt sen jälkeen vain muutamia toistoja kepeillä kotipihassa, joten ihan kamalan hyvissä kantimissa meidän valmistautuminen ei ollut. Ottaen huomioon vielä taannoinen loukkaantuminen, niin melko tunnustelevalla otteella oltiin liikenteessä.

Johannan agirata oli profiililtaan aivan nappirata Fannille - paljon suoraa juoksua. Niinhän me kipitettiinkin nolla. Vaikkei aika riittänyt LUVAan, niin nolla on aina nolla - siitä täytyy olla tyytyväinen! Etenkin kun Fanni meno oli tahmeahkoa ja hyppytekniikka todella omituinen. Lämmiteltiin extrahyvin hyppärille, venyttelin ja vetreytin sen lihaksia, mutta silti hyppärillä vauhti sen kun laski ja Fanni alkoi ottaa omituisia kieltoja. Kiitos ja näkemiin. Totesimme siis, että käynti fyssarilla (toivottavasti) riittää ja vasta sitten palaamme bisnekseen.

Ipe oli valtavan hämmentynyt, ettei päässyt kuin lenkkeilemään Pyynikille, vaikka kentällä oli agilityesteet. Minä sen sijaan olin hämmentynyt buffetin kuppikakuista, jotka näyttivät kakkakupeilta. Maistettuani en ollut enää hämmentynyt. (Ainostaan sokerihumalassa.)

Viime viikonloppuna eräs pitkään kypsytelty ajatus saavutti lopullisen lämpötilansa ja pääsi tositoimiin. Päätin kertaheitolla, että nyt on aika aloittaa geokätköily. Kirjauduin saitille ja se olikin menoa sitten. En ollut pysyä housuissani, kun avasin kartan ja näin silmieni edessä sen valtavan kätkömeren - lähin on naapuripuistossa, jossa olen aamupissattanut koirat viimeiset kuusi vuotta! Meidän lenkkireittien varsilla oli kymmenittäin kätköjä, koko Suomi (ja maailma) on täynnä niitä - voi pyhä jysäys! On ihan tavattoman kiehtovaa, että ympäristö on täynnä piiloja, joita voin vaivihkaa käydä etsimässä. Ennen niin tavanomainen puu puistossa tai kannonkolo metsäpolun varressa onkin yhtäkkiä potentiaalinen piilopaikka kätkölle. (Ainoa downside tässä on se, etten ole neljään yöhön nähnyt mitään muuta kuin kätköunia...)

Kuin kohtalon sanelemana löysin heti ensimmäisinä päivinä eräästä kätköstä kauniin miekkavalas-bugin, joka on lähtenyt liikenteeseen viime kesänä Washingtonista ja nyt se on Tampereella. Valas on matkalla Alaskaan. Kuvitelkaa, kuinka pähkinöinä oon tämmösestä! Hieman kokemuksen kartuttua aion laittaa oman bugin liikenteeseen, jonka haluan reissaavan Karekaren rannalle Uuteen-Seelantiin ja takaisin. Vähänkö jännääää! Puhumattakaan kaikista kutkuttavista pulmakätköistä, joihin pääsee käsiksi ratkaisemalla arvoituksia tai tehtäviä - mun sisäinen partiolainen/salapoliisi on tehty tällasia juttuja varten. Ei tunnu juoksulenkitkään enää tylsintä, kun voi suunnitella reitin muutaman lokattavan purkin mukaan.

Agirodun karnevaaliosuus ja jälkilöylyt

Vielä yksi päivä aksaa Teivossa. Totta puhuakseni ei enää napostellut niin paljon kun olisi kenties pitänyt, mutta onneksi sunnuntai on aina se epämuodollinen hauskuutuspäivä. Meillä oli joukkuekisaan oikea iskuryhmä: äippä-Nasu ja kolme rautaneitoa; Ipe, Yemma ja Raita. Nuoret ja nenäkkäät likat kuvitteli, että harvakseltaan treenaava/kisaava äitimuori olis ollut joukkueen painolasti, mutta Nasu pesi koko katraan ja näytti tyttärilleen kuinka homma toimii!

Ipe, Nasu, Yemma & Raita

Ipe lähti etulinjassa ja oli vireystasoltaan jotain saippuan ja panssarivaunun luokkaa. Mennä kaahotti mukavan kurittomasti. Oma tatsi oli hukassa ja ohjausvalinnatkaan ei ihan täsmännyt tämän päivän tekemisen tasoa. Lisäksi Linnan Teemun rata kisaaville makseille oli minusta ärsyttävän haastava ottaakseen huomion, että joukkueissa oli paljon alemmankin luokan koiria. Hyllytettiin kerran jo alkutaipaleella ja loppumatka kangettiin vaivoin maaliin. Tai maalisuoralla kyllä pistettiin nato-ohjus lentoon ja painettiin aika huolella. Jos tuo jotain osaa, niin irrota loppusuoralla! Nasu-mamma paineli Even kanssa hienon radan, yksi rima ripsahti alas. Yemma ja Katja veti sikahienosti, pari kauneusvirhettä. Vitsi, että meillä puntti tutisee kun tää pari nousee kolmosiin ihan just! Raita-reikäpää kiisi Mapen kanssa ankkuriosuuden ja älyttömän hienon asenneradan vetivätkin. Ihan läpällä lähdettiin kisaamaan, mutta hitto soikoon - tässä tiimissähän olis ainesta! Sukuvika sijoittui kuitenkin yli 50. joukkueen seasta sijalle 10. Ens vuodelle jäätävät korkeanpaikanleirit ja valmennusviikot, niin vähänkö ollaan kovilla!! ;D

Kotimatkalla kello oli vasta yksi, joten päätettiin hellepäivän kunniaksi kurvata suorinta tietä Orivedelle. Sauna kuumaksi ja järveen! Lisäksi mummu ja pappa paistaa maailman parhaimpia lettuja. Ripsireunaiset letut, jätski ja mansikat - siitä ei kesäherkku parane. Mukamas rentouduttiin kovan tourneen jäljiltä, mutta vesiurheiluksihan se Ipen osalta meni - treenattiin pellehyppyjä. (Henkan mielestä myös mun veteenmenot saattoi luokitella pellehyppy-kategoriaan...)

Aikamoinen viikonloppu. Lääh ja puuh. Ipe oli varsinainen työmyyrä. Aina kun se hetken näytti siltä, että silmät lupsuu ja väsymys käy käpälään, niin napista painamalla se oli jo valmis hommiin kun ehdotti agilityä. Sitkeä kaveri, joka jaksoi painaa niin hellelukemissa kuin rajussa ukkosmyrskyssäkin. Vaikka tuloksellisesti viikonloppu oli varsin hyllypainotteinen, niin kummasti tuo avoSM-finaaliin pääsy ja hyvä siihen asti -asenneradan juokseminen lämmittää mieltä. Se tunne, kun mennään ihan veitsenterällä, on niin koukuttava, että tässä sitä taas selataan kisakalenteria...

003 Lupa hyllyttää

Teimme työtä käskettyä. Agirotuviikonloppu on vielä kesken, mutta on jo sellainen maratoni takana, että pakko laittaa jotain ylös. Kaks päivää aamusta iltaan. Sääolosuhteita äärestä laitaan, onnistumisia ja epäonnistumisia. Jalka jo hieman painaa.

Perjantai tuntuu näin päivän viisaampana lähes painajaismaiselta. Ihan kun olis nähnyt ahdistavaa unta liian pitkään. Päivä lähti käyntiin sillä toteamuksella, että kisojen järjestelyt kusee aika pahasti. En muista, että olisin koskaan aiemmin jonottanut ilmoittautumiseen 45 minuuttia! Lämpötila hiveli hellelukemia ja aurinko paahtoi kuumasti. Kun tarpeeks monta (suomalaista) ihmistä valittaa liian kuumasta kesäsäästä, niin Pekka Pouta näyttää persettä - Esterin persettä. Vettä kun alkoi tulla, niin sitähän sitten tuli - niinkun tosi paljon. Hirveesti. Liikaa. Alusvaatteita myöten kun on märkänä ja puoli päivää vielä jäljellä, niin kyllä siinä hetken jos toisen miettii harrastuksen valintaa. Soile nauroi, että nää sitten niitä kisoja, josta ei saa kertoa koirattomille ihmisille. Kun ei ymmärrä välillä itsekään.

Jostain sieltä ylisuuren sadeviitan alta sain suunniteltua sellaisia ratoja, joista en muista enää yhtään mitään. Kenttä oli kuravelliä, muutaman kerran olin kumollani. Koira onneksi pysyi pystyssä yhtä putken kuperkeikkaa lukuunottamatta. Kisojen teeman mukaisesti hyllytimme kaikki kolme perjantain rataa. Ainoa ja ISO positiivinen asia perjantailta oli se, että pahimmillaan sää vastasi ennalta varoiteltua rajua ukonilmaa niin kouriintuntuvasti, että epäilin jo hetken ettei Ipe pysty kisaamaan lainkaan. Jytisi ja salamoi ihan toden teolla - välillä ihan raviradan päällä, mutta pieni äänipelkuri se puuskutti menemään ja pysyi toimintakykyisenä koko päivän! Oli kyllä hieno huomata, että se pystyy tekemään töitä ääniherkkyydestään huolimatta.

ZZZZzzzzzzzzzzz...............

Lauantaiaamu valkeni liian aikaisin. Näin yöllä unta finaaliradasta, jossa oli vain seitsemän estettä, mutten siltikään muistanut sitä ulkoa. Erityisesti hirvitti se "putki", joka oli vanerista tehty umpinainen minigolfrata. Koira sukelsi sinne ja ilmestyi kauhean kolinan jälkeen toisesta päästä pieneen koriin. Freud vois olla sitä mieltä, että nyt on yliannostus agilityä. Siltä mustakin aamulla tuntu - krapulainen olo. Perjantain jäljiltä oli kuivana vain yhdet juoksukelpoiset kengät, korkea vartiset Salomonit - pikakiiturin unelmat.

Karsintarata oli Saviojan käsialaa. Meille oikein mukava, menevä ja vähän pyöritystä. Kaikkien odotusten vastaisesti sain jostain kaivettua mukavan oloisen tsemppimielen ja tuntui oikeastaan aika itsevarmalta lähteä radalle. Ipe oli hyvässä tikissä, keskittyi kivasti ja ei kuumunut liikaa ennen rataa. Keinun jälkeinen putki-hyppy-putki oli kohta, joka vähän askarrutti - kävin sitten koittamassa lämppäesteille kuinka se tulee takaakiertoon niistolla ja hyvinhän se tuli. Suunnitelmista poiketen takaaleikkasin ennen keppejä oleville hypyille, eihän sinne valssia kerennyt tekemään hyvällä tahdollakaan. Muutoin rata oli nappisuoritus. Video puhukoon puolestaan.

Päästiin koko rahan edestä harrastamaan, kun sijoituttiin 149 koirakon joukosta 15. ja 25 parasta pääsi Finnish Open -finaaliin. Kuinkas tässä näin pääsi käymään? Aikataulun salliessa lähdin kotiin syömään ja ottamaan kevyttä välikuolemaan sohvalle. Kerettiin huilata reipas pari tuntia, joka tuli kuin tilauksesta. Uusin voimin ajeltiin takaisin Teivoon. Ihan pakko myöntää, että alkoi oikeasti vähän jänskäämään kun meidän rataantutustuminen lähestyi. Tuomarina oli Tomas Glabazna, jonka putkijarruja(!) oltiin juuri treenattu keskiviikkona. Rata oli melkosta rallia putkesta toiseen. Tuloksia mineissä ja medeissä oli tullut vain kourallinen. Mulla oli hyvät fiilikset tutustumisen jälkeen, luotin että voitais hyvinkin hanskata se. Mun ainoa huoli oli kepeille vienti ja ongelman laatu oli se, ettei Ipe vaaaaan vetäis väärin sisään umpikulmasta. Vain kuinka sitten kävikään...

...ei sitten käynyt mielessäkään, että putkesta-putkesta-putkeen-loopin jälkeen bordercollielle saattaapi jäädä putkilasit päähän. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Me oltiin niiiin hyvällä tatsilla vedetty alkurata ja oli niiiiin hienoo vetää kun oli yleisöä ja selostaja ja ja... Sitten kun millisti lipsahtaa niin se lipsahtaa sitten ihan tolkuttomasti. Agility - pahimmillaan ja parhaimmillaan. <3

Illaksi oli aikataulutettu vielä (mies) Huittisen agirata, joka oli jo ehkä vähän liikaa. Mutta kun näin rataprofiilin, niin olin ihan mielissäni. Aivotonta kaahotusta - ei mitään nypläyskerhoilua. Ipe vaikutti lämmitellessä jo vähän löysältä, joten kuvittelin ettei tarvisi hävitä juoksukilpailussa. Vaan jostain tuon koira kaivaa energiaa kentälle - vähän niinkun mulla on "aina tilaa jälkiruoalle", niin Ipellä on aina virtaa yhdelle agiradalle. Hävisin. (Onneks oli vitonen alla, niin ei harmittanut...)

Ugh. Olen puhunut.

(Huomenna jatkuu.)

Joogaa ja meditaatiota

Toisinaan on rauhallisempaa. Yhtenä päivänä juostaa kisoja ja etsintöjä, toisena vain ollaan ja keskitytään. Meidän koirat on pitäneet hiljentymisretriittiä edelliset kaksi päivää. Töitä paiskivat ihmiset takaa sauman rauhoittumiselle. Eilen saatiin alle puolen kilometrin "lenkkiin" kulutettua 40 minuuttia. Laahusteltiin, tuijoteltiin tyhjyyksiin, haisteltiin jokainen heinätupsu ja pensaan pielus. Hidas käyntihän kaikessa staattisuudessaan kehittää valtavan hienosti syviälihaksia. Koirajoogaa - doogaa.

Tänään oli koirilla harvinaisen pitkä päivä miettiä syntyjä syviä. Reipas kahdeksan tuntia lienee monelle koiralle arkinen yksinäisyys, mutta meidän piskettien kohdalle sattuu vain muutamia kertoja vuodessa -onneksi. Poljin töistä kotiin niin lujaa, että tuli samalla tehtyä aerobinen harjoitus. Akkujen lataaminen lienee ihan paikallaan, etenkin Ipelle, sillä tälle viikolle on ohjelmassa vielä treenit ja vähintään kuusi kisastarttia.

Fannille puolestaan tämä mitään tekemättömyyden sietämätön keveys tuli ihan oikeaan kohtaan, jotta mustangi on saanut paranneltua jalkaansa. Parempaan päin on menty päivä päivältä, tosin edelleen keventää hiuksen hienosti reippaassa ravissa ja laukassa. Ulkoilut on pidetty kohtuullisena ja rasitusta vältetty, mutta tiedättehän te Fannin - kun selkänsä kääntää niin se jo kaahottaa johonkin suuntaan. Luulen, että selvittiin säikähdyksellä.