Puhuksä aksaa?

Facebook muistutti mua muutama päivä sitten eräästä aurinkoisesta syyspäivästä, jolloin raapusteltiin Ipen kanssa triplanolla ja viimenen tarvittava agilityserti valioitumista varten. Mun unelma agilityn suhteen kulminoitua aikalailla siihen; saada koirasta agilityvalio. Tuon kolme vuotta sitten juhlitun valioitumisen jälkeen agilityjumala heittikin saavillisen paskaa tuulettimeen ja sairaseläkkeeksi päätyvä alamäki alkoi kutakuinkin niillä näppäimillä. Ensin oltiin sivussa oman akillesvamman vuoksi ja kun viimein loppuvuodesta 2013 päästiin taas radoille niin tyyliin toisissa treeneissä Ipe liukastui (jälkeenpäin liian liukkaaksi havaitussa) putkessa sillä seurauksella, ettei yli puolen vuoden intensiivinen kuntoutuskaan (fyssari, vesijumppa, laser, osteopatia, kranio) tehnyt siitä enää agilitykoiraa. Vaikka luopumisen tuska rakkaasta harrastuksesta oli murskaava, niin toki olin kiitollinen siitä, että Ipe pystyi elämään normaalia arkielämää metsälenkkeineen ja toinen tärkeä harrastus (etsijäkoiratoiminta) pysyi meidän repertuaarissa.

Agility jäi totaalisesti pois meidän elämästä. Mitä nyt arvokisoja seurasin livestreamin kautta pari kertaa vuodessa. Tamsk rakensi upean, ison hallin Niihamaan - en voinut mennä edes sitä katsomaan, se olis tuntunut liian masokistiselta. Lällällää, täällä ois tämmönen uus, sairaan hieno halli, harmi kun sulla ei oo agilitykoiraa. Harkitsin lainakoiraa, kirjoitin kerran jopa Tamskin fb-ryhmään jo seuranhakuviestin, jonka pyyhin pois ennen kun kerkesin sitä edes julkaista. Entä jos rikon toisen koiran? Se tuntui liian isolta taakalta kannettavaksi.

Kunnes. Parisen viikkoa sitten harrastin sellaista hyvänlaatuista masokismia ja menin kroonisessa pentukuumeessa katsomaan jo varattuja Kulon pentuja Katrille. Juteltiin niitä näitä koiraharrastamisesta ja toki Kulon melko tapahtumarikkaasta pentuprojektista (loppu hyvin, kaikki hyvin <3). Kerroin myös tästä ajatuksesta liisata joltain agilitykoiraa ja loukkaantumisriskipeloista. Katri tuumasi siihen napakasti, että Taoa sää et saa rikki, se menee niin fiksusti. Sattumoisen Katrilla itsellä on toistaiseksi voimassaoleva liikuntarajoite, joten Tao tarvitsisi kartturia muutenkin. Ajatus Tao-lainasta tuntui heti jotenkin luontevalta, toki jännittävältä. Kotiin pästyä laitoi Katrille viestiä, että hitto vie, haluun kokeilla mitä tällä kortilla on annettavana. "Maksanko harrastaja- vai kisalisenssin?"

Tää puolimaratonin mittanen alustus oli siis tarkoitettu viemään tiistai-iltaan, kello kahteenkymmeneenyhteen. Alkoi jo hämärtää, joten näin sen uuden, sairaan hienon hallin ensikertaa iltahämyssä, mutta voi pojat - melkosen komee laitos! Jännitti ihan sikana. Toiveikkaasti mietin, että onhan agility niinkun pyörällä ajaminen, kun sen kerran oppii niin sen aina taitaa? Well...turns out, että jos on  yli kahden vuoden totaalitauko agilitystä ja sut heitetään vieraan, täysin erilaisen koiran (kuin mihin olet tottunut) puikkoihin, niin kyllä siinä apupyöriä tarvitaan. Taakse JA eteen.

Tää Tao nimittäin - hän on ihan ainutlaatuinen. Reippaat 60 cm säkäkorkeutta eli semmonen ihan snadisti majesteettisen olonen paimenpoika. Ja kun Tao menee radalla, niin se on täydellinen optinen harha. Näyttää maltilliselta, jopa hitaalta, mutta silmänräpäyksessä onkin tullut paikasta a paikkaan b. Ihan kun jostain madonreiästä putkahtais valonnopeudella. Siis niin kertakaikkisen hämmentävä ohjaustuntuma tässä koirassa! Semmosta ihmeellistä hiljaista, mutta raakaa voimaa, joka tulee kun hyökyaalto ja tukahduttaa sut jos oot nanosekunin myöhässä. Meni jo.

Tähän kulttuurishokkiin kun lisätään se tosiasia, että kahden vuoden poissaolo radalta tuntui ja varmasti näkyikin omassa fysiikassa melko radikaalisti: räjähtävä lähtö oli pelkkä vitsi, rytmitys epärytmitystä ja radan hahmottaminen poimittu kategoriasta Liisa Ihmemaassa. Paikoin tuntui masentavan tumpelolta. Voiko olla näin rapakunnossa? Jos agility olisi kieli ja jokainen koira ja ohjaaja oma murteensa, niin tässä yhtälössä tilanne oli se, että Tao puhui todella voimakasta murretta ja minä vain auttavasti agilityä. Verstehen Sie?

Oon kuitenkin toivekas ja ennen kaikkea innoissani tästä paluusta radoille! Ja tietenkin todella kiitollinen Katrille, että uskoi Taon lainaan. Mulla on loistava lainakoira ja onnekkasti tuttu, turvallinen ja taitava Anu kouluttajana eli kaikki ainekset edistyä ja tulla paremmaksi. Alla on video, joka antaa todella ruususen kuvan meijän treeneistä, sillä pääsääntöisesti mentiin 2-4 estettä kerrallaan, koska meni jo. Mutta hei, keskitytään onnistumisiin!

Kun aika (ja koiranpentu) parantaa haavat

Ajatus blogipäivityksestä lienee kypsynyt tarpeeksi pitkään. Vai mitä luulet? Se on marinoitunut monessa liemessä ja saavuttanut sellaisen pisteen, ettei sitä voi jättää enää tekemättä. Voi hyvinkin olla, että tämä on blogin viimeinen kirjoitus tai voi olla, että se avaa sanaisen arkun ruostuneet saranat ja saa aikaan kirjoitusryöpyn. Mene ja tiedä. Olen saanut viestejä tuntemattomilta(kin), jotka toivovat UFFIen uutisten palaavan blogikartalle. Se on tuntunut samaan aikaan omituiselta ja ihanalta.

Blogi on alun alkaen ollut mulle ensisijaisesti treeni- ja kisakertaamo. Koiraharrastuksen ajatussuodattamo ja siinä sivussa muiden koiramaisten ilmiöiden laskeutumispaikka. Unnan kuoleman ja Ipen loukkaantumisen myötä koko koiraelämä heitti niin raa'asti häränpyllyä, että bloggaaminen ei tuntunut enää luontevalta. Sen vuoksi en kokenut tarpeelliseksi jatkaa aktiivista kirjoittamista. Voin kertoa, että oon yrittänyt kirjoittaa, välillä väkisinkin, mutta koskaan ne ei lähteneet luonnoksista eteenpäin. Tuntui vaikealta ja tarpeettomalta. Jotakin puuttui.

Tässä nyt kuitenkin ollaan. Viimeisten kahden vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että retroperspektiivistä tarkasteltuna aika tuntuu merkittävästi pidemmältä kuin kahdelta vuodelta. Karistettiin kaupungin tomut kengistämme ja ostettiin oma koti Ylöjärven maalaismaisemista. Muutama hassu naapuri, pihaa riittämiin ja pystymetsää ympärillä. Täällä oon kotonani. Ja koirilla on aika kivaa. Blogikatkon aikana oon kokenut tähän astisen elämäni onnellisimmat hetket kun saimme kauan odotetun ja niin kovin kaivatun lapsen. Tämä meidän reilu 1½-vuotias naperoinen on ihan huippu tyyppi ja nauran katketakseni päivittäin kun seuraan minin touhuja. Oon viihtynyt kotona lapsen kanssa paremmin kuin hyvin ja niin järjettömän kiitollinen siitä, että saan kokea vanhemmuuden. 

Elämä on siis ihmispennun myötä muuttunut aivan täydellisesti, muttei kuitenkaan niin, että siitä viitsisi koirablogiin tuon tuosta tarinoida. Koirien osalta elämä on pysynyt hyvin staattisena, jonka vuoksi en ole kokenut minkäänlaista kipinää päivittää blogia. Kaikilla on muutama vuosikilometri lisää mittarissa - Frida (11½ v.) on solakka seniori, jonka vireystaso ja pilke silmäkulmassa senkun voimistuu vuosi vuodelta. Vastikään eläinlääkärissä Fridan nielu jouduttiin tähystämään epäonnisen ruohonsyönnin jäljiltä. Eläinlääkäri ei ollut uskoa korviaan kun kuuli Fridan iän: "ei uskoisi seniori-ikäiseksi koiraksi, tosi hyvässä kunnossa!" Fanni (vajaa 10 v.) on joutunut käymään harmillisen usein eläinlääkärissä vatsavaivojen ja ja sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Tänä kesänä aloitettiin sydänlääkitys, jonka ansiosta vointi kohenikin nopeasti ja saimme takaisin sen touhukkaan ja sähäkän pikkumustan, joka on aina siellä missä tapahtuu. Ipe (7½ v.) jäi sairaseläkeläisen tielle, eikä ole harrastanut mitään jäljestystä vauhdikkaampaa. Onni on nuo etsintähommat, jotka pitää paimenen elämän mielenkiintoisena. Virkaintoinen pörrö on aina niin tärkeänä kun pääsee hommiin. Ipe nauttii maalaiselämästä - en uskalla edes arvata kuinka paljon se on syönyt mustikoita tämän kesän aikana.

Viime viikonloppuna meille tuli pentu. Tai teknisesti se ei ole minun pentu, vaan vanhempieni, mutta käytännössähän se siis on  meidän - koko perhepiirin vauva. Tuon pennun myötä täyttyi jokin kipeä kolo, jonka olemassaolosta en oo edes tiennyt. Ihan kuin puuttuva palanen olisi naksahtanut kohtaan, jossa en tiennyt olevan tilaa. Viime vuosina suurimmat muutokset koirarintamalla on olleet surua, menetyksiä ja isompia tai pienempiä kipuiluja. Kun tuoksutin huumaantuneena sitä koiranpennun tuoksua, niin tunsin toivon ja ilon parantavan voiman. Yhtäkkiä nuo kolme "vanhustakin" näyttäytyivät aivan uudessa valossa, jotenkin tärkeinä ja arvokkaina. Pisto sydämmessä havahduin huomaamaan sen tosiasian, etten ole ollut tarpeeksi läsnä koirille. Suru Unnan kuolemasta ja agilitystä ulkopuolelle jääminen on syöneet niin paljon, etten ole osannut nauttia koirista sellaisina kuin ne on. Tuo pieni pentu pääsi herättämään mut horroksesta niin yllättäen ja pyytämättä, että olo on hämmentävän energinen ja innostunut. Jopa niin innostunut, että todellakin päätin elvyttää blogin.

Niin se pentu vai? No se on Olga, pieni punakone - perheemme venäläisvahvistus. Monen vuoden tauon jälkeen iskä palasi ajokoirakantaan, kun haettiin lauantaina susirajalta venäjänajokoira. Toivottovasti tuleva kettujen kauhu ja jänisten järkytys. Ajokoiranpentu on yks mahtavimmista asioista mitä tiedän! Meillä oli vuonna 1996 suomenajokoirapentue, kun Taru sai yhdeksän pientä termiittiä. Olin sillon 10-vuotias ja muistan tuon ajan todella hyvin - yks parhaista lapsuusmuistoista. Ne läpättävät ropellikorvat ja mantelisilmät! Tää Olga-neiti on osottautunut ihan mahtavaksi pentuhirviöksi - aikamoinen jääräpää, mutta voih miten hän nauttii hellyydestä ja läheisyydestä. Kun on väsynyt.

Olga tuli ja paransi koiraihmisen särkyneen sydämen. Semmonen venakko.