Jännittääkö?

Agilityvuoden kohokohta on nyt onnellisesti takana päin. Pitkä viikonloppu Kirkkonummella vaati veronsa, mutta valtavan hieno kisareissu meillä oli kaiken kaikkiaan. Paljon hyviä tyyppejä ja hienoja koiria. Hikeä ja kyyneliä - verta ei onneksi kuitenkaan.
Moni kysyi menneiden viikkojen aikana, että joko jännittää? Hämmestellen ja kummastellen tutkiskelin itseäni ja mietin, miksi meidän pitäisi jännittää SM-kisoja - eihän meillä ole mitään hävittävää! Ymmärrän, että puntti tutisisi, jos olisi kovin potentiaalinen mitalisti tai muuten vaan suvereeni suorittaja - meillä ei onneksi ole sellaiseen vaaraa.

Pätysen makeita kuvia löytyy lisää täältä

Perjantaina lähdin jo hyvissä ajoin kohti Etelä-Suomea, illaksi oli bookattu kaksi virallista starttia.Vettä satoi kun aisaa, joten viikonlopuksi varustautuminen vaati muutaman ylisuuren kassin romppeineen. Hotellin kautta kisapaikalle. Ekaksi vuorossa oli Savikon Sepon agilityrata, joka vaikutti sivusta katsottuna vaikeammalta kuin mitä se todellisuudessa oli. Rataantutustumisessa linjat tuntui huomattavasti paremmilta ja profiili oli mukava. Ainoa huoleen aihe oli pituuden  jälkeinen hyppy, joka linjautui paremmin ulkokautta kierrettäessä. Katselin kerta toisensa jälkeen suorituksia, joissa koira kääntyi vasemmalle, vaikka ohjaajan tarkoitus oli saada koira kääntymään oikealle. Päätin, etten lähde nynnyilemään siinä vaan reipashenkisesti ohjaan ja jään vähän vetämään taakse. Ja mehän oltiin muutenkin menossa varmistelemaan vaan kontakteja...

Ipe ei ole pariin viikkoon tehnyt agilityä ollenkaan, joten alku ei luvannut hyvää. Lähtöön tullessa sillä oli aivan jäätävä jumitus päällä, enkä meinannut saada sitä istumaan sivulle. Ajattelin jo mielessäni, että tästähän tulee taas hienoa. Vaan kuinka ollakaan, kun annoin lähtöluvan niin se tuntuikin ihan hyvältä käteen. En osaa oikeastaan edes sanoa, että mikä se tekijä on, mutta sen vain tuntee, onko vire kohdillaan vai ei. Ohjaustuntuma oli niin hyvä, että 2-4 väli näyttää jopa ihan suunnitellulta. Valssia en edes koittanu rataantutustumisessa, mutta jotenkin se siihen pyörähti niin kovin vaivattomasti. Kun oltiin päästy makean yhteistyön tuntumaan, niin se kontaktien varmistelu lensi aika nopeasti ulos ikkunasta. Tuli tosi voimakkaasti sellanen tunne, että nyt antaa vaan mennä. Kirsikka kakun päälle oli se pituuden jälkeen onnistunut käännös, josta olin niin fiiliksissäni. Kun sain koiran viimeseen putkeen, niin tuli tosi varma olo siitä, että hanskataan tää loppuun asti. Ja kuinka kauniisti tuo koira vielä vekkasi itsensä keppejä edeltävässä takaakierrossa - se on kehittynyt!
Ristus, että oli hyvä fiilis radan jälkeen! Ensimmäinen ajatus oli se, että tämmöiseltä agilityn pitäis aina tuntua. Hiukan antaa boostia, kun kerrankin sattui kohdalle kunnon flow-rata - aaahhh! Ja erityisen paljon mieltä lämmitti ne lukuisat onnittelut ja tsempit, joita sain vielä sunnuntainakin. Sija 11. on aika hienosti Ipeltä yli 100 koiran luokassa.

Päätin, että jään onnellisena leijailemaan saavutettuun euforiaan ja jätän illan hyppyradan välistä. Sateinen keli ja hotellilla odottava sauna ei ainakaan vaikeuttanut päätöstä. Iloinen mieli jatkui koko lauantain, kun kukonlaulun aikaan hotellin ikkunasta pilkisti täydeltä terältä paistava aurinko! Varakoirakon ominaisuudessa ei ollut mitään ressattavaa, joten släpärit jalkaan ja menoksi. Joukkuepäivä meni nopeasti - tamskilaiset ei yltäneet viime vuotiselle tasolle, mutta tunnelma oli silti hyvä. Juhlatunnelmasta vastasi reissukämppis-Mappe lainatollereidensa kanssa. Miia ja Willa teki medien tollerijoukkueelle hienon nollan pohjalle ja Mappe viimeisteli SM-pronssin varsin tylysti sekä Tikrun että Lordin nollalla! Kukapa olisi arvannut, mutta niin hienot radat kaikki veti, ettei jäänyt epäilystäkään, etteikö mitali olisi ollut ansaittu!

Olin koko ajan sitä mieltä, ettei jännittänyt yhtään, mutta sunnuntain koittaessa maha oli eri mieltä. Kun ei myönnä henkisesti olevansa jännittynyt niin kai se energia purkaantuu psykosomaattisesti ja lyö mahan täyteen perhosia. Aamu valkeni aurinkoisena, mutta iltapäiväksi oli luvassa sadetta kunnolla. Aamupala ei oikein maistunut ja en saanut missään vaiheessa tuntumaan valmistautuessa. Milloin luulin myöhästyneeni rataantutustumisesta ja milloin olin oikeasti etsintäkuulutettu lähtökarsinaan. Voi huokaus. Tätäkö se jännitys on? Mattsonin hyppäri oli ihan ok. Ei kuitenkaan mieluisimmasta päästä, muttei masentavan mahdotonkaan. Selvittiin kohdista, jotka uumoilin vaikeiksi ja ryssittiin kohdissa, joiden piti olla ihan mentäviä.
Alku leves ihan huolella, ohjaustuntuma oli kateissa ja koira tuntui epävireiseltä. Se on varmaan joku viiksikarvan asento, mistä sen sitten tunnistaa? Kiihdytyssuoran jälkeen sain Ipen kääntymään renkaalla niin tehokkaasti, että se roiskasi renkaan rikki. Okserin ja keppien väli oli nafti, mutten tohtinut vekata okserille kamalasti, joten päätin, että käskytän suoraan putkesta kepeille. Jotain olisi pitänyt tehdä (kenties pieni rytmitys olisi riittänyt?), koska vauhtia oli sitten sen verran, ettei malttanut taipua ykkösväliin. Koska alla oli vitosia, niin koitin heittää keppien jälkeisillä hypyillä, mutta käteenhän se takiainen jäi. Pituuden tiukasta käännöksestä ja sen jälkeisesti nyperryksestä selvittiin sen sijaan oikein hyvin. Lopuksi hetsastin "eteen!", jolla ampui suoraan putkesta ulos radalta. Semmonen arvokisadepyytti.

Mitä meille jäi käteen? Rusketusrajojen ja punaisena kiristävien poskipäiden lisäksi paljon luottoa siihen, ettei me ihan heittopusseja olla. Luottoa myös siihen, että se kuuluisa flow on saavutettavissa. Lisäksi käteen jäi paljon hengästyttävän hienoja kokemuksia katsojan roolissa - kouriintuntuvia esimerkkejä siitä, mitä agility on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Käteen jäi myös ensi vuodelle ensimmäinen sm-nolla ja ajatus siitä, että on ihan okei vähän jännittää...