Kuin varkain kevät on kääntynyt kesäksi. Aika kuluu, mutta sama aurinko paistaa. Tänään tuli täyteen viisi kuukautta ilman Unnaa. Jossain vaiheessa kevättä en enää löytänyt innostusta kirjoittaa blogiin mitään. Aloitin kerran jos toisenkin, mutta aina sama kuristava tunne pysäytti aikeet. Kummallinen elämä - toisaalta tämä kesän korville pääsy on tuntunut olevan yhtä myllerrysten aikaa, toisaalta tunnen olevani siellä mihin tammikuussa jäin. Istutettiin eilen perunaa ja myllättiin kasvimaata - riipaisevan tyhjältä tuntuva tilanne ilman raidallista viherpeukaloa.
Ikävän kanssa oppii elämään, yllättävän nopeasti. Kun mikään ei ole enää niinkuin ennen, on vaikea löytää itseään kirjoittamassa blogiin. On muka hirveä tarve määritellä itseään ja tätä tilannetta. Keitä me nyt ollaan ilman yhtä laumanjäsentä, ilman agilityä, ilman sitä ja tätä? Vaikka monesta ollaan luovuttu, niin tilalle on tullut jokin selittämän tyyneys - sanaton kauneus. Ihan hyvä meidän on olla näin.
