Kello käy!

Muokattu 4.9.12

Oulu on officially meijän suokkarikaupunki! Meidän välivarikko osottautui paremmaksi kuin parhaaksi. Oulun kisat ei suinkaan olleet mitkään jämäkilpailut, sillä satuttiin osumaan paikallisten piirinmestaruuskisoihin. Maksikolmosiakin oli 39 eli "pilvin pimein", kuten eräs paikallinen kuului sanovan. Kisajärjestelyt toimi, lenkkeilymaastot varsin mittavat ja sääkin suosi. Superia oli myös nähdä piiiitkästä aikaa kaveria, joka kisaa kolmosissa Unnan siskopuolen kanssa.

Ensin juostiin Mikkisen hyppyrata, joka oli perusmenevä piiitkällä loppusuoralla. Me oltiin lähtövuorossa lähes viimeisinä, joka ei sovi mulle kyllä yhtään. Inhoan odottelua ja jotenkin vaikea aikatauluttaa virittelyä ynnämuita valmisteluja. Radalle lähtiessä huomasinkin heti, että Ipe ei ole parhaassa moodissa ja jotenkin nihkee. Jouduin jättämäänkin vähän turhan lähelle ensimmäistä hyppyä, joka kostautui varsin nopesti kun lähtöluvan jälkeen katselin sen tippuvan maahan. Voi rähmä! Jostain löytyi kuitenkin pieni annos sisuuntumista, kun onnistuttiin rullaamaan loppurata ihan hyvissä fiiliksissä. Jälkeen päin videolta katsellessa voin todeta, että hyppäri oli ohjauksellisesti parempi kokonaisuus kuin agirata, vaikka tulos muuta puhuukin. Täytyy taputella itseään reippain mielin olkapäälle, koska pakka pysyi niin hienosti kasassa suunnittelemattomienkin tapahtumien aikana ja niiden jälkeen. Varmaan kovi moni ulkopuolinen ei varmaan pystyisi sanomaan, että kolmos ja neloshypyille mun ei pitänyt tehdä sylkkäriä? Lennosta vaihtui suunnitelma, kun huomasin olevani myöhässä. Hyppyradalla nollia tuli sen verran runsaasti, että vitosella oltiin kympin sakin huonommalla puolella. Vähän kävi kiristämään, kun tuloslistasta kävi ilmi, että rima maksoi meille toisen sijan ja hyppy-SERTin. Auts.

Agirata oli Eeva-Liisa Pohjasen ja profiililtaan todella kiva. Menevä, muttei liian suoraviivainen. Suurin haaste oli saada pimeeseen putkeen ja lopun pyöritys muurin takaakiertoineen ja muine kommervenkkeineen. Alkurata meni juurikin niin kun oli suunniteltu, mutta lopussa ei vaan pysyny pää kasassa kun se nolla siellä poltteli persien alla. Tokavikalla esteellä tuli totaalinen oikosulku, jonka seurauksena Ipe kääntyi hypyltä väärään suuntaan. Pieni pelastelu ja nollalla maaliin! Hurraa! Ilo senkuin kasvoi, kun Enni kertoi ajan riittävän kolmossijaan ja SERTiin! Eli Ripeliuksen AVA-kello käynnistyi - vihdoin. Aika mielettömän hienoa, agilityssä valioituminen kun on ollut se ultimate dream siitä asti kun tuo koira on kotiin haettu. Eli pusu Ripelle!

Illan kruunasi noutoruoka Kauppurista ja yhteiskuva polliisin kanssa - söpö äijä.

Huom! Reissun jälkeen postaukseen lisätään video, korjataan tabin aiheuttamat typot ja väsymyksen aiheuttamat asiavirheet (- done). Kuulemiin!

Sheriffin tähteä jahtaamassa

Kuka sano, että kesälomalla on aikaa? Moon menny ihan samallailla tukka putkella koko viikon kun edellisetki. Hohhoijaa! Ensi viikolla on luvassa todellista hidastelua, kun huomenna auton nokka näyttää kohti pohjoista ja seuraavan viikon me ollaan tavoitettavissa Saariselän Itäkairan erämaasta. Eli toisin sanoen ei olla tavoitettavissa. Jotenkin kovin paikallaan olla hetken aikaa niin, ettei laajakaista suhaa koko ajan korvan juuresta tai 3G-verkot höngi niskaan. Toki en lupaa, ettenkö yritä tehdä jostain tunturin nokasta (jossa säkällä on kuuluvuutta) pakollista "hajotkaa stressaantuneet työmyyrät avokonttoreihinne" -henkistä fb-päivitystä, julmetun hyvillä maisemilla höystettynä tietenkin. Ennen eräjormailua pistäydytään Oulussa kisaamassa pari starttia agilityä - luonnollisesti.

Keskiviikkona valmennusryhmän treeneissä oli teemana rääkki, joten se kävi oikein kivasti käsi kädessä samaisena aamuna saamani jäykkäkouristusrokottajan ohjeen kanssa: "tänään ei raskasta liikuntaa". Treenin henki oli seuraava; 10 estettä, seuraavalla kierroksella opeteltiin kymmenen lisää, ja seuraavalla uudet kymmenen...ja kaikki kierrokset aloitettiin kuitenkin sieltä ykkösestä (ilman, että sai tutustua kokonaisuuten). Eli 10-20-30-41 estettä. Kaksi ekaa kierrosta meni kepeästi. Esteet 21-30 oli haastavimmat, joten niiden kanssa sai aika hulluna keskittyä, että koko rata pysyi päässä, saati että sen sai järkevästi ohjattua. Viimeset kymmenen oli onneksi suhteellisen helpot, joten vikalla kierroksella hapotus oli ainoa ongelma. Lääh ja puuh, kun otti koville - ilmakin oli niin seisova ja kostea, että höyryhengitystunnelmissa sai treenata.
Olin suhteellisen tyytyväinen siihen, kuinka vaivattomasti muistaminen tapahtui. Palasteltu rata toki auttoi hahmottamaan kokonaisuutta eri tavalla kun kerralla rykästy 41 esteen rata. Erittäin hyödyllinen treeni meille, vaikka olen huomannut että pään kasassa pitäminen ei ole ollut enää viime aikoina niin mittava ongelma kuin esimerkiksi vielä talvella.

Uudenlaisen päähaasteen eteen jouduin torstaina kun koitettiin jälkitreeneissä jatkokurssin pääsykoejälkeä. Eli käytännössä tunnin vanhaa ja kilometrin pitkää taajamajälkeä, jossa seuraaja ei puutu jäljestykseen millään tavalla. Koiraan luottaen siis matkaan ja maali oli tarkoitus löytää. Itse jälkityöskentely oli ipemäisen varmaa ja selkeääkin, kolme ensimmäistä kulmaa aivan kuin häränsilmään. Viimeinen kulma, jonka takana oli maali, olikin sitten ongelmallinen siinä mielessä, että pienen paimenen kun on päästävä kiertämään maalin taakse, niin tällä kertaa se ei ollut maantieteellisesti mahdollista. Veti t-risteyksestä vastakkaiseen suuntaan ja lenkitti takaisin jäljelle kun tajusi, ettei maalin pääse lähestymään oikealta kiertäen. Vei uudestaan viimeisen kulman nurkille, josta lähti metsäpolkua eli vasempaa puolta kiertäen. Sieltäkään ei sitten läpi päässyt, ilmaisi talojen takana olevan maalin ja lopetti hommat. Minä en ilmaisua tietenkään tajunnut, koska olin niin ymmälläni siitä aiemmin heitetystä lenkistä. Se oli siinä sitten. Tiina kertoi, että maali on talojen toisella puolella ja ilmaisu kyllä tapahtui varsin selkeästi (jos osasi katsoa).
Meidän projektiksi muodostuu nyt varsin voimakkaasti tämä maalin lähestyminen ja ilmaisu, kun Ipe tekee sen välillä lähes telepatian tasolla. Minun puolestani saa kiertää maalin taakse, se tuntuu olevan rotuvitsaus, siihen en lähde puuttumaan, mutta ilmaisu on saatava selkeämmäksi. Muuten tämmöisissä haastavissa maalipaikoissa, joissa kiertäminen ei aina ole mahdollista, ollaan ilmaisun kanssa ongelmissa. Lisää treeniä siis. Superhyvilläni olin kyllä siitä, että Tiinaltakin tuli hyvää palautetta siitä, kuinka hyvin itse jälkityöskentely Ipeltä nykyisin sujuu. Aikamoinen harppaus ollaan tultu tilanteesta, jossa tuo samainen koira ei kiinnostunut kuin metsäjäljistä ja taajamien kanssa oltiin ihan pulassa. Kyllä siitä vielä sheriffi tulee. <3

Improvisaatiota ja tulevaisuuden toivoja

Kävästiin eilen illalla juoksemassa yksi kv-startti Eteläpuistossa. Asko Jokisen rata ei ollut vaikea, mutta se oli epähelppo. Eli semmonen perusankea, johonka ohjausvalinnat sai kaivella sieltä "nämä eivät kuulu meidän vahvuuksiin" -kansiosta. Radassa oli kohtia, johon ei keksinyt millään edes siedettävää ohjausvaihtoehtoa eli piti valita huonoista vaihtoehdoista se vähiten paskin. Tämän ollessa lähtökohdat päätin, että radalla lähdetään yksinkertaisesti selviytymään lähdöstä maaliin - pidetään se pakka kasassa.  Rataantutustumisen viimeisellä 30 sekunnilla päätin vaihtaa suunnitelmaa ja kerkesin kävellä uuden planin kerran läpi, noin minuutti ennen rataa päätin hylätä sen uuden suunnitelma, mutta en palannutkaan suunnitelma-A:han, vaan keksin ihan uuden, suunnitelma-C:n. No niin - hirveen vahva fiilis lähteä radalle!

Siellä oli taas yks ryökäle pylly ilmassa ennen lähtölupaa - nice. Kepeillä (tästä kohtaa alkoi se C-osuus) oli pakko vähän varmistella loppuun asti, jonka vuoksi jouduin spurttaa pituuden takse hätiköiden ja otin sen verran tiukasti kiinni hypylle, että Ipe luki sen (ihan oikeutetustikin) poispäinkäännökseksi. Ei kuitenkaan hypännyt takaisin päin, kuten moni muu, joka kosahti samaan kohtaan. Pituudelta renkaalle olin suunnitellut tekeväni kaksi persjättöä, vastoin meidän persukuuria, mutta ehhämmää kerennä! Siitä sitten jotenkin yritettiin selviytyä aivan tuulesta temmatulla ohjauksella ja päästiin kuin päästiinkin puomillelähetykseen. Ennen rataa oli psyykannut itseäni niin, että jos puomille päästään nollalla, niin huokase syvään ja rauhota. Mikä hienointa, muistin tän ajatuksen kun olin suhteellisen kaoottisissa fiiliksessä saanut koiran puomille. Loppurata rullasi ihan hyvin, puomin jälkeinen putki lukittui Ipelle sopivasti riman päällä, josta rima alas. Yllätykseksi vitonen nousi myös keinulta, josta Jokinen rankaisi aika kovalla kädellä jo minejä ja medejäkin.
Voittajafiiliksin kuitenkin maaliin, vielä vuosi sitten olisi ollut ihan ennenkuulumatonta, että olisin saanut pidettyä pakan tuolla tavalla kasassa tämmösellä hätäratkaisuradalla.

Pakko kertoa eiliseltä eräs mieltäylentävä tapahtuma, kun lämppälenkillä kävin ilahduttavan keskustelun erään koiranomistajan kanssa. Kävelin rantaa Pyynikin kesäteatterille päin, kun katsoin kahden mimmin ulkoiluttavan malamuutti/husky-tyyppistä koiraa irti. Katoin jo kauempaa, että vähän näyttää siltä, ettei koira olis ihan hanskassa, mutta meidän läähestyessä toinen mimmeistä otti koiraa kaulapannasta kiinni. Ok, mentiin ohi ja noin 10 metrin päässä kuulen takaa kutsuhuutoja ja samalla tanner tömisi siihen malliin, että tiesin jo katsomatta sen koira olevan ihan just meidän iholla. Samassa kohtaa tuli juuri mies kahden pienen villakoiran kanssa ja tämä irtokoira jäi härkkimään niitä. Vaikka näin, että koira oli ihan iloisissa aikeissa ja todennäköisesti halusi vaan vähän parempaa seuraa kun omistajansa, niin polkasin maata ja ärähdin koiran lähdölle. Koira palasi rennon letkeesti takasin niillä samoilla sijoillaan seisovien omistajiensa luo. Jatkoin matkaa, kun perästä kuuluu "vähänkö tää alkaa pelkäämään, että kiitos vaan ämmä!" En jaksanut vaivaantua sen enempää, joten huusin vain naurahtaen takaisin, että "pidä se koiras kiinni, jossei se oo hanskassa!"
Noh, kun olin käynyt hotellilla kääntymässä ja olin palaamassa Eteläpuistoon, niin nää tulevaisuuden toivot, tietenkin, tulee vastaan. Sanoin omistajalle, että ikävä olla näin *ittumainen ämmä, mutta sun on pidettävä toi koira kiinni, jossei se oo hallinassa. Mimmi rupes vauhkoon ihan naama punasena, että "millä oikeudellä sää säikäyttelet mun koiraa ja arvaa, jos se alkaa pelkäämään ihmisiä, niin vähänkö mää oon sen kanssa ongelmissa isompana!?" Erikoista kyllä, pysyin aika rauhallisena ja mua lähinnä huvitti se tilanne, niin että yritin ystävällisesti kertoa hälle, että se on hänen ongelmasa jos koira ei oo hanskassa ja vaikka se kuinka ystävällisesti menis toisten koirien luo, niin et voi ikinä tietää vastapuolesta tuleeko sieltä hammasta vai pelästyykö se kuoliaaksi. Minä oon vastuussa omasta koirastani ja jos joku irtokoira tulee iholle, niin se on mun tehtävä häätää se pois. "Miltä susta tuntuis, jos mää säikäyttäisin sun koiraa?!", kysyi mimmi ja tuohtui lopullisesti kun kerroin, että olen kouluttanut koirani niin, että se on hanskassa oli se remmissä tai ei. Ja jos käy niin, että korvat katoaa ja se vaihtaa lennosta pöytää, niin sen sieltä kyllä saakin ärähtää lähdölle. "Haista sinä nyt vi@#u!!" ja muuta yhtä painokelvollista kuului kun he poistui paikalta. Näin.

Selviytymistaistelu...

...on päättynyt - olen lomalla! *fanffaareja*

Fanni visualisoi teille meikäläisen fiiliksen:

Viimeinen viikko ennen loman alku oli suoraan sanoen aika tappotahtinen, päivä toisensa jälkeen venyi ympäripyöreäksi. Koirat meinas käydä hermoja raastavan ärsyttäviksi, erityisesti Ipellä kasvoi sarvet päähän. Kysyinkin jo facebookissa visaisen kysymyksen viikon synkimpinä aikoina: mitä yhteistä on Sauronilla ja bordercolliella? Kun pahuus lisääntyy, niin silmä voimistuu. Aikamoista Sauronin silmää täällä nähtiinkin iltana jos toisena - Fanni-reppana oli kuin pieni ja urhea Frodo, joka taisteli viimeisillä voimillaan pahuuden silmää vastaan. Aika suoraa palautetta tuo silmä saikin pikkumustalta, kun välillä herne meni ihan totaalisesti nenään.

Keskiviikkona jouduin jättämään töiden takia treenit väliin, joten oli pakko säätää itsemme hallille vielä iltayhdeksän jälkeen. Käytiin vetämässä pienet kuutamotreenit ja voi pojat kuinka hieno agilitykoira siitä silmästä kuoriutuikaan! Tehtiin ihmisnuolta, perussarjaa (keskellä rataa) ja itsenäistä keppien hakua. Tuo on kyllä juuri sellainen "kyllä se treeneissä osaa" -tyyppinen sesse, joka vetää täydellisyyttä hipovia puomin kontakteja  kun ollaan keskenään treenaamassa ja sitten kun ihmisten ilmoille päästään niin vähän tahtoo läikkyy reunan yli.
Ihmisnuolen jarrua palkkasin pari kertaa ja hyvin sen saikin reagoimaan. Perussarja oli kovasta vauhdista putkesta kepeille, vallan mainiosti se keskittyi ja kokosi. Khyl se on taitava kun sille päälle sattuu. Katsotaan olenko vielä huomisen kisastartin jälkeen samaa mieltä... Fannikin pääsi kentälle ja osoitti edelleen potentiaalista agilitykoiran vikaa. Kyllä se vielä jonakin päivänä kaivetaan naftaliinista oikein kunnolla ja nostetaan kolmosiin. Tämä oli lupaus. (Unna ja Frida tekivät junaputkea.)

Perjantaina koitti pelastus, kun työntekeminen sai riittää hetkeksi ja karistettiin kaupungin pölyt saman tein jaloista. Kohti Kyyjärveä ja Karstulaan, johon olin lauantaiksi junaillut muuan miehelle 30-vuotisyllätysjuhlat. Ylläripylläri onnistui kuin onnistuikin ja varsin hauska ja aurinkoisen kuuma(!) päivä oli. Pukukoodina oli viikset ja kaikki viiksivallut kuvattiinkin tee-se-itse valokuvauskioskissa eli appelsiinilaatikolla kehystäen. Toimi! Ilta ja yö kului pitkälti paljussa (johon vain luomuviikset selviytyivät), jossa nyt todistettavasti mahtuu pulikoimaan kymmenen henkeä. (Kyseinen palju on suunniteltu 5 hengelle.)

Juhlat tarkoitti Ipelle reilua kahtakymmentä potentiaalista pallonheittäjää, joita orjuuttamalla saa itsensä juostua väsyneeksi. Ipe tarttui tilaisuuteen kysymättäkin niin tehokkaasti, että jossain vaiheessa oli pakko piilottaa kaikki pallot. Se olisi muuten ollut loputon ralli. Vaikka koiriin ei juurikaan kerennyt juhlien tiimellyksessä keskittyä, niin varsin mainiosti väen paljous ja tapahtumarikas päivä, ilta ja yö sai nekin väsytettyä. Sunnuntaina isännän seurustellessa dagen efterinsä kanssa me tytöt sitten harrastettiin vähän uintia ja marjojen syöntiä. Karviaiset ja viinimarjat on just nyt parhaimmillaan!

Palattiin takaisin Tampereelle, mutta jäin silti jännäämään Karstulan tapahtumia kun siellä yksi mummokoira (14 ½-vuotias) lähti puoliltapäivin sorsametsälle. Oli kuulemma seurannut isää koko aamun kuin varjo, mahtoi sisäinen kalenteri kertoa, että tänään on se päivä. Rita oli painanut vanhaan malliin, yksi tavi oli tuomisina kotiin. Iltasella kun soitin kuulumisia, niin siellä oli aika väsynyt münsteri maannut sohvalla. Vanhuus ei tule yksin.

Arvatkaa, mitä tehtiin illalla! Käytiin juoksemassa iltarastit Kaupissa. En lupaa, etteikö olisi suunnistuskärpänen puraissut...

Kun valaistun

Johan tuli hetki aikaa kirjata viimeisen viikon tapahtumia. Ai, että odotanko viikon päästä alkavaa kesälomaa?

Jo vain. Elinan koulutukset on kiertäneet meitä kun ruttoa, vaikka valmennusryhmä on mahdollisuuden tarjonnut parikin kertaa jo ennen viime sunnuntaita. Edellisellä kerralla Ipe oli saikulla (aika on ilmeisesti kullannut muistat jo sen verran, etten muista kuolemaksenikaan mikä oli sairasloman syy...) ja sitä edeltävällä kerralla olin viime vuotisella kesälomalla Keski-Suomessa (mm. kisaamassa Jyväskylässä, jossa noustiin kolmosiin <3). Viime sunnuntaina lopulta päästiin Jänesniemen syyniin ja täytyy heti kättelyyn todeta, että oli muuten paras agilitykoulutus ikinä koskaan.

Ehkäpä meidän onneksemme lähtökohdat koulutukseen ei ollu ihan kuosissa, kun viime viikko meni kuta kuinkin sairastellessa. 40 minuutin lämmittelylenkki helteessä vei mehut ihan totaalisesti - ennen meidän vuoroa olo oli heikohko, jonka vuoksi heitinkin treenikavereille, että ystävällisesti nostaisivat jalkani ylös jos pyörryn. Pysyin onneksi tolpillani, mutta treenin osalta suoriuduttiin aika ala-arvoisesti. Kun ohjaaja on maannut viikon kuumeisena ja yks bordercollie on maannut viikon edellä mainitusta syystä, niin agilityn harrastaminen on aika riskialtista. Saatiin tehokkaasti kaikki mahdolliset ongelmat näkyviin 20 minuutin aikana ja lisäksi ihan uudenlaisia ongelmia. Ehkä juuri tästä syystä saatiin niin paljon irti koulutuksesta, kun meissä oli ns. tekemistä kouluttajan näkökulmasta.

Yllätysongelma oli ilotulitusrimat eli rimoja tuli aika suvereenisti alas. Rimojen kanssa ei varsinaisesti ole ollut vakavia ongelmia, joten aika häkellyttävää oli katsella sitä rimasadetta. Toisaalta näihin oli hyödyllistä saada palautetta, koska jälkeenpäin ajateltuna meillä on aika monta nollarataa karannut käsistä yhden riman takia. Elinan kanta oli se, että rimojen kanssa pitäisi treeneissäkin olla nollatoleranssi. Varsin järkeväähän se olisi, että koiralle kerrottaisiin ettei rimojen tiputtelu ole oikein. Ipen ollessa niin runosieluinen, huomautukseksi riittää passivinen radan keskeyttäminen, riman nosto ja hypyn uudelleen ottaminen kehuin.

Rimaherkkyys korostui osaksi hävyttömän löysän ohjauksen vuoksi, mutta löysä ohjaaminen paljasti myös meidän isoimman ongelman eli liikkeen ja rytmityksen löytymisen. Ipe on äärimäisen tarkka liikkeestä. Siis hullun tarkka. Perusvalssilla saan sen hypyn leviämään yhdellä peruutusaskeleella, kun taas tiukasti linjaan tehty valssi korjaa hypyn välittömästi. Ongelmahan ei olisi tämän näköinen, jos olisin itsekin hullun tarkka liikkuja, mutta kun en ole. Niitä ylimääräisiä askelia tulee tuon tuosta. Liikettä löysää ja epämääräistää loputon jutustelu, joka tulee tahdonalaisen sana-arkun ulottumattomista. "Ipe!, IP!, tähän!, tässä!, menemene!, tule!" Kouluttajalta kun kävi käsky pitää turpa kiinni, niin jo rupes ohjaaminen tarkentumaan. Vaikka toistoja oli alla kymmeniä, niin äänetön ohjaaminen muutti koiran tekemisen aivan järkyttävän paljon paremmaksi. Huh, kun tuli hieno hetki! Nopeampaa, paremmin ohjauksessa pysyvää koiraa katsellessa tuli varsin tyhjentävä fiilis siitä, että näin tätä agilitya pitää tehdä. Palaset loksahteli niin lujaa paikoilleen, että tuntui kun iso paino olisi tipahtanut rinnalta. Olen hiljaa - keskityn tarkkaan liikumiseen ja vartalon hallintaan - koira voi keskittyä vain vartalo-ohjaamiseen - koira ei häiriinnyt epämääräisestä taustamölystä ja sitä seuraavasta epämääräisestä ohjaamisesta - koira toteuttaa tarkemmin ja nopeammin. Amen.

Kotiläksynä äänettömän ohjauksen lisäksi saatiin ihan mielenkiintoinen tehtävä perusohjauksen suhteen. Ipen kanssa pitäisi vähän aikaa tehdä pelkkää perusohjausta eli unohtaa hetkeksi kaikki selän taakse jäävät ohjaukset. Persukuurille siis. Ipellä on semmoinen pieni, mutta sangen ärsyttävä taipumus valahtaa selän taakse jos ohjaus on epäselvää. Kun ohjaus ei ole tarkka, koira alkaa omatoimisesta arpoa kumpaan puoleen tulis kiinni. Palkkalelun pitäminen housun pielessä selkäpuolella tehostaa tätä selän taakse valumista osaltaa, joten jatkossa lelu saapi olla kädessä.

Oman agilityvalaistumiseni lisäksi toivon Ipelle uintivalaistumista, kun ollaan Katin innoittamana treenattu omatoimista uimista. Olis hurjan hauskaa, jos saisin tuon pörrön uimaan itsenäisesti ilman, että sille heittää jotain tai että se tippuu tohinoissaan laiturilta. Tänään näkyi ensimmäinen valonpilkahdus, kun Kaupissa vedettiin omatoimiuinnin sprinttilähdöt jopa kolme kertaa. Eihän ne kovin pitkiä reissuja vielä olleet, mutta pääasia että ensimmäinen kynnys on ylitetty.

Nyt syvennyn herkkujen kanssa miesten keihään finaaliin. Pakko mainita, että voitin kerran mukulana tiistaikisoissa (Karstulan yleisurheilun ylpeys 90-luvulla) turbokeihään päätähuimaavalla 13 metrin heitolla.

Pieni eläin, iso sielu

Unna kertoi, että hauskinta sen synttäripäivässä on ollut se, kun käytiin rannassa uittamassa pikku-Cuzia (joka uitti Islaa). Hiekkaiset kävyt ja pikkulinnut oli vaan sokerikuorrutusta rantareissulle. Kotona huippua oli kanafiletikku, jota oli hirveen hauskaa syödä kun kaikki muut tuijotti vieressä - mitäs söivät omansa niin nopeasti! Tosin Fanni pääsi väijytyksen tuloksena varastamaan tikunjämän, kun Unna kävi keittiössä syömässä pienen palan donitsia. Illaksi on ohjelmoitu lokinmetsästystä ja jos lokit ei satu olemaan hoodeilla, niin jäniksenpapanoita löytyy aina! Jos Unna sais koristella synttärikakun, niin siinä olis söpösti siroteltuja jäniksenpapanoita ja voikukanlehtiä.