Ihanan kamala ja kamalan ihana pentu

Mä en ole vauvaihminen. Enkä pentuihminenkään. Aloitetaanko siitä?

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, vaan haaveillut lapsesta - toimeliaasta, hassuttelevasta ja ajattelevasta lapsesta. Musta on ihan parasta kun tuo jälkeläinen on nyt 2½-vuotias, se on niin huippu tyyppi ja sen kanssa on (suurimmaksi osaksi) älyttömän hauskaa. On päästy tiettyyn pisteeseen, jossa alun epävarmuudet ja pelot (apuaa...miten tämmönen pidetään hengissä?) on väistyneet ja on jonkinlainen luotto yhteistoimintaan. Mää ymmärrän sitä ja se ymmärtää mua.

Sama pätee koirien kanssa. Ihan rehellisesti voin sanoa, etten mitenkään sydämeni kyllyydestä nauti tästä pikkupentuarjesta. Siis onhan koiranpennut ihania - varsinkin sillon kun ne nukkuu tai sukeltaa. Muuten elämä tommosen Aikapommin kanssa on toistuvaa tulipalojen sammuttelua. Okei, ehkä asiaan vaikuttaa kolme muuta koiraa ja yksi pikkulapsi, mutta suurimmassa osassa ns. tilanteita on yhtenä osapuolena mustavalkonen silakka. Itsereflektion tuloksena olen tullut johtopäätökseen, että suurimman epätasapainon aiheuttaa oma ja varsin henkilökohtainen epävarmuus. Kuinka tätä käytetään? Miten tällä ajetaan? Juuri kun kuvittelet löytänees saman aaltopituuden pennun kanssa, niin alkaa hirvee kohina ja signaali katkeilee. Kuka sää oikein oot? Ja kuka mää oikein oon, kun oon sun kanssa? 

Mä muistan kun Ipe tuli ja se pentuhärdelli alkoi, niin itkin eräänäkin päivänä ja mietin ihan tosissani, että palautan sen. Nyt en oo kertaakaan itkenyt, enkä harkinnut palauttamista. Eli näistä lähtökohdista asiathan on hirveen hyvin! Rationaalinen-minä tietää, että tää pentuaika on ohi ihan yhdessä hujauksessa ja aika kultaa muistot. Mutta kun pahin hepuli on päällä ja yrität pelastaa seniorikansaa johonkin pennun tavoittamattomiin samalla kun lapsen nujupaini tulokkaan kanssa lipsahtaa puolivahingossa huutoitkun puolelle ja sitten kädet verinaarmuilla evakuoit kaikki loput elolliset pienen krokotiilin tieltä, niin...*huokaus*...voi Aika, kyllä nämäkin muistot vielä kultaantuu.

Tuntemattoman ja keskeneräisyyden sietokykyä, sitä elämä pennun kanssa vaatii. Ja varmaan vähän uskallusta tehdä virheitä. Aikan kanssa olen kerennyt kompuroimaan jo varsin monta kertaa. Suurimmat epäonnistumisen tunteet liittyy tilanteisiin, joissa pentu tekee jotain kiellettyä/vaarallista/ärsyttävää ja tilanteita seuraaviin palautteen antoihin. Kun palaa käämi.

Kuten aikaisemmassa postissa kerroin, Aika on melkosen viilee kaveri. Se ei ole erityisen herkkä tai pehmo. Se on semmonen itsevarma asennemuija, joka ei korviansa lotkauta kun sille latelee perkeleitä. Jos historian olisi mulle jotain pitänyt opettaa, niin sen että kovaan ei kannata vastata kovalla. Fannin kanssa käytiin kantapään kautta liian monta taistelua kunnes löysin tien kovan muijan kuoren alle. Se tie oli nimittäin rakkaus. Ja kuinka ollakkaan, Aikalle toimii se sama satu. Kun se pöljäilee, niin lempeän lujasti ohjaten saan kaikkein parhaimman vasteen. Rauhoitu, nyt menee vähän liian kovaa.

Parasta tuossa pentupentusessa on se, että se haluaa ihan hirveen lujasti tehdä asiat oikein. Jos se vain tietää mitä se oikein on. Niska/perse -otteet ja perkeleet ei sitä totisesti sille kerro. Siksipä tarvitsen tonnikaupalla pitkää pinnaa ja ymmärrystä, jolloin on edes teoreettinen mahdollisuus olla lempeä ja kunnioittava. Aika on nimittäin kuin pieni kouluhäirikkö, joka on kuitenkin sisimmältään ihan hikari. Kun sitä arvostaa ja sille antaa luottamusta, se alkaa loistaa. Ja sitten se loistaakin kirkkaasti.

Pakka sekaisin

Kun kahdeksan vuotta kimpassa olleeseen laumaan tulee uusi muuttuja, menee pakka sekaisin väistämättä. Joillakin uusi pentu ravisuttaa dynamiikkaa kaksi päivää, toisilla kaksi viikkoa, joissain tapauksissa lauman varaus muuttuu lopullisesti. Kun ajatusta uudesta pennusta esiteltiin perheemme hallituksessa, oli toinen hallituksen varsinaisista jäsenistä huolissaan etenkin Fridan ja Fannin hyvinvoinnista. Hänen ehdotuksensa olikin, että uusi koira voisi tulla vasta kun pienistä aika jättää. No pentu kuitenkin tuli, koska demokratia (ei toimi). Että semmonen hallitus.

Meillä on pian kuukausi takana neljän koiran arkea, eikä se nyt mitään ruusuilla tanssimista ole ollut koko aikaa. Ei sen puoleen, ei nuo ennakko-odotuksetkaan olleet erityisen ruusuisia. Suunnitelmallisilla arkirutiineilla ja ripauksella onnea päivät sujuu suhteellisen jouhevasti ja kaikki ovat hengissä päivän päätteeksi. Se on aina plussaa. Mutta on toki niitäkin hetkiä, kun paska osuu tuulettimeen ennen kun kerkeet kissaa sanoa, jolloin pistät vaan silmät kiinni, kädet kyynerpäitä myöten ristiin ja toivot parasta.

Aloitetaan nyt vaikka siitä tosiasiasta, että Aika ei ole mitenkään erityisen pehmeä pentu. Henkisesti. (Fyysisesti se on tosi ihanan pehmeen ja pusuteltava.) Esimerkiksi jos ruoasta on kyse, niin se. ei. anna. yhtään. jälkeen. Ajokoiramies-isäni ihasteli sen luonteenlujuutta, kun Aika antoi luuta syödessään lähdöt lähes 65-senttiselle venäjänajokoiralle. Tuumasi, että Aikasta tulisi hyvä kettukoira, jos olisi ajokoira. Niin. Kun tuollasen tahtonaisen istuttaa meidän laumaan, niin väkisin joku on helisemässä.

Frida vanhimpana on tullut aika poljetuksi. Frida on epävarma ja mukavuudenhaluinen. Se ei pidä hötkyilystä eikä liiallisesta ilakoinnista. Ihan nappipari pennun kanssa siis! Not. Suoraan sanoen en edes yritä saada niistä kavereita, vaan pyrin jonkinlaiseen kaaoksen tasapainoon niin, että Frida saisi mahdollisimman paljon omaa rauhaa. Aika varsin välkkynä kaverina huomasi hyvin nopeasti Fridan epävarmuuden ja yrittää häikäilemättömästi käyttää sitä hyväkseen. Se ei käy päinsä - siinä menee raja. Jatkuvan kieltämisen sijaan pyrin luomaan tilaisuudet kiusaamiselle mahdottomiksi eli eivät ulkoile samaan aikaan. Sisällä elävät suhteellisen rauhallista rinnakkaiselämää.

Fanni on ollut porukan musta hevonen. Iloinen yllätys. Jo Aikan kotiutumisiltana Fanni leikitti pentua hippajuoksulla ja säännöllisen epäsäännöllisesti yllyttää Aikaa hepulijuoksuihin pihamaalla. Fanni osaa hyvin pitää puoliaan ja on itsevarma. Ei se mitään BFF-valoja ole Aikan kanssa vaihtamassa, mutta on silleen suht luontevasti ottanut tän mustavalkoisen pyörremyrskyn vastaan. Pahoin pelkään, että Aikan kasvaessa Fannin auktoriteetti vähenee kun massa-alivoima on väistämätön tosiasia. Ruokajuttujen kanssa saa olla todella tarkkana, Fanni ja Aika on pari kertaa ottanut yhteen tyhjän lautasen vuoksi. Meillä kun on tapana, että koirat esitiskaa ruokalautaset ja vanhasta tavasta on laittanut ne vaan lattialle odottamaan virkaintoisia tiskaajia, niin Aikan ja Fannin sattuessa samalla apajalle onkin syntynyt ihan ilmiriita. Ja kumpikaan ei anna periksi eli olen joutunut erotuomarin hommiin aika liukkaasti. Nyt kun ovat vielä jossain määrin samaa kokoluokkaa niin ei ole sattunut mitään, mutta en halua koittaa samaa tilannetta sitten kun Aika on 10+ kg. Omat ruokansa syövät visusti portin eri puolilla.

Ipekin on ollut pieni yllätys. Jo ennalta oli selvää, että Ipe ei pidä pennuista. Ei siis mitenkään päin. Pehmeänä ja vähän epävarmana se ei kai oikein osaa toimia niiden kanssa tarpeeksi jämäkällä itsetunnolla ja sen vuoksi mielummin väistää kokonaan. Aikan sulavalinjainen pentuolemus ei ole ollut poikkeus. Ipe ei pidä Aikasta. Positiivinen yllätys tässä on ollut se, miten vähän se ei pidä siitä. Ulkona kulkevat rinnatusten ongelmitta, mussuttavat vieretysten mustikoita metsässä ja elävät rentoa rinnakkaiselämää. Yhteiselämästä ei kuitenkaan voi vielä puhua. Sisällä homma on vähän jännitteisempi. Ipe helposti ahdistuu jos Aika tulee liian lähelle, jolloin pyrkii poistumaan paikalta mahdollisimman pian. Pari ekaa viikkoa Ipe ja Aika elivät sisällä portin eri puolilla, mutta nyttemin ihmisten ollessa kotona koko lauma elää samassa tilassa. Poikkeustilanteen koittaessa (iltavilli tai muu pentuhepuli) heikoimmat (Frida) ja lyhythermoisimmat (Ipe) ohjataan turvallisempaan lokaatioon. (Tai kaaoksen aiheuttaja pistetään pihalle.)

Meidän laajennettuun laumaan kuuluva Olga the ajokoira puolestaan on aivan rakastunut Aikaan. Ja Aika rakastaa Olgaa. Harmillisesti kokoero on vielä niin valtava, että leikkipainia on vaikea saada tasapainoiseksi. Vaikka Olga leikkii suhteellisen nätisti, niin vuosikkaan ajokoiran elämänriemu pirskahtelee väkisin vähän liian kuplivasti. Sen vuoksi ajokoiran ja paimenen leikit on tiukasti valvottuja. Ehkä suloisinta ikinä on se, että Olga kirputtaa Aikaa - oikein silleen antaumuksella.

Samalla kun viimeistelin tätä tekstiä, löysin selkäni takaa alla olevan näyn. Toivoa siis on. Aina on toivoa.

Odottavan Aika on pitkä

3-viikkoinen Aika

Koko stoori lähtee liikenteeseen pitkästi viime vuosikymmeneltä. Olin tuore chihuahuanomistaja ja siihen aikaan niin aktiivisella rotufoorumilla tutustuin harrastajiin ympäri Suomen. Chihuahuoita siunaantui se kolme kappaletta ja Fannin ollessa ihan pienen pieni, eli elettiin vuotta 2007-2008, innostuin ihan toden teolla agilitystä. Hyvin pian kävi selväksi, että vähän häreempi harrastuskoira on saatava, joten lapsuudenhaave bordercolliesta (kiitos Babe, urhea possu - back in 1996) alkoi tuntua yhä todellisemmalta vaihtoehdolta.

Samoihin aikoihin tutustuin Saijaan, aiemmin menestyksekkäästi chihuja kasvattanut ja sittemmin maksikoiriin siirtynyt agilityharrastaja. Käytiin chihuporukalla Saijan agilitykoulutuksessakin ja sain kokeilla hänen Riepu-malia radalla. Maksikoiran tuntuma hyppysissä oli niin päräyttävä, että oman maksikoiran hommaaminen oli enää vain ajan kysymys. Vuoden 2008 agilityn MM-kisat skabailtiin Helsingissä ja muistan istuneeni katsomossa Saijan kanssa ja keskustelleeni bordercollien hankinnasta. Saija oli juuri lennättänyt Englannista Viuhkan ja ohjeisti katsomaan (edes osin) työlinjaisia pentueita jos ensisijaisesti harrastuskoiraa mielin. Sen vuoden viimeisenä päivänä syntyikin sitten Ipe ja loppu on pitkälti luettavissa tästä blogista.

3-viikkoinen Aika

Kun Ipe tuli ja päästiin aktiivisen harrastamisen makuun, niin tiesin että bordercollie on se mun rotu. Ei se vaihtamalla tästä enää parane. Alusta asti oli kovin selvää, että joskus tulevaisuudessa tulee uusi bordercollie perheeseen, joten itkin suurin piirtein verta kun kuulin, että Viuhka astutetaan Tipillä. Ipe oli vasta parivuotias, keskenkasvuinen myöhäisjunnu, joten uuden pennun aika ei todellakaan ollut vielä käsillä. Onneksi Saijalle jäi pentueesta narttu kotiin kasvamaan. Ja aikamoinen narttu siitä kasvoikin. Voltti on yksi mun all time favorite bortsuista - sairaaan upeesti liikkuva bc. Silloin päätin, että tuosta linjasta haluan jonakin päivänä koiran.

Voltti

Voltti ja Voltin Pirkko-sisko saivat ensimmäiset pentueensa juuri samoihin aikoihin kun itse lisäännyin, joten koiranpennun ottaminen siihen ihmispennun rinnalle ei tuntunut ihan parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Pari vuotta kului ja säännöllisen epäsäännöllisesti utelin Saijalta tulevia pentuesuunnitelmia. Kunnes tämä nykyinen pentue ajatustasolla varmistui ja varsinainen odottaminen alkoi. Urokseksi valikoitui Ässä, joka ei ole mikään tusinakoira. Siitä kertonee jo kilometrin pituinen tittelirivistö. Monitoimikone.

Oletettavissakin oli, että pennuille riittäisi halukkaita ottajia enemmän kuin pentuja tulisi, joten voinette kuvitella jännityksen määrän kun eräänä aurinkoisena toukokokuun perjantaina pennut syntyivät. 2u + 4n. Narttujonossa odottavalle sukupuolijakauma oli enemmän kuin mieleinen - olin pakahtua onnesta kun Saija ilmoitti, että jos kaikki sujuu pentujen kanssa hyvin niin voin tarjota yhdelle nartulle kodin.

6-viikkoinen Aika ja 1637-viikkoinen Laura

Kun ensimmäiset kuvat vastasyntyneistä saapuivat, taisin kommentoida ensitöikseni, että "nuo naamapuolet kyllä sykähdyttää aina". Kun kävin kolmeviikkoisia penneleitä ensimmäistä kertaa katsomassa, tuli se samainen naamapuoli syliin ja otti kovin tyytyväisenä pienet nokoset. Ok, tää on mun lemppari. Suosikkiasema vahvistui entisestään, kun lähes jokaisessa videossa, jonka pennuista näin, oli tää ko. pentu nuuskuttamassa vimmatusti paikkoja. Nenätyyppi. Luonteeltaankin pentu oli Saijan mukaan sen oloinen, että pärjäisi lapsiperheessä, joten niimpä se sitten muutti meille.

Seitsemän vuotta siinä vierähti, että alkuperäisestä unelmasta tuli todellisuutta. Kaksi viikkoa pentuarkea takana ja ehkä kuustuhatta kertaa oon kironnut noita teräviä hampaita ja iltavillihepuleita, mutta sitten se toinen puoli... Kun on ruoka-aika ja naksu otetaa esiin, niin pentu on niiiin pätevä ja sinnikäs ja iloinen ja kekseliäs ja aktiivinen ja ja ja. Niin ihana. <3 En malta oottaa, että se vähän kasvaa ja sen kanssa pääsee ihan kunnolla touhuamaan. Onhan se jo 4½-kiloinen.

Kiitos Saija! 

Juniorit