Terapian tarpeessa

Huomasin tänään facebookista artikkelin, joka oli ajatuksia herättävä. Kyse oli siis koiraharrastuksista ja loppuunpalamisesta. Nykyisinhän ei ole ollenkaan tavatonta, että koiran kanssa harrastamiseen käytetään rutosti aikaa, vaivaa (ja rahaa). Myönnän, että olen kuullut kerran jos toisenkin läheisiltäni (lähinnä puoliso ja äiti), että käytän aika paljon aikaa ja rahaa kisa-/koulutusviikonloppuihin sekä aktiivisen harrastuskoiran eli Ipen huoltoon. Mutta haittaakse? Treenaan ja kisaan kuitenkin vain sen vuoksi, että nautin siitä, eikä se ole (lähes) koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Toki joskus oon pysähtynyt miettimään, että vähemmälläkin varmaan pärjäis, mutta...mutta kun se on niin kivaa! En silti väitä, etteikö artikkelin sanoma olisi tärkeä ja huomaan kyllä joskus miettiväni, että milloinka ne todella paljon treenaavien koirat oikein lepää. Välillä tuntuu, että yksikin ihan oikea lepopäivä olisi kamala synti ja sitä taivastellaan (toki humoristiseen sävyyn) facebook-päivityksissä.

Meillä on aktiivisen treenamisen rytmittämä arki ollut jäissä jo viime syksystä saakka, joten olen saanut aika mukavasti etäisyyttä tavoitteelliseen harrastamiseen tässä männä kuukausina. On päiviä, kun puree hammasta ja miettii itkusilmässä, että eikö tästä enää ikinä päästä kentille. Mutta pääasiallisesti olen ollut aika lungisti koko asiasta - toki Ipen terveydentila huolettaa ja mietityttää päivittäin. Mutta se itse treenaamattomuus ei ole saanut niin stressaantuneeksi kuin olisin voinut kuvitella. Uskon, että asiat tapahtuu for a reason ja tässäkin pysäytyksessä on varmasti joku läksy takana, jonka todellinen viesti kulminoituu ehkä vasta jälkeenpäin. Tai oikeastaan se on alkanut kulminoitua jo hyvinkin näkyvästi. Unnan kuolema ja moni muu merkityksellinen asia on sattunut juuri tähän hetkeen.

Löysin sattumien summasta itseni kundaliinijoogan pariin ja paluuta ei enää ole. Viime aikojen tapahtumat yhdessä joogan kanssa on opettaneet näkemään arkisen elämän aivan uudella tavalla. Tunnen nykyään todella usein, lähes päivittäin, hölmöä onnellisuuden tunnetta. Semmonen hassu tietoisuuden tila, jossa tuntee olevansa niin läsnä, että ympärillä olevat arkiset asiat (yliopiston aula, autonoven avaaminen, Fridan huokaus, avokadon leikkaaminen...) näyttäytyy huikean ihmeellisiltä. Yksinkertaisesti tulee vaan semmonen fiilis, että wow, ompa siistiä olla elossa ja juuri tässä näin. (Ja silläkin uhalla, että lyötte hullunleiman otsaani, niin kerrottakoon, että luulen Unnalla olevan jotain tekemistä tämän tunteen kanssa.)

Kaiken edellä mainitun ansiosta ollaan huomaamattamme opittu nauttimaan mitättömän pieniltä näyttävistä asioista, jotka oikeasti ovatkin kokoaan suurempia. Meidän koirista on sukeutunut oivallisia terapiakoiria nimittäin. Jossain meidän lähellä asuu hymyileväinen leskimummo, jota ollaan nähty epäsäännöllisen säännöllisesti lähipuistossa. Se rakastui Islaan ensisilmäyksellä (ja Ipe rakastui siihen!) ja ensimmäinen kohtaaminen päättyikin siihen, että mummo itki vuolaasti onnesta, kun oli niin iloinen saadessaan rapsutella koiria. Vuosien varrella, olen oppinut tuntemaan häntä jonkin verran ja tiedän mm. hänen nuoruuden autoinnostuksestaan ja lottoamisestaan - hänen nimeään en tosin tiedä. Joka kerta hän pyytää anteeksi, kun vie muka aikaani jaarittelemalla joutavia. Maanantaiaamuna, kun oltiin taas tuttuun tapaan aamulenkillä ja näin mummon lähestyvän toisella puolen Sorsapuistoa, niin sanoin (irti olevalle) Ipelle katos kuka tuolta tulee! Ipe pälyili innokkaana jokaiseen ilmansuuntaan, kunnes huomasi puolen puiston takaa lähestyvän tutun - häntä vispaten se riensi suoraan ilosta nauravan mummon avosyliin! Siinä hetkessä oli jotain oleellista. Jos voin tehdä niin äärettömän pienellä vaivalla jonkun käytännössä vieraan ihmisen onnelliseksi, niin miksi en sitä tekisi?

Toinen terapiakohde on eräs pieni ja arka rescuekoira, jota jännittää toiset koirat aivan kamalasti. Normaalisti en lenkillä jää asioimaan vastaantulevien koirien kanssa, mutta tässä tyypissä (ja hänen sympaattisessa omistajassaan) on jotain niin liikkistä, että ollaan ihan mielellään avuksi. Frida, joka ei muuten välitä vieraista koirista, on jollain eriskummallisella charmilla saanut rescuetytön sydämen sulamaan. Ehkä Fridan mitäänsanomaton läsnäolo on se juttu? Se kun ei perusta hötkyilystä. Omistaja oli taas tänään niin kovin kiitollinen, kun sai tarjota aralle koiralleen positiivisen kohtaamisen vieraiden koirien kanssa. Jatkettiin siitä sitten lenkkiä onnellinen virnistys naamalla. Vähän se ottaa, mutta paljon se antaa.

Tiivistelmä: Joskus on ihan hyvä hidastaa.

Tähän ihan hitokseen hymiöitä

Herttaista ystävänpäiväviikonloppua kaikille murusille! <3

Meijän elämä se kulkee hitaan varmasti etiäpäin. Tampereella jyllää taas ikävä kennelyskäaalto, joten sikäli hyvä hetki vetäistä vähän henkeä ja ottaa lungisti. Ilma on keväinen, aamupäivisin aurinko saattaa pikaisesti pilkistää pilviverhon takaa ja pikkulinnut visertää puissa kilpaa. Talviurheilut on jääny vähän vähemmälle, mutta mikäs tässä kevättä odotellessa. Vähäluminen talvi on ollut harmillinen vain Ipen kiekonmetsästysharrastukselle, pari hassua kiekkoa se on pongannut kentältä. Normaalisti tähän aikaan vuodesta kylpärissä on huojuva kiekkotorni.

Koputetaan puuta, mutta Ipe on tämän viikon näyttänyt vähän lupaavammalta. Ei alkuviikon reippaidenkaan metsälenkkien jälkeen ollut kankea, saati ontunut. Viikon aktiivisin päivä oli keskiviikkona, kun käytiin hallilla agitreeneissä. Kerettiin heittää 45 min lämppälenkki, jonka jälkeen kerkesin vähän höntsätä Ipen kanssa ennen kun muut saapui. Temputtelua, vähän putkea ja puomia. Toinen oli tietenkin ihan pähkinöinä ja revitteli aika huoletta. Vähän jo pelkäsin, että niinköhän se taas ontuu tämän jälkeen, mutta ei mitään! Otetaan nyt kuitenkin rauhassa vielä pari viikkoa ainakin, lisätään rasitusta pikkuhiljaa jos näyttää siltä, että kestää sen. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Fanni-viipottaja tuurasi siis Ipe treeneissä ja olikin aika hyvässä tikissä taas. Rata oli vauhdikas, mutta ei mikään läpihuutojuttu. Irtosi kivasti putkiin ja haki haastavan keppikulman hienosti. Hyppykuvioissa tärkeintä on oma rytmittäminen - Fanni kulkee hyvin jos oma liike pysyy jouduttavana. Pikkumustan kanssa on kyllä kiva päästellä silloin kun se kulkee rennosti. Näissä treeneissä se totisesti antoi kaikkensa. Jäähkälenkillä vielä mennä tikkasi topakasti, mutta kotiin päästyä sammui keskelle sohvaa. Tuossa bot-loimessa täytyy olla joku taika, koska Fannikin jonotti omaansa ylle kun puin ensin Ipelle. Normaalisti se luikkii sängyn alle kun tajuaa, että pitäis pukea esim. talvitakki päälle.

Torstaina oli koirien totaalilepopäivä, kun me ihmiset käytiin pyhän tamperelaisuuden ytimessä eli uuden Kummeli-leffan kutsuvierasensi-illassa. 2000-luvun Kummelit ei ole mua hirveästi liikuttaneet, sen sijaan muistelen lämmöllä niitä 90-luvun minisketsejä. Lähdettiin kuitenkin iloisin mielin näihin kekkereihin, kerran onnekkaasti sinne kutsu saatiin. Jatkobileissä oli superhyvää livemuusiikkia, (ilmaista hanajuomaa) ja tietenkin  iki-ihana Vatasen Jussi, jonka takia myö tytöt kiherrettiin koko ilta. Arvaatte varmaan, mitä tapahtui kun saatiin Jussi kaverikuvaan? No mie romahin.

Update

Aika juoksee, minä en. Miten tämä bloggaaminen tuntuu niin työläältä nykyisin? Joka kerta kun olen yrittänyt aloittaa kuulumisten kirjoittamista, niin jostain takavasemmalta iskee outo inhoreaktio. Ehkä on vaikea saada tuntumaa meidän uudenlaiseen arkeen. Vajaa kaksikiloisen poissaolo vaikuttaa hämmästyttävän paljon arkielämään. Vaatii totuttelua ja kai jonkinlaista myöntymistä, että tämmöinen meidän lauma nyt on.

Tiivis recap meidän touhuista, joista ei ole tullut kirjoitettua. Ensinnäkin, Ipen AVA-titteli vahvistettiin ja posti kantoi kotiin valiodiplomin. Vai mikä kunniakirja se nyt olikaan. Jeij - yksi hieno tavoite on paketissa. Aika näyttää, jääkö tuo tavoite agilityn osalta viimeiseksi. Se marraskuinen loukkaantuminen on nimittäin vaivannut meidän harrastamista edelleen. Ipe on ollut agitreeneistä sivussa marraskuusta saakka. Ontumista ei ole ollut pitkään aikaan, mutta ei se ihan kunnossa ole. Huomaan, ettei se varaa normaalisti etupäälleen esim. lukkojarrutusta tehdessä tai vaikka noustessa ylös makuulta. Käytiin ennen Budapestin reissua Turussa, mutta Tanja ei löytänyt olasta/lavasta mitään erityistä, mutta sen sijaan oikea kylki oli ihan tuhannen juntturassa. Sitä sai oikein kunnolla höllentää, ennen kun lähti helpottaan. Onneks mulla oli kaks tuntia varattu, niin oli aikaa möyhentää se kylki paremmaksi. Loppu aika, noin 45 minsaa käytettiinkin Fanniin. Pikkumusta pääsi ensikertaa mukaan Turkuun ja sai kehuja hoidettavuudestaan. Eihän se kamalan rennolta näyttänyt (pieni katkarapu), mutta antoi käsitellä hyvin. Rangassa oli yksi kunnon lukko, joten oli ihan hyvä saada Fannikin kondikseen.

Rehellisesti sanottuna ahdistaa aika paljon tämä tilanne. Jossain takaraivossa pelottelee se kaikista kauhein mörkö, että entä jos Ipestä ei enää saada agilitykoiraa. Niin pelottavan tutulta kuullosti Vuorelan Lotan blogikirjoitus, joka ikävä kyllä päättyi siihen surulliseen tilanteeseen. Muutenkin Lotan kirjoitus oli erittäin osuva ja ajankohtainen. Urheilija ei tervettä päivää nää, niinhän sitä sanotaan. Mutta nykyään kun katselee nuorten agilitykoirien treenausta ja kisaamista, niin välillä ihan oikeasti hirvittää. Tuntuu, että kaikilla on kamala kiire saada kiristettyä kaikki mahdollinen irti koiristaan ennen kun ne on fyysisesti tai henkisesti valmiita siihen. Jossain vaiheessa se varmasti kostautuu. Ja vaikka kuinka huoltaa ja pitää huolen koiran fysiikasta, niin sekään ei aina riitä. Epäasialliset esteet, puutteelliset olosuhteet tai joskus se yksinkertaisen paska tuuri on se, joka pysäyttää harrastamisen. Ipen loukkaantumisen kanssa on menty päivä kerrallaan ja tunnusteltu miten erilaiset rasitukset vaikuttaa kroppaan. Tokoa ollaan treenattu, samoin käyty jäljestämässä. Ipe on lenkkeillyt irti, mutta oma-alotteisesti on kulkenut aika rauhallisesti. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen kerta pitkästä aikaa kun päästeli reipasta laukkaa useampaan kertaan lenkin aikana. Mikään kiire mulla ei ole päästä agitreeneihin, tuo etupäässä oleva ongelma on jotenkin niin paljon invalidisoivampi kuin takapäänongelmat että haluan mielummin katsoa kuin katua. Jos näyttää siltä, että se ei asetu tässä helmi-maaliskuussa niin sitten on varmaan turvauduttava tuohon tähystykseen.

En ole muistanut raportoida meidän viime aikojen etsintöjä, joten tässä lyhyt kertaus niistä:
Etsintä #38 oli jo ennen joulu, kun käytiin tarkistamassa riistakamerahavainto. Erikoinen keikka sinänsä, että on ollut lainkaan varma oliko se nyt tyhjä vai ei. Ipe on normaalisti hyvin selkeä tyhjillä, mutta tällä kertaa ei näyttänyt mitään tyypillisistä jutuista joita tyhjillä tulee esiin (pitkä hajunotto, tarkastuskierroksen jälkeen vie takaisin autolle).
Etsintä #39 oli uudenvuodenpäivänä, kun ajeltiin Karstulasta länsirannikolle etsimään erästä pientä pentua. Nämä pentuikäiset uudenvuodenkarkulaiset on niin surullisia tapauksia, koska ovat todella haastavia kiinnisaatavia. Ipe teki tosi hyvin töitä ja väänsi kertakaikkisen selvästi rautalanagasta, että pentu on alueella ja moodista päätelle se on elossa, mutta ihan tuhannen peloissaan. Pussitti pienen metsäalueen. Kun otin liinan irti ja pyysin viemään lähemmäksi - kohti sitä pussin keskustaa, niin lähti ihan kieliposkella viemään pois koko alueella. Nää on oikeesti aika jänniä juttuja kun oikein miettii, luulen että koirat tietää aika monta tuhatta asiaa enemmän kun me ihmiset. Siis esimerkiksi se, että tämä etsittävä oli niin peloissaan ja paniikissa, ettei sitä voinut lähestyä suoraan missään vaiheessa, vaan Ipe rengasti pennun olinpaikan. Täällä kävi meidän jälkeen yksi Suomen kokeneimmista etsijäkoirista ja varmisti Ipen olleen ihan oikeassa.
Etsintä #40 oli lyhyt ja ytimekäs. Pihasta kadonnut kääpiökoira oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ipe jäljesti pihasta vain muutaman piston kautta läheiseen pihaan, jonne jälki loppui. Tässä tapauksessa oli taustalla kaikenlaista muutakin ikävää ja viikko meidän etsinnän jälkeen koira löytyikin kuolleena.
Etsinnät #41 ja #41 oli pitkiä ja raskaita. Ekalla kerralla pakkasta -20 astetta, vieras metsä, tiheää ryteikköä ja pilkkopimeässä otsalampun turvin. Vanhuskoiran perässä oltiin ja oletettavasti maali oli lähtenyt pois silmistä kuolemaan. Ipe merkkasi yhtä ja samaa paikkaa useasta eri suunnasta, mutta ei uskaltanut mennä lähemmäs. Alueen haravointi oli todella haastavaa. Palattiin parin päivän päästä päivännäön aikaan, mutta ei kertakaikkisesti löydetty sitä. Näissä vanhusten etsinnöissä tulee vaan aina mieleen se, että jos ne on kerran halunnut lähteä pois kotoa kuolemaan, niin haluaako ne tulla edes löydetyksi?
Etsintä #42 käytiin heittämässä keskiviikkona. Jälkihavainnon tarkistus. Ipen mielestä se oli ihan tyhjää täynnä.

Toivotaan, että kevättä kohden aurinko paistaa yhä enemmän ja saadaan Ipekin kuntoon kesän kisakentille. Jos niin ei tule olemaan, niin ehkä silläkin on joku tarkoitus. Päivä kerrallaan ja nautitaan niistä asioista mitä pystytään, voidaan ja halutaankin tehdä.

Hyvä kiertoon

Tänään on kulunut tasan kuukausi Unnan poismenosta. Ritakin on ollut poissa jo vuoden. Toisaalta aika tuntuu ikuisuudelta, toisaalta se menetyksen riipimä rinta on ihan vereslihalla vielä. Koska Unna oli suurin pieni optimisti mitä kuvitella saattaa, päätin laittaa hyvän kiertämään. Rahat, jotka säästyy vakuutusmaksuista ja eläinlääkärilaskuissa ei totisesti tule tekemään mua rikkaaksi, vaikka kyseessä onkin aika pitkä penni. Sen vuoksi laitan sen näennäisesti säästyvän rahan kiertoon: liityin WWF:n kummiksi. Valitsin kummikohteeksi Himalajan elinympäristön, jossa tehdään erityisesti töitä uhanalaisten lumileopardien ja tiikereiden hyväksi.

copyright

Joulun aikaan tuli huikea BBC:n dokkarisarja, jossa tutkijaryhmä kuvasi ensimmäistä kertaa ikinä tiikerin yli 4000 m korkeudessa Himalajanvuoristossa. Ympäristössä, jossa ei uskottu tiikerien elävän. Ilmastonmuutos, avohakkuut, eroosio mitä noita nyt on. Asioita, joihin jokainen meistä epäsuorasti tai suorasti osallistuu omilla kulutusvalinoilla ja -tottumuksilla. Uhkia, jotka ajavat uhanalaisetkin eläimet tiukille. Sitten on toki se uhka, joka salametsästää kissapedon taljan tai torahampaan toivossa. Ikävä kyllä.

Kaksin Budapestissä

Syksyllä pongasin sattumalta naurettavan edullisen lento+hotelli-paketin Budapestiin. On kuulemma kaunis kaupunki ja pieni tauko työ-/opiskelurumbasta tuntui houkuttelevalta. Kolmesataa euroa kahdelta hengeltä oli enemmän kuin puoli-ilmainen, joten pakko oli tarttua tilaisuuteen. Niin myö lennettiin sunnuntaiaamuna Unkarin pääkaupunkiin ja lomailtiin siellä viisi päivää. Ennakko-odotuksia ei oikeastaan ollut, Mondon Budapest-oppaan perusteella kaava vaikutti aikalailla samalta kuin Prahassa, jossa on tullut käytyä useamman kerran. Värikästä historiaa, kulttuuria ja arkkitehtuuria, edullistaa juomaa ja ruokaa sekä kiireetöntä kaupunkielämää. 

Talvinen Budapest osoittautui varsin rauhalliseksi, joka selitti edukkaan matkatarjouksen. Taloudellisesti tiukkana aikana turisteja oli saatava kaupunkiin vaikka puoli-ilmaiseksi, kyllähän ne sitten osansa jättävät ravintoloihin ja muihin rientoihin. Ensinnäkin meijän keskustahotelli oli ihan hc-businesshotelli, niin korreassa mestassa ei meidän budjettimatkoilla ole kuuna päivänä yövytty. Jo se kuninkuusluokan sänky oli ihmetys tämmöisille hostellimatkailijoille: jos meinas ylettyä yöpöydällä olevaan puhelimeen niin hyvässä lykyssä sai pyörähtää kaks kertaa ympäri. Aamiainen oli yleensä päivän kohokohta tai ainakin loistava tapa aloittaa tutkimusmatkat. Alkupalaksi croisantti suklaalevitteellä ja sitten kirjavan leipäpöydän kimppuun ja jälkiruoaksi tuoreita melooni- ja ananasslaisseja - oh my.

Kuumin off-sesonki takasi sen, että kaupungin vetävimmät nähtävyydet oli helppo tsekata ilman kamalaa turistiryysistä. Esimerkiksi maanantaiselle Gellert-kukkularetkellä nähdyt kanssaturistit oli laskettavissa yhden käden sormin, vaikka kukkulan vapaudenpatsas on yksi must see-jutuista Budan puolella. Rauhallinen puisto mahdollisti erinomaiset olosuhteet myös geokätköilylle, joten se tilaisuus oli käytettävä hyväksi. (Myös autio leikkipuisto kutsui matkalaista luokseen...)

Budapestissä julkinen liikenne on toimivaa ja edullista. Hotellin keskeisen sijainnin vuoksi ei käytetty ihan kamalasti julkisia, muutamilla vähän pidemmillä reissuilla tai jos jalat huusi hoosiannaa päivän kävelyn jälkeen, niin saatettiin hypätä mukavuudenhaluisina metroon. Opiskelijahintainen kuukausilippu oli edukkaampi (n. 13€) kuin viideksi päiväksi leimattu turistilippu. Etenkin metroissa olisi ollut käytännössä mahdotonta matkustaa pummilla, joten jonkinlainen liikennelippu kannattaa hankkia jos kaupungissa asioi.

Budapestissä syöminen ja juominen on suomalaiseen tasoon nähden edullista, joten syötiin joka päivä ulkona vähintään kerran. Paikallinen kauppahallli oli kyllä niin taivaallinen paikka, että paikallisena hyödyntäisin sen loputonta antia mielelläni. Paljon siellä olikin unkarilaismummoja- ja pappoja ostamassa hanhenmaksojaan ja paprikoitaan aina kun käytiin. Hotellimatkalla ravintoloiden tarjonta tuli kuitenkin varsin tutuksi ja yhden asian voinen sanoa heti kättelyssä. Kasvissyöjä, joka ei tykkää sienistä joutuu vähän ahtaille Unkarissa. Unkarilainen ruoka on raskaan lihaisaa ja kasvishampurilainen tarkoittaa sitä, että sieltä jätetään pihvi pois välistä. Been there, done that. Noh, onneksi tosiaan rrrrakastan sieniä ja söin pariinkin otteeseen niin hyvää sienipastaa, että oksat pois! Oikein sellaista, joissa ei ole suolaa, kermaa tai rasvaa säästelty. Ja ne sienet ei ole mitään niljakkaita purkkiherkkusieniä, vaan oikein meheviä portobellosieniä.

Valkoviini. Yksi erittäin hyvä syy matkusta Unkariin. Se parin euron viinilasi oli edukkaampi kuin vesi, joten ruokajuomana tuli otettua kellonajasta riippumatta aina viiniä. Ja lomallahan sitä oltiin, joten semmonen seitinohut tunnelma ennen klo 14 oli oikeastaan ihan raikas tuulahdus normaalisti niin kovin absoluuttiseen arkeen. Oon tosi huono juomaan alkoholia, en edes muista millonka olisin ollut ihan oikeasti humalassa, joten tämmönen keskieurooppalainen siemailukulttuuri sopii mulle oikein mainiosti.

Leivonnaiset. Erittäin erittäin hyvä syy matkustaa Unkariin. Oon semmosen suuruusluokan herkkuperse, että viihtyminen Budapestissä oli taattu kahviloiden tarjonnan turvin. Lisäksi ne metroasemilta löytyvät pullakojut yksinkertaisesti vaan veti aina luokseen - säännöstelyä ei helpottanut se, että 40 sentillä sai croisantin ja vanilijataskun. Yksi paikallinen erikoisuus oli kremes-leivos, joka muistutti juustokakun ja vanilijaisen joulutortun risteytystä. Hervottoman korkea leivospala, hervottoman herkullinen. (Huomasin reissussa, että sosiaalisen median trendi kuvata ruoka-annoksia ei istu mulle. Siinä vaiheessa kun edes käväsee mielessä, että "ai nii, oishan siitä voinut ottaa kuvan näytille" niin syötävästä on jäljellä viimeiset muruset.)

Tiistai-iltana oli odotettu retki Széchenyi-kylpylään. Budapesthän on tunnettu monista kansankylpylöistää, joista useampi on jo satoja vuosia vanha. Kaupungin alla on iso luolaverkosto, joissa on lämmintä, termistä vettä. Tätä vettä on johdettu kylpylöihin, joissa pulikoiminen ainakin paikallisten mukaan on parantavaa. Kaupungissa on montakin upeaa kylpylää, mutta matkaopas suositteli talvireissajille juuri tätä kyseistä, koska siellä oli useampi suuri ulkoallas. Kylpylä oli ehkä ruuhkaisin paikka, jossa käytiin koko reissun aikana, mutta silti tunnelma oli ihana rento ja kiireetön. Sen lisäksi, että kylpylät on turistimatkailun valttikortteja, niin niissä pulikoi paikalliset yhtälailla. Vanhat papat istui altaassa ja pelasi shakkia toista tuntia. Olihan se aika herttaista.

Keskiviikkona oli vuorossa tuhti pläjäys historiaa, kun suunnattiin House of Terroriin. Äärimmäisen mielenkiintoinen museovierailu, joka kertoi kaiken ja enemmän unkarilaisten ahdingosta niin natsi-Saksan kuin kommunisminkin aikana. Sen lisäksi, että sisältö oli pysäyttävä, oli myös tarinoiden esillepano ja kerronta tosi hienosti toteutettu. Ne perinteisen pölyiset museosysteemit oli unohdettu ja panostettu audiovisuaaliseen kerrontaan ja tehosteisiin. Jos kaksi ensimmäistä näyttelykerrosta ei ahdistanut tarpeeksi niin viimestään kellarikerrokseen laskeutuminen hissillä, josta valot sammuvat ja vauhti on ma-te-le-van hidasta, samalla kun takaseinän ruudulla kommaripoliisin kidutuksesta selviytynyt mies kertoo tarinaansa - voin sanoa, että sitten ahdistaa. Museo nimittäin sijaitsee rakennuksessa, jossa fasismin aikaan oli pahamaineisen Nuoliristi-puolueen päämaja ja kommunismin aikaan salaisen poliisin toimipiste. Kellarissa on vankityrmiä ja kidutussellejä - vaikka sieltä pääsi pois useita selviytyneitäkin, niin kyllä niissä on yks jos toinen henkinen selkäranta katkaistu pahimman kautta.

Terrorimuseon jälkeen oli suunnitelmissa jatkaa vielä läheiseen valokuvamuseoon, jossa olisi päässyt näkemään visuaalisen journalismin historialuennoltakin tutun unkarilaisen sotavalokuvaaja Robert Capan otoksia, mutta museo olikin suljettu teknisen vian vuoksi. Onni onnettomuudessa, löydettiin sattumalta aivan ihanaan ravintolaan. Kun avattiin ovi ja astuttiin sisään, niin koko reilu kymmen henkinen asiakas- ja henkilökuntaväki hiljeni ja kääntyi katsomaan ihmeissään - turisteja. Pieni ja kodikas paikka, jossa kaikki muut (60+-vuotiaat) tunsi toisensa ja sitten me. Hauska oli seurailla paikallisten senioreiden seurustelua ja kaiken lisäksi ruoka oli todella hyvää.

Torstai-iltana oli paluulento Helsinkiin, joten meillä oli koko päivä aikaa vielä kaupungissa. Hypättiin bussiin ja käytiin katsomassa yksi keskustan ulkopuolinen tippukiviluola. Mentiin puolijuoksua paikalla, kun netissä luki kierrosten alkavan aina vartti yli. Oltiin ihan hilkulla, että kerettäisiinkö vai jouduttaisiinko odottaa tunti seuraavaa. Kun päästiin paikalle, niin kävi ilmi että ollaan ainoat ihmiset menossa maan alle. Ehkä kuitenkin oltiin oikea turistiryntäys niiden hiljaiseen tammikuuhun. Saatiin sitten ihan yksityiskierros oman oppaan kanssa, joka kertoi auliisti luolaston miljoonavuotisesta historiasta. Kyseistä luolaa tunnetaan tällä hetkellä noin 30 km verran, turisteille siitä on auki vain puolisen kilometriä. Vähän pidempiäkin seikkailuja luolassa saa, mutta ne vaatii kypärää ja haalaria - sekä ahtaanpaikankammottomuutta. Mua kävi jo vähän ahdistamaan kun noustiin toista sataa porrasta ylöspäin kuilua johon juuri ja juuri mahtui mun takapuoli. Budapestissähän on mahdollista harrastaa oikein superhulluutta ja sukeltaa luolastoissa, jotka on vielä termisen veden täyttämiä. Saan vieläkin sydämen tykytyksiä tästä elokuvasta, joten ei tulis mieleenkään lähteä veden täyttämiin luoliin, vaikka osaisinkin sukeltaa...

Semmonen minikaupunkiloma. Tai ei tuo viisi päivää ihan mikään minein ole - Budapestin pystyy helposti tutkimaan pidennetyssä viikonlopussa. Mukavan kompakti ja selkeä. Jo pelkästään arkkitehtuuri vie niin häikäisevästi historiaan ja kaikkiin niihin toinen toistaan ihmeellisimpiin tarioihin, että onhan se aika erilaista kun täällä kotimaassa. Lisäksi talvimatkailu ei ole yhtään pöllömpää kaupunkikohteeseen - saapahan olla rauhassa. Ja jos ei muuta, niin kyllä sinne kannattaa lähteä syömään ja juomaan edullisesti. Nimim. Farkun nappi ei mene kiinni.

minä sydän talvi

Täydellinen talvikeli

Jos pitäisi kuvata moitteetonta, suomalaista talvikeliä niin sen määriteltä oli eilen ja tänään aikalailla kohillaan. Sain eilen aamupäivällä epäileviä kommentteja kun tiedustelin facebookissa, että jokohan tuonne Näsijärven jäälle tohtisi mennä. Kauppareissulla kuitenkin näin useamman luistelijan, hiihtäjän, pyöräilijän(!) ja kävelijän suuntaamassa Siilinkarille, joten kotiin päästyä Ipe autoon ja menoksi. Jäällä oli aivan hentoisesti lunta - tai paremminkin kuuraa. Uskomattoman upeiksi jäätyneitä kuurankukkia, jotka helisee kuin kristallit niitä pyyhkäistessä. Jossain kohti näkyi lasinkirkas jää (ja sen alla keskimäärin 15 m syvä Näsijärvi), joka vähän nostatti pulssia, mutta kyllä se jää on jo tarpeeksi paksua - Aamulehtikin niin kirjoitti.

Tänään, taas astetta itsevarmempina, pakattiin koko perhe autoon ja mentiin nauttimaan silmiä hivelevästä auringonpaisteesta, otollisesta -13 c asteen pakkasesta ja aivan tyynestä kelistä. Perfection. En tiiä mitään parempaa Suomen talvessa kuin nämä kelit.