Jo vain. Elinan koulutukset on kiertäneet meitä kun ruttoa, vaikka valmennusryhmä on mahdollisuuden tarjonnut parikin kertaa jo ennen viime sunnuntaita. Edellisellä kerralla Ipe oli saikulla (aika on ilmeisesti kullannut muistat jo sen verran, etten muista kuolemaksenikaan mikä oli sairasloman syy...) ja sitä edeltävällä kerralla olin viime vuotisella kesälomalla Keski-Suomessa (mm. kisaamassa Jyväskylässä, jossa noustiin kolmosiin <3). Viime sunnuntaina lopulta päästiin Jänesniemen syyniin ja täytyy heti kättelyyn todeta, että oli muuten paras agilitykoulutus ikinä koskaan.
Ehkäpä meidän onneksemme lähtökohdat koulutukseen ei ollu ihan kuosissa, kun viime viikko meni kuta kuinkin sairastellessa. 40 minuutin lämmittelylenkki helteessä vei mehut ihan totaalisesti - ennen meidän vuoroa olo oli heikohko, jonka vuoksi heitinkin treenikavereille, että ystävällisesti nostaisivat jalkani ylös jos pyörryn. Pysyin onneksi tolpillani, mutta treenin osalta suoriuduttiin aika ala-arvoisesti. Kun ohjaaja on maannut viikon kuumeisena ja yks bordercollie on maannut viikon edellä mainitusta syystä, niin agilityn harrastaminen on aika riskialtista. Saatiin tehokkaasti kaikki mahdolliset ongelmat näkyviin 20 minuutin aikana ja lisäksi ihan uudenlaisia ongelmia. Ehkä juuri tästä syystä saatiin niin paljon irti koulutuksesta, kun meissä oli ns. tekemistä kouluttajan näkökulmasta.
Yllätysongelma oli ilotulitusrimat eli rimoja tuli aika suvereenisti alas. Rimojen kanssa ei varsinaisesti ole ollut vakavia ongelmia, joten aika häkellyttävää oli katsella sitä rimasadetta. Toisaalta näihin oli hyödyllistä saada palautetta, koska jälkeenpäin ajateltuna meillä on aika monta nollarataa karannut käsistä yhden riman takia. Elinan kanta oli se, että rimojen kanssa pitäisi treeneissäkin olla nollatoleranssi. Varsin järkeväähän se olisi, että koiralle kerrottaisiin ettei rimojen tiputtelu ole oikein. Ipen ollessa niin runosieluinen, huomautukseksi riittää passivinen radan keskeyttäminen, riman nosto ja hypyn uudelleen ottaminen kehuin.
Rimaherkkyys korostui osaksi hävyttömän löysän ohjauksen vuoksi, mutta löysä ohjaaminen paljasti myös meidän isoimman ongelman eli liikkeen ja rytmityksen löytymisen. Ipe on äärimäisen tarkka liikkeestä. Siis hullun tarkka. Perusvalssilla saan sen hypyn leviämään yhdellä peruutusaskeleella, kun taas tiukasti linjaan tehty valssi korjaa hypyn välittömästi. Ongelmahan ei olisi tämän näköinen, jos olisin itsekin hullun tarkka liikkuja, mutta kun en ole. Niitä ylimääräisiä askelia tulee tuon tuosta. Liikettä löysää ja epämääräistää loputon jutustelu, joka tulee tahdonalaisen sana-arkun ulottumattomista. "Ipe!, IP!, tähän!, tässä!, menemene!, tule!" Kouluttajalta kun kävi käsky pitää turpa kiinni, niin jo rupes ohjaaminen tarkentumaan. Vaikka toistoja oli alla kymmeniä, niin äänetön ohjaaminen muutti koiran tekemisen aivan järkyttävän paljon paremmaksi. Huh, kun tuli hieno hetki! Nopeampaa, paremmin ohjauksessa pysyvää koiraa katsellessa tuli varsin tyhjentävä fiilis siitä, että näin tätä agilitya pitää tehdä. Palaset loksahteli niin lujaa paikoilleen, että tuntui kun iso paino olisi tipahtanut rinnalta. Olen hiljaa - keskityn tarkkaan liikumiseen ja vartalon hallintaan - koira voi keskittyä vain vartalo-ohjaamiseen - koira ei häiriinnyt epämääräisestä taustamölystä ja sitä seuraavasta epämääräisestä ohjaamisesta - koira toteuttaa tarkemmin ja nopeammin. Amen.
Kotiläksynä äänettömän ohjauksen lisäksi saatiin ihan mielenkiintoinen tehtävä perusohjauksen suhteen. Ipen kanssa pitäisi vähän aikaa tehdä pelkkää perusohjausta eli unohtaa hetkeksi kaikki selän taakse jäävät ohjaukset. Persukuurille siis. Ipellä on semmoinen pieni, mutta sangen ärsyttävä taipumus valahtaa selän taakse jos ohjaus on epäselvää. Kun ohjaus ei ole tarkka, koira alkaa omatoimisesta arpoa kumpaan puoleen tulis kiinni. Palkkalelun pitäminen housun pielessä selkäpuolella tehostaa tätä selän taakse valumista osaltaa, joten jatkossa lelu saapi olla kädessä.
Oman agilityvalaistumiseni lisäksi toivon Ipelle uintivalaistumista, kun ollaan Katin innoittamana treenattu omatoimista uimista. Olis hurjan hauskaa, jos saisin tuon pörrön uimaan itsenäisesti ilman, että sille heittää jotain tai että se tippuu tohinoissaan laiturilta. Tänään näkyi ensimmäinen valonpilkahdus, kun Kaupissa vedettiin omatoimiuinnin sprinttilähdöt jopa kolme kertaa. Eihän ne kovin pitkiä reissuja vielä olleet, mutta pääasia että ensimmäinen kynnys on ylitetty.
Nyt syvennyn herkkujen kanssa miesten keihään finaaliin. Pakko mainita, että voitin kerran mukulana tiistaikisoissa (Karstulan yleisurheilun ylpeys 90-luvulla) turbokeihään päätähuimaavalla 13 metrin heitolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti