Yleisin kysymys etsinnän jälkeen on aina ja jatkuvasti se ärsyttävä "löytyikö se?" En voi tarpeeksi painottaa, että kadonneen eläimen etsiminen on täysin eri asia kuin kadonneen ihmisen. Kadonnut ihminen useimmiten odottaa apua ja pysyy aloillaan. Eläin ei. Ipe on tehnyt treenimielessä monen monta ihmisjälkeä ja suorastaan juoksee maali-ihmisen syliin eli vie joka kerta maaliin saakka. Mutta eläintä jäljestäessä tilanne on toinen. Etsintäkeikalle mennessä surusta murtuneen omistajan hartain toive on, että etsijäkoira tulee ja jäljestää kadonneen eläimen luo. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Saanen kertoa miksi.
Kun koira/kissa katoaa, se pistää uuden vaihteen silmään; eloonjäämisvaihteen. Kun eläin ymmärtää olevansa yksin vastuussa omasta hengissäpysymisestä, sen sisäinen luonto kertoo mitä sen pitää tehdä. 1) Etsi suojaa, 2) etsi juotavaa ja 3) hanki ravintoa. Voimakkaasti vaistojensa varassa elävälle eläimelle kaikki muut elolliset olennot on potentiaalinen uhka. Se ei jää kannon nokkaan istumaan peukku pystyssä ja odottele pelastusjoukkoja. Luonnossa ei voi jättää omaa selviytymistä toisten harteille. Vaikka kuinka heiluttelisimme valkoista lippua lähestyessämme maalia, karkuri ei jää ottamaan selvää olemmeko uhka vai mahdollisuus. Se pakenee, jos menemme liian lähelle. Sen vuoksi etsijäkoiratoiminta perustuu siihen, että jäljestävä koira ilmaisee ja mahdollisesti rajaa (esim. kiertämällä maalia) karkurin olinpaikan välimatkan takaa. Piste.
Etsintä ei siis pääty näköhavaintoon. Se päättyy kun koiran ohjaaja on tulkinnut koiransa ilmaisevan maalin välimatkan päästä. Se, kuinka pitkä välimatka on, riippuu täysin maastosta, sääolosuhteista ja tietysti myös jäljestävän koiran herkkyydestä. Ipen kohdalla lyhin ilmaisumatka tosietsinnässä on todistettavasti ollut vajaa 100 metriä. Tyypillisesti se on kuitenkin lähempänä 500 metriä. Etsinnän jälkeen omistajan tehtävänä on muilla tukitoimilla (grillaus, ruokinta, hajujäljet) houkutella karkuri jäämään alueelle ja ennen pitkään kasvattaa sen luottamusta lähestymiseen tai loukuttamiseen.
Välimatkan jättäminen ei ole sellainen asia, jota varsinaisesti tarvitsisi kouluttaa koirille. Jäljestävä koira toimii luonnostaan niin. Se aistii, että etsittävä on varuillaan ja säikky, jonka vuoksi se kokee viisaammaksi ilmaista se välimatkan takaa. Jäljestävä koirakin toimii siis vaistoillaan. Vaistonvaraisesta käytöksestä kielii juuri nämä kaksi poikkeustapausta, joita Ipen kanssa on osunut kohdalle vuosien varrelle.
Viimeisin tapahtui perjantaiaamuna, kun olimme etsimässä 16-vuotiasta koiravanhusta. (Sen toisen keikan löydät täältä.) Sain torstai-iltana soiton tädiltäni, joka kertoi entisen naapurinsa kadottaneen koiransa. Koska kyseessä oli lähes kuurosokea koiravanhus, jolla oli historiassa ataksiatyyppistä oireilua, koin parhaaksi mennä paikalle mahdollisimman pian. On myönnettävä, että taustatietojen valossa en ollut järin toiveikas etsinnän suhteen, kuvittelin että melko pian jäljestyksen alettua pystyisin Ipen työskentelyvireestä toteamaan, että etsittävä on menehtynyt. Kuolleen jäljestäminen ei ole Ipelle mieluisaa, työskentely on silloin aina tosi "tahmeaa". Kuinka ollakkaan, heti hajunannon jälkeen kävi varsin selvästi ilmi, että nyt on poikkeuksellinen meno. Ipe lähti kun tykin suusta ja vire oli todella intensiivinen. Jäljestyksessä oli samanlaista draivia kuin ihmistä etsiessä; määrätietoista, maaliin pyrkivää voimaa.
Ipe johdatti suo-ojaverkostoon, jossa meni syviä, kaivettuja ojia korttelimaisena muodostelmana. Ojat oli jäässä, mutta paikoin virtauksien vuoksi heikossa sellaisessa. Yhdessä vaiheessa tultiin niin sulaan kohtaan, ettei voitu jatkaa enää ojia pitkin ja päätin palauttaa sitä vähän aiempaan paikkaan, jossa olin ihan 100% että se oli ollut jäljellä. Matkalla sinne huomasin, että Ipe otti tosi voimakkaasti ilmavainua, joten annoin jatkaa hajun suuntaan. Tultiin uudestaan ojaverkostoon ja mentiin melkosta haipakkaa eteenpäin. Yhdessä T-risteysessä kun Ipe oli kääntymässä vasemmalle ja minä tulin liinanmitan perässä, niin olin huomaavinaan, että Ipe alkoi heiluttaa häntää. Kun pääsin ite kulmalle niin pääsi suusta joku ihan spontaani ei juma**uta! kun tajusin, että siinä se koira seisoi meidän edessä!! Kutsuin Ipen nopeasti luo ja aivan pökertyneenä kaivoin palkat taskusta ja kehuin ylitsevuotavasti Ipeä - samalla pidin silmällä, että mitä se etsittävä meinaa. Tämä mummokoira vaan seistä törötti siinä ojan pohjalla, ns. pitkät päällä, eikä tehnyt elettäkään pakoon. Saatiin lopulta koira lähestymään meitä Ipen avulla. Kun itse yritin houkutella sitä luokse, se alkoi haukkua epävarmuuttaan, mutta välittömästi kun otin Ipen tilanteeseen mukaan niin se tuli luo tervehtimään Ipeä, jolloin sain vanhuksen kytkettyä liinaan.
Nämä on niitä hetkiä kun meinaa pakahtua onnesta, ilosta ja kiitollisuudesta. Ipe, joka on normaalisti hyvin maalikorea ja ei vahingossakaan aja jälkeä liian lähelle, johdatti meidät koiravanhuksen luo, joka tarvitsi apua. Miten ja miksi? Siihen ei ehkä ole ihmisjärkeen käypää vastausta, mutta nöyränä otan vastaan tällaiset täysosumat. Samaan tapaan kun karkuteillä olevaa eläintä ohjaa vaistot, myös jäljestävä koira toimii vaistojensa varassa. Ne vaan tietää.
Tämä perjantainen napakymppi sai näkyvyyttä aika paljon isommin kun meidän tavanomaiset etsintäkeikat, ymmärrettävästi. Kyseisen rodun fb-ryhmä oli revetä perjantaina liitoksistaan, joten kävin jättämässä sinne terveiseni etsijäkoirakon näkökulmasta. Valehtelisin jos väittäisin, ettei ne 1500+ tykkäystä/sydäntä tai 140 kommenttia lämmittäisi mieltä - tottakai ne tuntuu ihanalta ja olen kiitollinen ihan jokaisesta niistä. Kuitenkin kaiken tämän pyörityksen keskellä koen tarpeelliseksi valottaa etsijäkoirakon arkista aherrusta ja sitä perustyötä. Meidän tehtävä ei ole mennä etsittävän iholle, mutta jos tarvi vaatii, niin sekin on näemmä mahdollista.
Eli summa summarum: kadonneen eläimen etsinnässä ja saksan kieliopissa on paljon samaa - poikkeus vahvistaa säännön.
