Aarteenetsintää

Kolme viikkoa niin alkaa loma. Eli vielä kolme viikkoa harvoin päivittyvää blogia. Kiirettä on pitänyt, joten olemme keskittyneen vapaa-ajalla kaikkeen muuhun kuin tietokoneella istumiseen. Ipe on käynyt treeneissä ja väläytellyt ajoittain varsin vauhdikastakin otetta agilityyn. Toisaalta vauhdin kasvaessa ajatus on tullut usein kaksi estettä perässä. Tasan ei käy onnenlahjat. Kaikkineensa agiliito on tuntunut hyvältä. Kisoista hivenen taukoillaan juoksun vuoksi. Ipen ollessa kisatauolla kaivoin pikkumustan naftaliinista ja kävin juoksemassa sen kanssa pari rataa eilen kotikisoissa. Fanni on kisannut viimeksi helmikuussa ja tehnyt sen jälkeen vain muutamia toistoja kepeillä kotipihassa, joten ihan kamalan hyvissä kantimissa meidän valmistautuminen ei ollut. Ottaen huomioon vielä taannoinen loukkaantuminen, niin melko tunnustelevalla otteella oltiin liikenteessä.

Johannan agirata oli profiililtaan aivan nappirata Fannille - paljon suoraa juoksua. Niinhän me kipitettiinkin nolla. Vaikkei aika riittänyt LUVAan, niin nolla on aina nolla - siitä täytyy olla tyytyväinen! Etenkin kun Fanni meno oli tahmeahkoa ja hyppytekniikka todella omituinen. Lämmiteltiin extrahyvin hyppärille, venyttelin ja vetreytin sen lihaksia, mutta silti hyppärillä vauhti sen kun laski ja Fanni alkoi ottaa omituisia kieltoja. Kiitos ja näkemiin. Totesimme siis, että käynti fyssarilla (toivottavasti) riittää ja vasta sitten palaamme bisnekseen.

Ipe oli valtavan hämmentynyt, ettei päässyt kuin lenkkeilemään Pyynikille, vaikka kentällä oli agilityesteet. Minä sen sijaan olin hämmentynyt buffetin kuppikakuista, jotka näyttivät kakkakupeilta. Maistettuani en ollut enää hämmentynyt. (Ainostaan sokerihumalassa.)

Viime viikonloppuna eräs pitkään kypsytelty ajatus saavutti lopullisen lämpötilansa ja pääsi tositoimiin. Päätin kertaheitolla, että nyt on aika aloittaa geokätköily. Kirjauduin saitille ja se olikin menoa sitten. En ollut pysyä housuissani, kun avasin kartan ja näin silmieni edessä sen valtavan kätkömeren - lähin on naapuripuistossa, jossa olen aamupissattanut koirat viimeiset kuusi vuotta! Meidän lenkkireittien varsilla oli kymmenittäin kätköjä, koko Suomi (ja maailma) on täynnä niitä - voi pyhä jysäys! On ihan tavattoman kiehtovaa, että ympäristö on täynnä piiloja, joita voin vaivihkaa käydä etsimässä. Ennen niin tavanomainen puu puistossa tai kannonkolo metsäpolun varressa onkin yhtäkkiä potentiaalinen piilopaikka kätkölle. (Ainoa downside tässä on se, etten ole neljään yöhön nähnyt mitään muuta kuin kätköunia...)

Kuin kohtalon sanelemana löysin heti ensimmäisinä päivinä eräästä kätköstä kauniin miekkavalas-bugin, joka on lähtenyt liikenteeseen viime kesänä Washingtonista ja nyt se on Tampereella. Valas on matkalla Alaskaan. Kuvitelkaa, kuinka pähkinöinä oon tämmösestä! Hieman kokemuksen kartuttua aion laittaa oman bugin liikenteeseen, jonka haluan reissaavan Karekaren rannalle Uuteen-Seelantiin ja takaisin. Vähänkö jännääää! Puhumattakaan kaikista kutkuttavista pulmakätköistä, joihin pääsee käsiksi ratkaisemalla arvoituksia tai tehtäviä - mun sisäinen partiolainen/salapoliisi on tehty tällasia juttuja varten. Ei tunnu juoksulenkitkään enää tylsintä, kun voi suunnitella reitin muutaman lokattavan purkin mukaan.