Niin se aika rientää!

Uskomatonta, että siitä on jo viisi vuotta.
Onnea Maire (M. Luuma) ja Neeko (M. Neeko)!
<3



RTW UFFI - it's about to happen!

I got some pretty exciting news for you guys! You all know how obsessed I've been about geocaching since I started it, right? Especially after I found my first Travel Bug, I've been dying to create one of my own and set it free to have the most amazing adventure. So without further ado, let me introduce you to my very first Travel Bug: RTW UFFI!

For sure, I wanted it to be somethig special, something that would have actual meaning to me - not just some random keyring or anything. So that's why I ordered a custom made keyring - how cool is that! (Or oh my god, you've gone crazy!, as my sister expressed it...)

As you can see from the picture, my fantastic four is heading all the way to New Zealand! The actual destination is gonna to be Karekare beach in North Island. That particular beach happens to be super special to me for many reasons. Not only it's a location where one of my favorite movies was filmed, but it's a spot where I spended the most perfect day few years ago when I was travelling in NZ. That beach is heaven on Earth! That's why it was obvious choice of destination for my first Travel Bug.

And what's even cooler is that (hopefully) my dear geocaching colleagues who will help UFFI's to get to NZ will also share pictures along the way! So that's how you, my dear friends and blog readers, will get a chance to follow this journey as well (under the tag RTWuffi). I am SUPER soaked about this whole thing and can't wait to share first news and pics with you guys!

How does that sound? I'm pretty sure there might be someone who thinks I'm a total geek, but hey - that's life. But the rest of you, from now on you can follow this spetacular round the world trip and I hope you are as excited as I am! In just few short days I will drop off the bug to a cache nearby, so stay tuned!

(Ps. I'm sure you all realised that these posts will be in English, hope that's fine with my Finnish friends. And for you my international friends, that stats tell me I have, now it's a perfect opportunity to reviel yourself!)

Basil-hiiri, mestarietsivä

Tänään tapahtui kirppuliigan vallankumous kun jälkitreeneihin lähdettäessä IPE jäi kotiin ja FANNI lähti mukaan! Alkeiskurssin kouluttamisen sivussa päätin alkaa tekemään rauhalliseen tahtiin Fannille alkkarijälkiä. Kyllä, chihuahuasta leivotaan nyt jälkikoiraa!

Tehtiin kaksi noin 100 metrin metsäjälkeä. Maalissa oli Kira. Älyttömän jännää. Tiesin arkielämästä, että Fanni on aktiviinen nenänkäyttäjä ja siellä on sitä potkuakin, jota hommassa vaaditaan. Mutta kyllä pienenSUUREN koiran epävarmuus paistoi läpi etenkin ensimmäisellä jäljellä. Alku on tietenkin kankeaa, kun on seitsemän vuotta yrittänyt pitää tuon kirpun röyhkeyttä aisoissa ja nyt tartteiskin tarttua tilaisuuteen ja tehdä itsenäisiä ratkaisuja. Lisäksi semmonen pieni juttu, että umpimetsässä Fanni ei koskaan kulje mun edellä. No eihän sitä meinannut saada etenemään siellä kuin vierellä kulkien. Ravisteli ja rauhoitteli itseään koko ajan. Merkkasi kuitenkin jäljen suunnan koko ajan.

Toinen jälki tehtiin polulle, jossa työskentely oli jo huomattavasti helpompaa! Aika ihana oli huomata, että toiselle kierrokselle lähdettäessä se oli odottavaisin mielin jo autosta otettaessa. Lähti sukkana jäljestämään, teki tarkkaa työtä maavainulla ja eteni lähes koko ajan reippaasti. Saatoin antaa sille jo liinaakin muutamia metrejä ja silti eteni itsevarmana eteenpäin. Kun maantieteelliset olosuhteet antaa periksi, niin kyllä se jäljestää pystyy! Umpimetsässä "irtoaminen" vaatii vielä hommia. 

Ja siitä liinasta puheenollen...tuo Ipen 10 metrinen grippiliina on vähän turhan järeä kalu Fannille. Ihan uteliasuuttani punnitsin sen, niin onhan se yli 10 % sen elopainostakin. Toisen jäljen jälkeen lähdettiin takaisin autoille ja ihmettelin kun Fanni jäi jälkeen. Vilkaisin taakseni niin siellä se pikkumusta väänsi tarmokkaasti semmoisella etukenolla liinaa perässään, että näytti surkuhupaisasti lähinnä tältä. Eli tartteis saada chihumitoitukselle passeli liina. "Hyvää päivää, myydäänkö teillä metrikaupalla kengännauhaa?"

Piirinsä mestareita...

...olivat tänään ne, jotka kykenivät selviytymään lähdöstä maaliin edes jotakuinka agilitymaisin elein. Kellon ympäri venähti tämänkin päivä ja kotiintuomisina metritolkulla hyllyä. Lentävä hollantilaistuomari oli vähän liian villi hitaille hämäläisille.

Ei paljon muuta sanottavaa. (Paitsi meidän hyppärin aloitus! Mitä *ittua!? Toinen samanlainen viikon sisään. Jotain tartteis tehdä?)

Joukkueemme Tamskin rajatapauksetkin oli ihailtavan tasalaatuinen tiimi.

Uusi kausi, uudet kuviot

Muistan elävästi miltä tuntui mennä ensimmäistä kertaa valmennusryhmän treeneihin. Siitä on pian kolme vuotta aikaa - Ipe oli alle 2-vuotias ekaluokkalainen ja minä olin epävarma sekä monen monta oppia köyhempi. Oli ensinnäkin huikeata, että meidät oli valittu ryhmään monien kovien koirakoiden joukkoon. Suoraan sanoen pelotti ihan kamalasti, että epäonnistun ja jätän odotukset täyttämättä. Odotukset, joita ei kaiketi ollut edes olemassa, muualla kuin omassa päässä.

Eilen, 3-luokkalaisina agilityvalioina, juhlittiin valmennusryhmän päättäjäisiä totuttuun tapaan hurjasti herkutellen ja mainiosta moniotellen (tästä videomateriaali luvassa myöhemmin!) Tällä kertaa päätösbileissä oli meille todellista haikeuden tuntua, sillä kulunut vuosi oli meille toistaiseksi viimeinen valmennusryhmässä. Päätös jättää hakemus laittamatta kypsyi varsin nopeasti siinä vaiheessa kun kesällä varmistui, että Tamsk saa uuden jäsenen Pehkosen Samusta. Lyhyehkön henkisen painostuksen jälkeen, meillä oli timanttinen ryhmä kasassa! Eikä tarvinnu edes kiristää, uhkailla tai lahjoa.

kuva

Kaiken kaikkiaan meidän agility on juuri nyt soveliaassa vaiheessa muutokselle - on aika alkaa ottamaan löysiä pois. Sen vuoksi odotan aivan älyttömän innoissani tulevaa talvea. Loistavan koutsin lisäksi, meillä on muutoinkin loistotiimi, jota seuraamalla saavutetaan varmasti oma oppinsa. Mm. kahden vuoden tauon jälkeen siskokset Ipe ja Raita ovat reunited, mikä on Ipen mielestä varmasti enemmän kuin sata jäni...ksenpapanaa.

Mikään ei olisi voinut päättää meidän valmennusryhmäuraa hienommin kuin se, että treenikaverit äänestivät minusta ja Ipestä Vuoden valmennusryhmäläiset! Oon niin vilpittömän onnellinen ja otettu tästä kunnianosoituksesta, kiitos ihanat! <3 Mikä hienointa, niin tämän tittelin mukana tulee jo legendeksi muodostunut Pekan malja -kiertopalkinto. Voin kertoo, ettei kovin moni agilitaaja tule uransa aikana kyseistä pystiä saamaan, joten ollaan todella etuoikeutettuja siinä mielessä. Se on vaan niin valtavan kokoinen, etten tiedä mihinkä sen pistän...

Vinkki viitonen!

Jos joltain on älyttömällä mäihällä mennyt ohi MUSHin Ilmainen ateria -kampanja, niin kehotan tutustumaan varteenotettavaan tilaisuuteen! Uutuus B.A.R.F VAISTO-pussit on varsin käteviä sisällöltään, vaikka pusseissa itsessä on vielä toivomisen varaan - siisti uudelleensulkeutumismekanisti ei ole ihan niin siisti mitä sietäisi toivoa. (Vaikka kertonee se jotain sisällön laadusta, kun joutuu käymään villi luonto -hengessä taistelun neljää koiraa vastaan jäisten raakapullien levitessä ympäri keittiön lattiaa...)

Mutta siis, valmiiksi annospulliksi pakastettua raakaruokaa - hirveen kätsää ainakin pienten kanssa. Fannin olen vaihtanut nyt tyystin raa'alle ja maistuvuus on huippuluokkaa. En-voi-käsittää kuinka paljon vähemmän käsittelyjätettä tästä tulee - entiseen verrattuna Fanni on nykyisin ihan marginaalikakkaaja. Närästyksen osalta vaikuttaa toistaiseksi hyvältä. Pakastimen tilavuudesta johtuen loppulauma on päässyt näiden herkkujen makuun vasta osittain. Mutta askel (tai pulla) kerrallaan...

Hirveästi hyviä juttuja!

Vaikka mieli tekisi, niin en voi millään vielä vaihtaa syksybanneria, koska tarkenin tänään kisoissa varvassandaaleissa. Melkosen hieno syyskuu on ollut! Sen vuoksi sitä sietää juosta/kävellä/rämpiä/seistä koko päivän koiratouhuissa.

Oon ollut maanantaista asti ihan rikki etsintätouhujen kanssa, pelännyt pahinta ja toivonut parasta, että vieläkö tuosta nenäkoiraa saadaan. Otettiin totaalilepoa pari päivää ja torstaiaamuna käytiin aksailemassa Mapen ja Raidan kanssa. Kovin oli iloinen, että pääsi taas työntouhuun. Onneksi keikkoja ei viikolle ilmaantunut, se on aina yhtä ikävää sanoa, ettei pääse tulemaan koiran kanssa. 

Pakko on ottaa ennen seuraavaa keikkaa jotain palauttavaa. Siihen tarjoutui tänään hieno tilaisuus, kun oli apukouluttamassa meidän alkeiskurssilaisia. Kurssijälkien jälkeen tehtiin Ipelle lyhyt ja ytimekäs ihmisjälki, jolle lähdettiin ihan tuoreeltaan. Aikamoinen kivi putosi sydämeltä kun näin kuinka pähkinöinä Ipe oli autosta otettaessa ja tajuteessan, että pääsee hommiin! Hajusta kun vielä totesi, että nyt etsitäänkin ihmistä niin mentiin vajaa 300 metriä semmosta nelivetojäljestystä, etten ole hetkeen nähnyt. Mikään ei ole niin hienoa, kun nähdä se hullunkiinto ja keskittyminen (samaan aikaan!) koiran silmistä. <3

Treenien jälkeen tunnin metsälenkki Tiinan ja koirien kanssa, kotiin syömään ja vaihtamaan vaatteet, uudelleen kamat kasaan ja Hervantaan kisaamaan. Ensimmäisellä radalla oli nähtävissä kyllä hullunkiintoa muttei keskittymistä. Koitimpa taas piruuttani, että miltä se tuntuu ohjata kun lelu laitetaan maaliin ja koira saa kerätä kierroksia katsomalla edellisiä kisaajia. Tulos: mahdottomalta. Noh, eipähän päästä turhaan ylpistymään.

Hyppyradalla palattiin vanhaan hyväksi todettuun virittäytymiseen. Lelu autolle, katsekontaktivaatimuksia ja namia naamaan niin pitkään kuin mahdollista. Tulos: huomattavasti parempi! HyppySERTistä jäätiin taas sekunnin luokkaa - ehkä nekin jonain päivänä osuu kohdalle. (Iso kiitos Jossulle kuvaamisesta ja videoista!)

Huomasimpa agi.fi-rankingista varsin huikean jutun: myö ollaan reippaasti yli tuhannen maksin joukosta reippaasti satasen paremmalla puolella. Aika käsittämätöntä. Viimeksi kun sitä (joskus alkukesästä) katselin, niin oltiin sijalla neljäsataa jotain.

Meidän hyvien juttujen sarja alkoi oikeastaan jo eilen kun sain viestin, että ollaan päästy Ipen kanssa tokon valmennusryhmän kouluttamaan ryhmään.Niin huikeeta! Meidän tokoilu lähtee taatusti lentoon syksystä alkaen kun saadaan viikottaista ohjattua treeniä meidän seuran tokokermalta. Juuri tätä tarvitsen tokoilun kanssa; että joku päättää ja määrää mun puolesta, että mitä treenataan ja miten. Suurin ongelma on kuitenkin se, ettei mulla ole minkäänlaista käsitystä siitä kuinka tokotreeneistä tehdään monipuolisia. Sen vuoksi siitä tulee aika nopeasti tylsää.

Ja kirsikkana kakun päällä meinasin äsken pakahtua onnesta kun Ipe veti tyytyväisenä hirsiä, vaikka pihalla alkoi yllättäen ilotulitusjytke! Hirveesti hienoja asioita siis päivä täynnä. Johan sitä on kello kymmenen. Jäätelöä pakkasesta ja koirien kanssa sohvalle katsomaan Frendejä. Auf Wiederhören!

Reality check

Kiitos kaikille ihanille, jotka osallistuitte meidän AVAriemuun jättämällä kommentin edelliseen postiin, ne lämmitti mieltä jokainen. Varsinainen valiohuuma päättyi vähän ennen aikojaan, kun maanantaina palattiin arkeen tiukasti kiinni ja kohtasimme odottamattoman vastoinkäymisen.

 

Satakunnassa oli hommia. Rutiinietsinnän jälkeen (#25), mentiin 9 vrk vanhalle jäljelle (etsintä #26), josta ei meinannut tulla mitään. Ipe ilmaisi jo heti lähdössä ja eteni todella nihkeästi. Liinanmitta ja palkkapyyntö, liinanmitta ja palkkapyyntö. Jouduin koko ajan rohkaisemaan sitä eteenpäin, joten jossain vaiheessa otin liinan pois ja katsoin mitä se tekee vapaana. Jatkoi hommia, mutta levottomasti touhotti kaikkea muutakin. Olin ihan ymmälläni, että mitä ihmettä tässä jutussa nyt on. Arvelin, että ehkä jälki on niin pitkä, ettei vaan lähde hommiin sen vuoksi. Ajokoira kerkeää 9 päivässä vaikka kuinka kauaksi.

 

Autolle palatessa päätettiin vielä käydä tsekkaamassa tutkapannasta saatu viimeisin lokaatio ihan nollapisteenä. Alkuperäisessä lähdössä oltiin noin 150 metrin päässä, mutta ajattelin että kyllä se jäljen nostaa metsästä jos niikseen on. Nollapistettä kohden Ipe eteni varsin reippaasti ja gps:n osoittaman pisteen läheisyydessä Ipe ilmaisikin taas, nyt päinvastaiseen suuntaan kun aiemmin. Mitä ihmettä? Päästin koiran vapaaksi ja oltiin palaamassa autolle, kun Ipe jähmettyi kuin seinään ja haisteli vimmatusti kaula pitkällä. Kamalan kiinnostuneena, muttei kuitenkaan halunnut edetä nenän suuntaan, vaikka pyysin. Niimpä minä menin edeltä katsomaan mistä oli kysymys... (Kuvavaroitus!)

 

En ole niin naiivi, ettenkö kuvitellut koskaan joutuvani tällaiseen tilanteeseen tässä hommassa, mutta pakko myöntää että järkytys oli suurempi kuin olin kuvitellut. Ehkä tilanteen kamaluutta korosti etsittävän koiran kohtalo ja se näky, joka metsässä odotti. Jälkeenpäin ymmärsin Ipen oudon käytöksen ja sen, että se ilmaisi joka kerta selkä maaliin päin. Ilmeisesti se oli rauhoittava ele vaikeassa tilanteessa.

 

Kenties ajan kanssa osaan olla onnellinen siitä kiitollisuudesta, jonka koiran perhe koki meidän työstä. Näissä tilanteissa se surullisinkin vastaus on yleensä toivotumpi kuin loputon epätietoisuus. Ipen herkkyys on ollut aina hyvin tietoinen asia, mutta tällaisena hetkenä se näkyi liikuttavan kouriintuntuvasti: Normaalisti se ei ole kiinnostunut etsinnöissä mukana olevista vieraista ihmisistä, käy ne aluksi haistamassa ja on sen jälkeen aika välinpitämätön niitä kohtaan. Tällä kertaa etsinnän päätyttyä hyvin poikkeukselliseen tunnelmaa, se hakeutui vuoroin jokaisen luo oikein kainaloimaan ja painoi itseään syleilyyn - ikään kuin se oikeasti tiesi, miten surevia lohdutetaan. On se vaan aika ainutlaatuinen koira. <3 



Näyttelytulosta vaille...

...A G I L I T Y V A L I O ! ! !  <3

Voi pyhä jyssäys, mikä aamu! Nokialle kisoihin reippahasti jo ennen yhdeksää. Kepon piti jäädä kotiin siivoamaan, mutta se ilmoittikin 5 minsaa ennen lähtöä, että haluaa sittenkin tulla mukaan. Ilmeisesti ratojen kuvaaminen voitti lattioiden luuttuamisen... NPKH:n majalla on tullut käytyä joskus kauan sitten, joten pieni eksymisvara piti matkaan varata. 

Viitasen Anne huolehti päivän kolmesta radasta ja profiilit sai aika paljon purnausta osakseen radan reunalla ja rataantutusmisessakin. Ilkeitä kulmia ilkeille esteille (rengas, pussi...), joten pistihän se harmittamaan. Ipe oli heti alussa, jonka vuoksi virittelyt jäi ihan minimiin joka radalla. Lelukin jätettiin suosiolla autolle. Tästä johtuen meno oli etenkin ensimmäisellä radalla aika pikkusievää ja vailla sitä viimeisintä kipinää. Näin jälkiviisaana voinen todeta, että pikkusievä oli ihan paikallaan ko. profiilille. Selvittiin hengissä. Ja tehtiin nollakin. Ja sijoituttiin kolmanneksi. Ja saatiin serti. Ja valioiduttiin. BOOOM!!!

Kun kävelin toisen radan alkusuoraa, niin hetken kävi mielessä pakkonollan runttaaminen. Sitten ois sm-nollatkin kasassa... Pulssi nousi ja tuli tukala olo. Onneksi sain karistettu tulospakkoajatukset ja mietin männä viikolla lukemaani Silvian blogikirjoitusta: "Putting having fun with your dog above doing well makes you lighter on your feet as it takes the pressure off and lets you breath." Nyt pidetään hauskaa, mietin. Ja mehän pidettiin! Kuinka paljon ihanampaa on juosta, kun ei puske väkisin pakkoajatuksia päähän. Meno ei ollut enää ihan niin uneliasta kuin ekalla radalla ja varsin kelpo rata vedettiinkin. Unohdin ottaa kunnolla putkesta mukaan, jolloin valahti selän taa, mutta sain sen sieltä ongittua vielä A:lle (ja lähes juoksin A:ta päin itse). Olin myöhässsä valssini kanssa renkaalla, mutta selvittiin. Keinu oli aika onneton, olin melko varma että siitä nousi vitonen, mutta lady fortuna oli tänään niiiiin meidän puolella. Aika hieno tsemppi Ipeltä pitää viimenen (65cm) rima ylhäällä sen jälkeen kun kun saanut keinulta persielleen ja käynyt polvillaan.

Toinen nolla, tsitsing! Ja sm-nollat kasassa. (Ja kahden Liuhdon(!) kanssa palkintopallilla!)

Vikalle hyppärille oli hauska lähteä löysin rantein. Profiili oli armollisempi=turvallisempi kuin agiradat, mutta sisälsi toki omat jekkunsa. Alku oli kovin pähkinäinen ja mietin aluksi kulmaavani vaan voimakkaasti ennen kolmosta, mutta sitten sain ajatuksen käyttää hyväkseni sitä, missä Ipe on varma - estepointtaus. Merkkasin linjasta ulkona olevan kakkoshypyn ja tein persjätön kolmosen taa. Ja niin tuli sukkelaan houkutinputken ohi mukaan ohjaukseen. Kivasti rullattiin etiäpäin aina siihen asti kunnes yritin sabotoida triplanollan syntyä jäätävän myöhäisellä persjätöllä pituuden eteeen, mutta Ipe oli kiltti ja pelasti. Kolmas nolla - töttöröö!

Triplanolla, serti, valioituminen, tuplasti podiumilla, sm-nollat plakkarissa...mitä vielä? Ai nii, se tietenkin että ensimmäistä kertaa ikinä minun omistaman koiran kisakirjasta korkattiin toinen sivu! :D Ihan hullua. Eräänä helmikuisena päivänä, pian viisi vuotta sitten, kun körryyttelin pieni pentu kainalossa kotiin Hervannasta (TKL:n bussilla!), niin mietin että oispa enemmän kun hienoa, jos saisin siitä joskus agilityvalion. Tässä sitä nyt ollaan - aika monta treenituntia, kisamatkaa, osteopatia-/hieronta-/fyssarikäyntiä, epäonnen- ja onnenkyyneltä myöhemmin. Vieläpä semmoisella mäihällä, että nämä oli ensimmäiset kisat, joissa Ipen oli mahdollista valioitua. Huh ja wau.

Kiitos ja näkemiin. 

Vetäydyn reporankaisen, juustohampurilaisella herkutelleen koiran viereen tuonne lattialle
ja ehkä taidan sihauttaa yhden ansaitun siiderin auki.

Kuin viimeistä päivää

Tänään on kesäloman viimeinen päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja hiihdin haaremihousuissani ja varvassandaaleissani pitkin puistoja koirien kanssa. On syyskuun viides ja voin sanoa olevani kesälomalla ilman vastaanottavan osapuolen säälivää hymähtelyä. Säiden puolesta olen siis ollut kovin onnekas. Mutta erityisen onnekas olen ollut sen puolesta, että loma on oikeasti tuntunut lomalta. Ihan kun siitä olis ikuisuus, kun olin viimeks töissä. Oon ollut aikamoisen suuruusluokan lorvailija.

Ipen kanssa päästiin pienesti jo arkeen kiinni eilen kun palattiin kaupunkiin ja mentiin kolmen viikon tauon jälkeen treeneihin. Voi mahroton, kuinka onnellinen pieni koira voi olla! Se ihan tärisi onnesta ja jännityksestä. Vedettiin kaks rundia, joista ensimmäinen sujui aivan valtavan hyvin. Lukuunottamatta yhtä kädessä pysymistä, mutta se nyt on vaikeahko Ipelle muutoinkin. Muuten tuntui hirmusen kivalta, jotenkin vaivattomalta. Vähän liian hyvää ollakseen totta, joten toisella rundilla palauduttiin takaisin maan pinnalle. Voi hyvänen aika, kuinka hyvä ja huono voi saman treenin aikana olla! Malttamattomina odotamme lauantaina kisoja. Kertakaikkisen ihanaa päästä taas kisaamaan.

Jäähkälenkillä sattui muuten jotain outoa, kun Ipe aivan yks kaks muuttui haluttomaksi ja rupesi kuolaamaan. Pää painuksissa raahusti eteenpäin ja tuijotti tuon tuosta takaisin päin. Väänsi oikein rautalangasta, että nyt on huono olo, joten palattiin takaisin autolle vähän aiemmin. Limakalvot oli aika kalvakat. Kotiin päästyä söi normaalisti, joi ja pissasi, joten en ollut sen enempää huolissani. Aamulla oli taas oma itsensä. Mitä lie?

Vuoden 2013 kesälomasta jäi päällimmäisenä mieleen se, että ei tehty yhtään mitään ja silti niin paljon. Kuten yksi agi-SERT, yksi poikkivesuroitu vesiputki, Pyhä-Häkki ja hirvikärpäset, jäätelöä - liikaa jäätelö, monta mielenkiintoista geokätköä, ihania ystäviä ja bileitä, mustikkaähkyt, tokotreeniä, rantasaunaa ja tuntitolkulla paljussa lillumista. Oltiin neljän viikon lomasta reippaasti yli puolet Karstulassa ja valveillaoloajasta reippaasti yli puolet pihalla, mutta silti nähtiin (onneksi!) vain yksi käärme. Kolme neljästä koirasta oli jo juossut sen yli siinä vaiheessa kun sen huomasin, mutta selvittiin onnekkaasti ilman osumia. Pikkuruinen oli vasta häävin 15 sentin mittainen, joten olisi varmaan ladannut koko satsin myrkkyään jos niikseen olisi tullut.

Eilen ennen kaupunkiin paluuta käytiin Ipen kanssa heittämässä Norjan reissua odottanut travel bug Vuorijärven kätköön. Ei se ihan jäämerelle asti päässyt, mutta ehkä sillä on ihan hauskaa Karstulassakin.

Antaa syksyn tulla!

Melkeen yhtä hyvis!

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti tänä aamuna herätä kiven heiton päässä Barraksesta ja ahkeroida itsemme maanantain kunniaksi vajaaseen puoleentoista kilometriin ihastelemaan kolmen skandin maisemia. Sitten sattui niinkin harmillinen asia, että Henkka sai työsuhteelleen jatkoa, joten työn oli mentävä huvin edelle. Kummallisen ristiriitainen tilanne olla samaan aikaan onnellinen toisen työmahdollisuudesta ja kiukkuinen kariutuneesta vaellusreissusta. Toki teoriassa olisin voinut lähteä Ipen kanssa kahdestaan, mutta ottaen huomioon meikäläisen suuremmoisen suuntavaiston ja rajallisen kyvyn kantaa määräänsä enempää kiloja, lienee järkiratkaisu jättää erämaavaellus toiselle kertaa.

Kun pohjoisen reissu oli virallisesti pistetty jäihin, laitoin saman tien viestiä ystävälle, jonka tiesin olevan valmis pienelle ruskaretkelle. Niimpä eilen kolmen ystävän, kahden alle 3-vuotiaan(!) ja Ipen kanssa sullouduimme autoon ja ajeltiin Saarijärven Pyhä-Häkkiin, joka on yksi Suomen pienimmistä kansallispuistoista. Ei siellä maisemat ihan pohjois-Norjan kanssa kilpaillu ja pääkin oli täynnä hirvikärpäsiä, mutta seurasta en tinkinyt piiruakaan! En muista millonka oltaisiin viimeksi oltu kolmisin kimpassa missään ja siihen päälle yks hupaisa pian 3-vuotias ja yksi vaivaton 2-kuinen, niin johan oli syysretki! Paistettiin soijanakkeja ja syötiin suklaata retkipaikalla. Ihasteltiin suomaisemia, samoiltiin pitkospuilla ja nauraa räkätettiin.

Pyhä-Häkissä on tullut käytyä joskus 90-luvulla, jolloin mieleen jäi elävästi lihansyöjäkasvit. Niitä kylttien mukaan pitäisi edelleen olla alueen nevoilla, mutta tällä kertaa nuo verenhimoiset kukkaset jäi näkemättä. Hirvikärpäsiä oli sekä paljon että runsaasti, mutta niien kanssa pärjää suhteellisen mukavasti jos ei menetä hermojaan. Ipe oli rennon letkeä reissukoira, kuinkas muutenkaan. Luuli varmaan olevansa pidemmälläkin vaelluksella, sen verran tottuneesti pisti virransäästöasentoon kun päästiin retkipaikalle.

Aina ei tarvihe lähteä kauas, että pääsee eräfiilikseen!