Terapian tarpeessa

Huomasin tänään facebookista artikkelin, joka oli ajatuksia herättävä. Kyse oli siis koiraharrastuksista ja loppuunpalamisesta. Nykyisinhän ei ole ollenkaan tavatonta, että koiran kanssa harrastamiseen käytetään rutosti aikaa, vaivaa (ja rahaa). Myönnän, että olen kuullut kerran jos toisenkin läheisiltäni (lähinnä puoliso ja äiti), että käytän aika paljon aikaa ja rahaa kisa-/koulutusviikonloppuihin sekä aktiivisen harrastuskoiran eli Ipen huoltoon. Mutta haittaakse? Treenaan ja kisaan kuitenkin vain sen vuoksi, että nautin siitä, eikä se ole (lähes) koskaan tuntunut vastenmieliseltä. Toki joskus oon pysähtynyt miettimään, että vähemmälläkin varmaan pärjäis, mutta...mutta kun se on niin kivaa! En silti väitä, etteikö artikkelin sanoma olisi tärkeä ja huomaan kyllä joskus miettiväni, että milloinka ne todella paljon treenaavien koirat oikein lepää. Välillä tuntuu, että yksikin ihan oikea lepopäivä olisi kamala synti ja sitä taivastellaan (toki humoristiseen sävyyn) facebook-päivityksissä.

Meillä on aktiivisen treenamisen rytmittämä arki ollut jäissä jo viime syksystä saakka, joten olen saanut aika mukavasti etäisyyttä tavoitteelliseen harrastamiseen tässä männä kuukausina. On päiviä, kun puree hammasta ja miettii itkusilmässä, että eikö tästä enää ikinä päästä kentille. Mutta pääasiallisesti olen ollut aika lungisti koko asiasta - toki Ipen terveydentila huolettaa ja mietityttää päivittäin. Mutta se itse treenaamattomuus ei ole saanut niin stressaantuneeksi kuin olisin voinut kuvitella. Uskon, että asiat tapahtuu for a reason ja tässäkin pysäytyksessä on varmasti joku läksy takana, jonka todellinen viesti kulminoituu ehkä vasta jälkeenpäin. Tai oikeastaan se on alkanut kulminoitua jo hyvinkin näkyvästi. Unnan kuolema ja moni muu merkityksellinen asia on sattunut juuri tähän hetkeen.

Löysin sattumien summasta itseni kundaliinijoogan pariin ja paluuta ei enää ole. Viime aikojen tapahtumat yhdessä joogan kanssa on opettaneet näkemään arkisen elämän aivan uudella tavalla. Tunnen nykyään todella usein, lähes päivittäin, hölmöä onnellisuuden tunnetta. Semmonen hassu tietoisuuden tila, jossa tuntee olevansa niin läsnä, että ympärillä olevat arkiset asiat (yliopiston aula, autonoven avaaminen, Fridan huokaus, avokadon leikkaaminen...) näyttäytyy huikean ihmeellisiltä. Yksinkertaisesti tulee vaan semmonen fiilis, että wow, ompa siistiä olla elossa ja juuri tässä näin. (Ja silläkin uhalla, että lyötte hullunleiman otsaani, niin kerrottakoon, että luulen Unnalla olevan jotain tekemistä tämän tunteen kanssa.)

Kaiken edellä mainitun ansiosta ollaan huomaamattamme opittu nauttimaan mitättömän pieniltä näyttävistä asioista, jotka oikeasti ovatkin kokoaan suurempia. Meidän koirista on sukeutunut oivallisia terapiakoiria nimittäin. Jossain meidän lähellä asuu hymyileväinen leskimummo, jota ollaan nähty epäsäännöllisen säännöllisesti lähipuistossa. Se rakastui Islaan ensisilmäyksellä (ja Ipe rakastui siihen!) ja ensimmäinen kohtaaminen päättyikin siihen, että mummo itki vuolaasti onnesta, kun oli niin iloinen saadessaan rapsutella koiria. Vuosien varrella, olen oppinut tuntemaan häntä jonkin verran ja tiedän mm. hänen nuoruuden autoinnostuksestaan ja lottoamisestaan - hänen nimeään en tosin tiedä. Joka kerta hän pyytää anteeksi, kun vie muka aikaani jaarittelemalla joutavia. Maanantaiaamuna, kun oltiin taas tuttuun tapaan aamulenkillä ja näin mummon lähestyvän toisella puolen Sorsapuistoa, niin sanoin (irti olevalle) Ipelle katos kuka tuolta tulee! Ipe pälyili innokkaana jokaiseen ilmansuuntaan, kunnes huomasi puolen puiston takaa lähestyvän tutun - häntä vispaten se riensi suoraan ilosta nauravan mummon avosyliin! Siinä hetkessä oli jotain oleellista. Jos voin tehdä niin äärettömän pienellä vaivalla jonkun käytännössä vieraan ihmisen onnelliseksi, niin miksi en sitä tekisi?

Toinen terapiakohde on eräs pieni ja arka rescuekoira, jota jännittää toiset koirat aivan kamalasti. Normaalisti en lenkillä jää asioimaan vastaantulevien koirien kanssa, mutta tässä tyypissä (ja hänen sympaattisessa omistajassaan) on jotain niin liikkistä, että ollaan ihan mielellään avuksi. Frida, joka ei muuten välitä vieraista koirista, on jollain eriskummallisella charmilla saanut rescuetytön sydämen sulamaan. Ehkä Fridan mitäänsanomaton läsnäolo on se juttu? Se kun ei perusta hötkyilystä. Omistaja oli taas tänään niin kovin kiitollinen, kun sai tarjota aralle koiralleen positiivisen kohtaamisen vieraiden koirien kanssa. Jatkettiin siitä sitten lenkkiä onnellinen virnistys naamalla. Vähän se ottaa, mutta paljon se antaa.

Tiivistelmä: Joskus on ihan hyvä hidastaa.

Tähän ihan hitokseen hymiöitä

Herttaista ystävänpäiväviikonloppua kaikille murusille! <3

Meijän elämä se kulkee hitaan varmasti etiäpäin. Tampereella jyllää taas ikävä kennelyskäaalto, joten sikäli hyvä hetki vetäistä vähän henkeä ja ottaa lungisti. Ilma on keväinen, aamupäivisin aurinko saattaa pikaisesti pilkistää pilviverhon takaa ja pikkulinnut visertää puissa kilpaa. Talviurheilut on jääny vähän vähemmälle, mutta mikäs tässä kevättä odotellessa. Vähäluminen talvi on ollut harmillinen vain Ipen kiekonmetsästysharrastukselle, pari hassua kiekkoa se on pongannut kentältä. Normaalisti tähän aikaan vuodesta kylpärissä on huojuva kiekkotorni.

Koputetaan puuta, mutta Ipe on tämän viikon näyttänyt vähän lupaavammalta. Ei alkuviikon reippaidenkaan metsälenkkien jälkeen ollut kankea, saati ontunut. Viikon aktiivisin päivä oli keskiviikkona, kun käytiin hallilla agitreeneissä. Kerettiin heittää 45 min lämppälenkki, jonka jälkeen kerkesin vähän höntsätä Ipen kanssa ennen kun muut saapui. Temputtelua, vähän putkea ja puomia. Toinen oli tietenkin ihan pähkinöinä ja revitteli aika huoletta. Vähän jo pelkäsin, että niinköhän se taas ontuu tämän jälkeen, mutta ei mitään! Otetaan nyt kuitenkin rauhassa vielä pari viikkoa ainakin, lisätään rasitusta pikkuhiljaa jos näyttää siltä, että kestää sen. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Fanni-viipottaja tuurasi siis Ipe treeneissä ja olikin aika hyvässä tikissä taas. Rata oli vauhdikas, mutta ei mikään läpihuutojuttu. Irtosi kivasti putkiin ja haki haastavan keppikulman hienosti. Hyppykuvioissa tärkeintä on oma rytmittäminen - Fanni kulkee hyvin jos oma liike pysyy jouduttavana. Pikkumustan kanssa on kyllä kiva päästellä silloin kun se kulkee rennosti. Näissä treeneissä se totisesti antoi kaikkensa. Jäähkälenkillä vielä mennä tikkasi topakasti, mutta kotiin päästyä sammui keskelle sohvaa. Tuossa bot-loimessa täytyy olla joku taika, koska Fannikin jonotti omaansa ylle kun puin ensin Ipelle. Normaalisti se luikkii sängyn alle kun tajuaa, että pitäis pukea esim. talvitakki päälle.

Torstaina oli koirien totaalilepopäivä, kun me ihmiset käytiin pyhän tamperelaisuuden ytimessä eli uuden Kummeli-leffan kutsuvierasensi-illassa. 2000-luvun Kummelit ei ole mua hirveästi liikuttaneet, sen sijaan muistelen lämmöllä niitä 90-luvun minisketsejä. Lähdettiin kuitenkin iloisin mielin näihin kekkereihin, kerran onnekkaasti sinne kutsu saatiin. Jatkobileissä oli superhyvää livemuusiikkia, (ilmaista hanajuomaa) ja tietenkin  iki-ihana Vatasen Jussi, jonka takia myö tytöt kiherrettiin koko ilta. Arvaatte varmaan, mitä tapahtui kun saatiin Jussi kaverikuvaan? No mie romahin.

Update

Aika juoksee, minä en. Miten tämä bloggaaminen tuntuu niin työläältä nykyisin? Joka kerta kun olen yrittänyt aloittaa kuulumisten kirjoittamista, niin jostain takavasemmalta iskee outo inhoreaktio. Ehkä on vaikea saada tuntumaa meidän uudenlaiseen arkeen. Vajaa kaksikiloisen poissaolo vaikuttaa hämmästyttävän paljon arkielämään. Vaatii totuttelua ja kai jonkinlaista myöntymistä, että tämmöinen meidän lauma nyt on.

Tiivis recap meidän touhuista, joista ei ole tullut kirjoitettua. Ensinnäkin, Ipen AVA-titteli vahvistettiin ja posti kantoi kotiin valiodiplomin. Vai mikä kunniakirja se nyt olikaan. Jeij - yksi hieno tavoite on paketissa. Aika näyttää, jääkö tuo tavoite agilityn osalta viimeiseksi. Se marraskuinen loukkaantuminen on nimittäin vaivannut meidän harrastamista edelleen. Ipe on ollut agitreeneistä sivussa marraskuusta saakka. Ontumista ei ole ollut pitkään aikaan, mutta ei se ihan kunnossa ole. Huomaan, ettei se varaa normaalisti etupäälleen esim. lukkojarrutusta tehdessä tai vaikka noustessa ylös makuulta. Käytiin ennen Budapestin reissua Turussa, mutta Tanja ei löytänyt olasta/lavasta mitään erityistä, mutta sen sijaan oikea kylki oli ihan tuhannen juntturassa. Sitä sai oikein kunnolla höllentää, ennen kun lähti helpottaan. Onneks mulla oli kaks tuntia varattu, niin oli aikaa möyhentää se kylki paremmaksi. Loppu aika, noin 45 minsaa käytettiinkin Fanniin. Pikkumusta pääsi ensikertaa mukaan Turkuun ja sai kehuja hoidettavuudestaan. Eihän se kamalan rennolta näyttänyt (pieni katkarapu), mutta antoi käsitellä hyvin. Rangassa oli yksi kunnon lukko, joten oli ihan hyvä saada Fannikin kondikseen.

Rehellisesti sanottuna ahdistaa aika paljon tämä tilanne. Jossain takaraivossa pelottelee se kaikista kauhein mörkö, että entä jos Ipestä ei enää saada agilitykoiraa. Niin pelottavan tutulta kuullosti Vuorelan Lotan blogikirjoitus, joka ikävä kyllä päättyi siihen surulliseen tilanteeseen. Muutenkin Lotan kirjoitus oli erittäin osuva ja ajankohtainen. Urheilija ei tervettä päivää nää, niinhän sitä sanotaan. Mutta nykyään kun katselee nuorten agilitykoirien treenausta ja kisaamista, niin välillä ihan oikeasti hirvittää. Tuntuu, että kaikilla on kamala kiire saada kiristettyä kaikki mahdollinen irti koiristaan ennen kun ne on fyysisesti tai henkisesti valmiita siihen. Jossain vaiheessa se varmasti kostautuu. Ja vaikka kuinka huoltaa ja pitää huolen koiran fysiikasta, niin sekään ei aina riitä. Epäasialliset esteet, puutteelliset olosuhteet tai joskus se yksinkertaisen paska tuuri on se, joka pysäyttää harrastamisen. Ipen loukkaantumisen kanssa on menty päivä kerrallaan ja tunnusteltu miten erilaiset rasitukset vaikuttaa kroppaan. Tokoa ollaan treenattu, samoin käyty jäljestämässä. Ipe on lenkkeillyt irti, mutta oma-alotteisesti on kulkenut aika rauhallisesti. Tänään oli oikeastaan ensimmäinen kerta pitkästä aikaa kun päästeli reipasta laukkaa useampaan kertaan lenkin aikana. Mikään kiire mulla ei ole päästä agitreeneihin, tuo etupäässä oleva ongelma on jotenkin niin paljon invalidisoivampi kuin takapäänongelmat että haluan mielummin katsoa kuin katua. Jos näyttää siltä, että se ei asetu tässä helmi-maaliskuussa niin sitten on varmaan turvauduttava tuohon tähystykseen.

En ole muistanut raportoida meidän viime aikojen etsintöjä, joten tässä lyhyt kertaus niistä:
Etsintä #38 oli jo ennen joulu, kun käytiin tarkistamassa riistakamerahavainto. Erikoinen keikka sinänsä, että on ollut lainkaan varma oliko se nyt tyhjä vai ei. Ipe on normaalisti hyvin selkeä tyhjillä, mutta tällä kertaa ei näyttänyt mitään tyypillisistä jutuista joita tyhjillä tulee esiin (pitkä hajunotto, tarkastuskierroksen jälkeen vie takaisin autolle).
Etsintä #39 oli uudenvuodenpäivänä, kun ajeltiin Karstulasta länsirannikolle etsimään erästä pientä pentua. Nämä pentuikäiset uudenvuodenkarkulaiset on niin surullisia tapauksia, koska ovat todella haastavia kiinnisaatavia. Ipe teki tosi hyvin töitä ja väänsi kertakaikkisen selvästi rautalanagasta, että pentu on alueella ja moodista päätelle se on elossa, mutta ihan tuhannen peloissaan. Pussitti pienen metsäalueen. Kun otin liinan irti ja pyysin viemään lähemmäksi - kohti sitä pussin keskustaa, niin lähti ihan kieliposkella viemään pois koko alueella. Nää on oikeesti aika jänniä juttuja kun oikein miettii, luulen että koirat tietää aika monta tuhatta asiaa enemmän kun me ihmiset. Siis esimerkiksi se, että tämä etsittävä oli niin peloissaan ja paniikissa, ettei sitä voinut lähestyä suoraan missään vaiheessa, vaan Ipe rengasti pennun olinpaikan. Täällä kävi meidän jälkeen yksi Suomen kokeneimmista etsijäkoirista ja varmisti Ipen olleen ihan oikeassa.
Etsintä #40 oli lyhyt ja ytimekäs. Pihasta kadonnut kääpiökoira oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ipe jäljesti pihasta vain muutaman piston kautta läheiseen pihaan, jonne jälki loppui. Tässä tapauksessa oli taustalla kaikenlaista muutakin ikävää ja viikko meidän etsinnän jälkeen koira löytyikin kuolleena.
Etsinnät #41 ja #41 oli pitkiä ja raskaita. Ekalla kerralla pakkasta -20 astetta, vieras metsä, tiheää ryteikköä ja pilkkopimeässä otsalampun turvin. Vanhuskoiran perässä oltiin ja oletettavasti maali oli lähtenyt pois silmistä kuolemaan. Ipe merkkasi yhtä ja samaa paikkaa useasta eri suunnasta, mutta ei uskaltanut mennä lähemmäs. Alueen haravointi oli todella haastavaa. Palattiin parin päivän päästä päivännäön aikaan, mutta ei kertakaikkisesti löydetty sitä. Näissä vanhusten etsinnöissä tulee vaan aina mieleen se, että jos ne on kerran halunnut lähteä pois kotoa kuolemaan, niin haluaako ne tulla edes löydetyksi?
Etsintä #42 käytiin heittämässä keskiviikkona. Jälkihavainnon tarkistus. Ipen mielestä se oli ihan tyhjää täynnä.

Toivotaan, että kevättä kohden aurinko paistaa yhä enemmän ja saadaan Ipekin kuntoon kesän kisakentille. Jos niin ei tule olemaan, niin ehkä silläkin on joku tarkoitus. Päivä kerrallaan ja nautitaan niistä asioista mitä pystytään, voidaan ja halutaankin tehdä.

Hyvä kiertoon

Tänään on kulunut tasan kuukausi Unnan poismenosta. Ritakin on ollut poissa jo vuoden. Toisaalta aika tuntuu ikuisuudelta, toisaalta se menetyksen riipimä rinta on ihan vereslihalla vielä. Koska Unna oli suurin pieni optimisti mitä kuvitella saattaa, päätin laittaa hyvän kiertämään. Rahat, jotka säästyy vakuutusmaksuista ja eläinlääkärilaskuissa ei totisesti tule tekemään mua rikkaaksi, vaikka kyseessä onkin aika pitkä penni. Sen vuoksi laitan sen näennäisesti säästyvän rahan kiertoon: liityin WWF:n kummiksi. Valitsin kummikohteeksi Himalajan elinympäristön, jossa tehdään erityisesti töitä uhanalaisten lumileopardien ja tiikereiden hyväksi.

copyright

Joulun aikaan tuli huikea BBC:n dokkarisarja, jossa tutkijaryhmä kuvasi ensimmäistä kertaa ikinä tiikerin yli 4000 m korkeudessa Himalajanvuoristossa. Ympäristössä, jossa ei uskottu tiikerien elävän. Ilmastonmuutos, avohakkuut, eroosio mitä noita nyt on. Asioita, joihin jokainen meistä epäsuorasti tai suorasti osallistuu omilla kulutusvalinoilla ja -tottumuksilla. Uhkia, jotka ajavat uhanalaisetkin eläimet tiukille. Sitten on toki se uhka, joka salametsästää kissapedon taljan tai torahampaan toivossa. Ikävä kyllä.