Highs and lows

Aamulla kisoihin. Tai aamulla ja aamulla...klo 12 oli eka startti ja kotikisat. Komiasti vaan nukutti kymppiin asti. Näin unta, että meillä oli hirveästi lampaita.

Luomalan agirata oli mukavan rullaava juoksurata, ainakin minit sai päästellä ihan tosissaan menemään. Oli hyvä fiilis rataatutustumisen jälkeen ja starttinumero oli mukavasti ihan alussa, joten päästiin nopealla tahdilla tositoimiin. Ipe jumitti jotenkin erityisen paljon lelulle kun jätin sen maalisuoran taakse kauas kentältä. Oli jo varastamassa sinne kun mentiin odottamaan omaa vuoroa. Lähdössä kun käänsin katseen takaisin koiraan kakkos esteen takaa, niin siellä se seisoi possunaamari päässä ekan esteen takana. En tiedä, mitä nää hiippailujutut sillä on, mutta niitä on ollut muutamia ihan lyhyen ajan sisään. Pitää olla vähän varpaillaan tän vitsauksen kanssa. 3. putken taa piti tehdä persjättö, mutta rupesin jostain syystä jänistään ihan sikana ja himmasin takaaleikkaukseen. Siinä vaiheessa kun kuvittelin saavani koiran polville, niin sen nenä vasta pilkistikin putkesta... Saatiin kuitenkin mukava raivo päälle ja mentiin kunnon käskytyksellä - tuntui, että juoksinkin ihan oikeasti jossain vaiheessa :D Kepeille ohjaus jäi vähän hilkulle, mutta onnistui kuitenkin. Pituuden ja putken jälkeen oli suora, jossa tuli paljon rimoja alas ja näkyi monen moista yritystä vaihtaa puolta. Päätin mennä sieltä mistä aita on matalin ja vedättää vaan koko ajan ja toivoa, että liike vielä hämyputken ohi. Hyvin män ja kääntyikin kivasti poispäinkäännöksellä. Puomilla tuijotti jo varsin rajusti lelulle päin, joten varmistin valssilla vaikka olin suunnitellut persjätön. Maltilla loppuu, vaan ei Ipen mielestä. Se oli jo niin fokusoitunut kaukana ja poissa silmistä olevalle lelulle, että vei viimeisen riman mennessään - VOI V***U! Voin kertoa, että hiukan söi naista!! Ja kiristi vaan entisestään kun tuloslistan mukaan viimesen riman lisäksi tipahti hyppysistä myös agi-serti. Jos ei muuta, niin me ainakin osataan karttaa noita sertejä ihan huolella.

Kokkosen hyppyrata oli ärsyttävä - oikeesti niin kökkö, että ketutti jo valmiiks. Lisäksi sain rataantutustumisen aikana aikaiseksi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Videolta voi katsoa, miltä näyttää kun ohjaaja on henkisesti ja fyysisti ihan pihalla. 

Eteläpuiston kisat on kivoja, kun siellä pääsee helposti uimaan ja lenkkeilymaastot on kivat. Saapi samalla kuunnella livemusiikkia, kun Pyynikin kesäteatterilta raikaa Vuonna '85-musikaali. Lisäksi siellä saa agility paljon näkyvyyttä, kun vierestä kulkee vilkkaat ulkoilumaastot. Tänäänkin eräs eläkeläispariskunta katseli kiinnostuneina kisoja ja kysyi ohimennen, että "kuinka nuo koirat saa opetettua tekemään tuon pujotteluradan?" Eli kepit :D Eivät ehkä ymmärtäneet mitään muutamista esimerkkimetodeista, joista kerroin, mutta ymmärsivät varmasti, että se on lukuisten toistojen tulosta. 

Kisoista karautettiin suoraan erääseen Pälkäneen maalaiskuntaan, jossa oli määrä tarkistaa yksi näköhavainto (etsintä #22). Se on oikein karman laki, että pariin viikkoon on etsintäpuolelle aina ihan hiljaista niin sitten kun päivystyspuhelin pirahtaa, niin se ei lakkaa soimasta. Pari koiraa kun on vielä lomalla, niin se tarkoittaa sitä, että pitäis olla useammassa paikassa yhtä aikaa.

Viime sunnuntailta tullut näköhavainto oli ihan selvästi väärä. Paikka oli tyhjä ja Ipellä on aika mukava tapa kertoa se. Tyhjien kanssa on käynyt jo pari kertaa niin, että se lähtee skannailemaan seutua, etenee maksimissaan pari sataa metriä, sitten se pissaa ja palaa autoon. Ei ilmaise mulle mitään, vaan pyyhältää ohi suoraan autolle ja tänäänkin tökkäsi kuonollaan auton kylkeä. "Lähdetään, ei täällä ole mitään".
Omistaja pyysi, että mentäisiin paluumatkalla koittamassa yhtä näköhavaintopaikkaa, jossa oli nähty karkurin näköinen koira toukokuun alussa. Havainnoista on siis 7-8 viikkoa aikaa, joten sanoin rehellisesti, että se on todella pitkä aika. Oon kuitenkin joskus kuullut, jonkun jäljestäneen 8 viikkoa vanhaa jälkeä ongelmitta, joten en torpannut ajatusta. Lisäksi se oli vähintä mitä voitiin tehdä - oltiinhan me tunnin verran ajeltu paikalle, joten olis ollut tylsää käydä paikalla vain muutaman minuutin takia.
Kun päästiin tähän toiseen paikkaan, niin huomasin jo autosta otettaessa, että täällä on jotain. Ipellä oli suunta selvillä ennen kun olin saanut liinaa kiinni. Hajua ei tahtonut edes ottaa, vaan lähti liikkeelle varmasti. Ja niin me mentiin. On toki mahdollista, että koira on käynyt alueelle vielä havaintojenkin jälkeen, mutta viimeisimmät varmat havainnot tuosta taajamasta oli tosiaan toukokuun alusta! Käsittämätöntä - oikeasti. Jäljestettiin reilu kilometrin matka ja tsompailtiin ihmisten pihojen läpi. Jossain vaiheessa otti voimakkaasti ilmavainua ja teki selvän ilmaisun. Suorastaan mysteeristä, millaisiin suorituksiin koira nenänsä kanssa pystyy.

Voi pahus!

Suomalainenhan valittaa säästä - aina. Toki onhan tämä lähes 30 plusasteen lämpötila aika tukala, mutta ompahan lämmintä - kerrankin. Päivisin oon töissä (mukavassa +21 asteessa) ja illaksi hakeudun sellaiseen ympäristöön, jossa on mahdollista uittaa itseään ja koiria.

Eilisissä agitreeneissä helle oli pienin murhe. Fanni pääsi kerrankin seuraneidiksi mukaan ja lämppälenkillä käveltiin iloisessa 7 koiran (6 eri rodun!) seurueessa. Uitettiin koirat järvessä ennen kentälle menoa ja oltiin valmiita, joskin vähän vetämättömiä, illan treeneihin. Ipe ja Fanni oli tavalliseen tapaan rataantutustumisen ajan samassa pylväässä kiinni. Jossain vaiheessa kuului kamala rääkäisy ja Fanni piteli vasenta etujalkaansa ylhäällä. Aristi ojennuksia, mutta luut tuntui ehjiltä. Vein Fannin sitten autoon (takaluukku auki!) huilaamaan ja treenattiin eka kierros Ipen kanssa.

Outi oli tuonut mukavan ranteet auki -radan, jossa oli lähes tulkoon ylitsepääsemättömiä ongelmia kaikilla. Ihan hirveetä vääntöä. Sellanen rata, jossa olis tarvinnut tähtiportin ilmiintyäkseen toiselle puolelle kenttää. Hauskin oli se, että Ipe veti heti laakista yhden vaikean puomin leieröinnin ihan oikein. Haki siis kauniisti puomin takana olevalle hypylle, mutta sitten kun se pässi kerran äkkäs, että tuossahan oli tuommonen hirveen ihana puomikin, niin ei vaan saanut ajatustaan kääntymään takaisin sinne hypylle. Ihan luukut auki. Voi huokaus.

Väliajalla lähdin uittamaan Ipeä ja tsekkaamaan Fannin. Kääpiö oli ihan silmät puoli tangossa ja tärisi kipuaan. Ei varannut yhtään painoaan etujalalle. Otin sen kainaloon ja annoin kylmähoitoa järvessä. Laitoin kamat kasaan ja lopettiin treenit aiemmin. Ipe oli vielä jäähdyteltävä, joten kannoin Fanninkin mukana ja dippasin taas viileään veteen. Kotona pidin kylmähaudetta parikymmentä minuuttia. Levon jälkeen oli niin kipeä, että kiljaisi jo pelkästä syliin nostamisesta. Illalla (vai yöllä - klo 23?) pyöräilin Ipen kanssa Rauhanniemeen uimaan ja hain samalla reissulla naapurista Rimadyliä. Onni on pieneläinhoitajaystävä ihan naapurustossa. Kipulääkkeellä Fanni nukkui ihan levollisesti. Iltapissalle en sitä saanut - ulkona vain seisoi paikallaan.

Aamulla näytti jo paremmalta, venytti etupäätä normaalisti ja varasi painoa jalalle. Kävely on ihan puujalkaisen menoa. Meidän ell-aseman ortopedille oli seuraava vapaa aika vasta ensi torstaille - mennään levolla ja kipulääkkeellä nyt viikonlopun yli. Jos ei ala toipumaan, niin sitten on katsottava joku muu lääkäri jo alkuviikolle. Aamulla ei edelleenkään liikkunut pihalla, edellisestä pissasta oli 18 tuntia... Kävin Henkan kanssa brunssilla Tammelantorilla ja torimansikoiden kanssa kotiin. Koitettiin uudestaan ulkoilua, jolloin kykeni vihdoista viimein tarpeilleen. Mukava 20 tunnin seurapiirirakko tuolla mustangilla. Vitsit, että harmittaa! Fanni on niin onnettoman näköinen murheellisena, se kun on normaalisti sellainen tärpästikkeli. Pakko vaan toivoa, että kyseessä on "vain" venähdys, jonka aika parantaa.

Sellainen juhannus

Maailmalta kotiin palannut sisko. Peanut butter. Lanttulaatikkoa ja pääsiäismunia. Linnunpaskaisia koiria. Lasse-lauttakoiria. Hyttysten syömiä nilkkoja. Soijanakkeja. Yösauna ja palju. Ei mitään ja silti kaikkea.

Jännittääkö?

Agilityvuoden kohokohta on nyt onnellisesti takana päin. Pitkä viikonloppu Kirkkonummella vaati veronsa, mutta valtavan hieno kisareissu meillä oli kaiken kaikkiaan. Paljon hyviä tyyppejä ja hienoja koiria. Hikeä ja kyyneliä - verta ei onneksi kuitenkaan.
Moni kysyi menneiden viikkojen aikana, että joko jännittää? Hämmestellen ja kummastellen tutkiskelin itseäni ja mietin, miksi meidän pitäisi jännittää SM-kisoja - eihän meillä ole mitään hävittävää! Ymmärrän, että puntti tutisisi, jos olisi kovin potentiaalinen mitalisti tai muuten vaan suvereeni suorittaja - meillä ei onneksi ole sellaiseen vaaraa.

Pätysen makeita kuvia löytyy lisää täältä

Perjantaina lähdin jo hyvissä ajoin kohti Etelä-Suomea, illaksi oli bookattu kaksi virallista starttia.Vettä satoi kun aisaa, joten viikonlopuksi varustautuminen vaati muutaman ylisuuren kassin romppeineen. Hotellin kautta kisapaikalle. Ekaksi vuorossa oli Savikon Sepon agilityrata, joka vaikutti sivusta katsottuna vaikeammalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Rataantutustumisessa linjat tuntui huomattavasti paremmilta ja profiili oli mukava. Ainoa huoleen aihe oli pituuden  jälkeinen hyppy, joka linjautui paremmin ulkokautta kierrettäessä. Katselin kerta toisensa jälkeen suorituksia, joissa koira kääntyi vasemmalle, vaikka ohjaajan tarkoitus oli saada koira kääntymään oikealle. Päätin, etten lähde nynnyilemään siinä vaan reipashenkisesti ohjaan ja jään vähän vetämään taakse. Ja mehän oltiin muutenkin menossa varmistelemaan vaan kontakteja...

Ipe ei ole pariin viikkoon tehnyt agilityä ollenkaan, joten alku ei luvannut hyvää. Lähtöön tullessa sillä oli aivan jäätävä jumitus päällä, enkä meinannut saada sitä istumaan sivulle. Ajattelin jo mielessäni, että tästähän tulee taas hienoa. Vaan kuinka ollakaan, kun annoin lähtöluvan niin se tuntuikin ihan hyvältä käteen. En osaa oikeastaan edes sanoa, että mikä se tekijä on, mutta sen vain tuntee, onko vire kohdillaan vai ei. Ohjaustuntuma oli niin hyvä, että 2-4 väli näyttää jopa ihan suunnitellulta. Valssia en edes koittanu rataantutustumisessa, mutta jotenkin se siihen pyörähti niin kovin vaivattomasti. Kun oltiin päästy makean yhteistyön tuntumaan, niin se kontaktien varmistelu lensi aika nopeasti ulos ikkunasta. Tuli tosi voimakkaasti sellanen tunne, että nyt antaa vaan mennä. Kirsikka kakun päälle oli se pituuden jälkeen onnistunut käännös, josta olin niin fiiliksissäni. Kun sain koiran viimeseen putkeen, niin tuli tosi varma olo siitä, että hanskataan tää loppuun asti. Ja kuinka kauniisti tuo koira vielä vekkasi itsensä keppejä edeltävässä takaakierrossa - se on kehittynyt!
Ristus, että oli hyvä fiilis radan jälkeen! Ensimmäinen ajatus oli se, että tämmöiseltä agilityn pitäis aina tuntua. Hiukan antaa boostia, kun kerrankin sattui kohdalle kunnon flow-rata - aaahhh! Ja erityisen paljon mieltä lämmitti ne lukuisat onnittelut ja tsempit, joita sain vielä sunnuntainakin. Sija 11. on aika hienosti Ipeltä yli 100 koiran luokassa.

Päätin, että jään onnellisena leijailemaan saavutettuun euforiaan ja jätän illan hyppyradan välistä. Sateinen keli ja hotellilla odottava sauna ei ainakaan vaikeuttanut päätöstä. Iloinen mieli jatkui koko lauantain, kun kukonlaulun aikaan hotellin ikkunasta pilkisti täydeltä terältä paistava aurinko! Varakoirakon ominaisuudessa ei ollut mitään ressattavaa, joten släpärit jalkaan ja menoksi. Joukkuepäivä meni nopeasti - tamskilaiset ei yltäneet viime vuotiselle tasolle, mutta tunnelma oli silti hyvä. Juhlatunnelmasta vastasi reissukämppis-Mappe lainatollereidensa kanssa. Miia ja Willa teki medien tollerijoukkueelle hienon nollan pohjalle ja Mappe viimeisteli SM-pronssin varsin tylysti sekä Tikrun että Lordin nollalla! Kukapa olisi arvannut, mutta niin hienot radat kaikki veti, ettei jäänyt epäilystäkään, etteikö mitali olisi ollut ansaittu!

Olin koko ajan sitä mieltä, ettei jännittänyt yhtään, mutta sunnuntain koittaessa maha oli eri mieltä. Kun ei myönnä henkisesti olevansa jännittynyt niin kai se energia purkaantuu psykosomaattisesti ja lyö mahan täyteen perhosia. Aamu valkeni aurinkoisena, mutta iltapäiväksi oli luvassa sadetta kunnolla. Aamupala ei oikein maistunut ja en saanut missään vaiheessa tuntumaan valmistautuessa. Milloin luulin myöhästyneeni rataantutustumisesta ja milloin olin oikeasti etsintäkuulutettu lähtökarsinaan. Voi huokaus. Tätäkö se jännitys on? Mattsonin hyppäri oli ihan ok. Ei kuitenkaan mieluisimmasta päästä, muttei masentavan mahdotonkaan. Selvittiin kohdista, jotka uumoilin vaikeiksi ja ryssittiin kohdissa, joiden piti olla ihan mentäviä.
Alku leves ihan huolella, ohjaustuntuma oli kateissa ja koira tuntui epävireiseltä. Se on varmaan joku viiksikarvan asento, mistä sen sitten tunnistaa? Kiihdytyssuoran jälkeen sain Ipen kääntymään renkaalla niin tehokkaasti, että se roiskasi renkaan rikki. Okserin ja keppien väli oli nafti, mutten tohtinut vekata okserille kamalasti, joten päätin, että käskytän suoraan putkesta kepeille. Jotain olisi pitänyt tehdä (kenties pieni rytmitys olisi riittänyt?), koska vauhtia oli sitten sen verran, ettei malttanut taipua ykkösväliin. Koska alla oli vitosia, niin koitin heittää keppien jälkeisillä hypyillä, mutta käteenhän se takiainen jäi. Pituuden tiukasta käännöksestä ja sen jälkeisesti nyperryksestä selvittiin sen sijaan oikein hyvin. Lopuksi hetsastin "eteen!", jolla ampui suoraan putkesta ulos radalta. Semmonen arvokisadepyytti.

Mitä meille jäi käteen? Rusketusrajojen ja punaisena kiristävien poskipäiden lisäksi paljon luottoa siihen, ettei me ihan heittopusseja olla. Luottoa myös siihen, että se kuuluisa flow on saavutettavissa. Lisäksi käteen jäi paljon hengästyttävän hienoja kokemuksia katsojan roolissa - kouriintuntuvia esimerkkejä siitä, mitä agility on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Käteen jäi myös ensi vuodelle ensimmäinen sm-nolla ja ajatus siitä, että on ihan okei vähän jännittää...

Suoraselkäinen kaveri

Ipen seuraava osteopatia on vasta heinäkuun lopulla, jonka vuoksi käytiin pitkästä aikaa fyssarilla ihan täällä Tampereella. Koska olen kuullut hyviä kokemuksia Piispasen Kirsistä, päätin kokeilla hänen ammattitaitoaan. (Sähköinen ajanvaraus oli myös valttikortti, ärsyttävää yrittää puhelimitse ottaa yhteyttä kiireisiin ihmisiin.) Koska olimme Kirsillä ensimmäistä kertaa, kului aikaa jonkin verran pikaisen historiikin vuodattamiseen. Menneisyyden pikakelaus sai miettimään, kuinka pitkä matka ollaankin tultu Ipen kanssa. Tanjallakin ollaan käyty jo yli 1½ vuotta!

Arvelin, että Ipe olisi ihan suhteellisen hyvässä kondiksessa - sen verran sitä on jo harjaantunut omalla silmällä näkemään. Katsottiin kuitenkin aluksi liike, tikapuukävely, venytykset ja tasapainotyyny. Erityisesti tikapuukävely ja tasapainotyyny vaati valvan keskittymisen, Ipe toimitti tehtäviään niin tarkkaavaisesti ja kielikeskellä suuta. Tikapuilla näki mainiosti kuinka joutu valvasti keskittymään selviytyäkseen kaikkien neljän jalan kanssa. Helppoahan se meillä ihmisillä on, kun on vain kaksi jalkaa! Pärjäsi kuitenkin hienosti ja Kirsin mukaan liikkuvuus selässä ja lonkissa on hyvä. Kuulemma tämän tyyppisillä koirilla ongelmat yleensä kehkeytyvätkin yliliikkuvan ja elastisen rangan vuoksi, jos siellä ei ole kunnon tukilihaksistoa pitämässä spagettia kasassa. Liikkeitä katsoessa Kirsi sanoi samaa kuin Piira aikanaan, että Ipen sääriluu on normaalia pidempi. Liike oli kuitenkin kaunis ja askel pitkä, pitkän takajalan vuoksi jopa yliaskeltavaa.

Lavoissa oli kevyttä jumia, samoin siellä lannerangan alueella (vasemmalla). Kaikki oli kuitenkin lihasperäistä eli ranka oli liikkuva kauttaaltaan. Ipe oli jostain syystä vähän levoton, kurkkupilli vihelsi vähän väliä vaimeasti - kenties uusi paikka ja aikainen huoltoaika ennen aamuruokaa. Kirsi kuitenkin kehui, että ompa helppo käsiteltävä. No sitähän se on. Aika helpottavaa, että tämä oli jo toinen hoitokerta kun Ipe oli käytännössä suora jo ennen hoitoa. Ei se mikään toivoton tapaus taidakaan olla...


Ps. Arvatkaa mitä huomenna tapahtuu? Valot, kamera, KÄY! Fannin mainostähteys saa jatkoa...

Kesäinen kesäkuu

Kesä menee niin kovaa, ettei blogi pysy perässä. Hyvän tähden, ensi viikolla on jo juhannus! Gradu taputeltiin kesätelakalle ja työkuviot täytti kalenterin kertaheitolla. Iltasella sitten juostaan treeneissä tai kouluttamassa tai etsinnöissä tai vaikka missä.

Reilu viikko sitten sunnuntaina heitettiin etsintäkeikka (#20) Pirkanmaan rajalla, jossa tehtiin varsinainen hellesuoritus. Ajattelin, että kun lähdetään oikein aikaisin aamulla, niin tarkenee jäljestää. Ei tullut mieleen, että ennen kymmentä olis jo +26 astetta... Lääh ja puuh - oli muuten kovaa hommaa! Onneksi olin varautunut nesteytysjuomalla, niin sain juotettua Ipeä noin 10 minuutin välein. Toinen veti ihan kieli vyön alla noin 3 km. Vauhtikin oli varsin rehvakka, koska jälki oli noin viikon vanha. Onni oli loppupulahdus jokeen. 

Keskiviikkona oli mun koulutusvuoro valkkutreeneissä, mutta vähäisen osallistujamäärän vuoksi saatoin ottaa Ipen mukaan muistelemaan kontakteja. Tehtiin vain muutamia toistoja, laatu korvasi määrän. Siinä oli meidän viimeistelyt isoja kisoja varten. Treenien jälkeen ajeltiin suorilta Hervantaan hommiin (etsintä #21). Sää oli onneksi vähän viileämpi päivällä yli pyyhkäiseen ukkos- ja kaatosadekuuron vuoksi. Jälki oli suhteellisen tuore (12 h), joten vauhti oli verkkaisampi ja matkalla oli muutama pähkinäkin purtavaksi. Esim. sillan yli oli merkillinen jäljestää, kun sade oli pyyhkäissyt jäljen sillan alle. Oli siinä paimenella pohtimista! 3½ kilometriä hommia, jonka jälkeen aletttiin olla jäljestyksestä päätellen jo varsin lähellä. Teholaputus alueelle ja seuraavana aamuna tuli viesti, että koira oli löytynyt laputuksen ansiosta. Hyvä Ripelius! <3

Viikonloppuun asti on tarkoitus pitää tuo kisakoira jos ei nyt ihan pumpulissa, niin ainakin erikoishellässä huomassa. Sehän ois kiva kaahottaa nenä poskelle juuri ennen sm:iä. Huomeaamuna käydään fyssarilla tsekkaamassa rangan suoruus (vai kierous?) Ollaan ainakin yritetty edesauttaa rangan kuntoa letkeillä kickbikelenkeillä. Ipen saa vissisti ravilenkille mukaan, kun lupaa välilaskun Näsijärveen.

Viikonloppu vietettiin enemmän tai vähemmän järvessä. (*Maalailee piruja seinille hotspoteista ja vesihännistä...*) Maalaisriehuminen tarkoitti pellehyppykoulua veneestä ja laiturilta käsin. Muuten uitiin rauhallisen tasaisesti aamusta iltaan. Ei tuo koira kovin montaa tuntia viikonlopusta ollut täysin kuivalla turkilla. Ipe on myös innokas saunoja, se tulee alalauteelle makoilemaan, nuolee jalkojaan ja märkää laudetta pitkään ja hartaasti. Tosin vielä innokkaammin se lähtee takaisin järveen. Ensimmäistä kertaa tänä kesä Pääjärven vesi oli niin lämmintä, että siellä tohti ihan oikeasti lutrata itsekin. Ah, kyllä Suomen kesä on vaan hienoa. <3