Kaksin Budapestissä

Syksyllä pongasin sattumalta naurettavan edullisen lento+hotelli-paketin Budapestiin. On kuulemma kaunis kaupunki ja pieni tauko työ-/opiskelurumbasta tuntui houkuttelevalta. Kolmesataa euroa kahdelta hengeltä oli enemmän kuin puoli-ilmainen, joten pakko oli tarttua tilaisuuteen. Niin myö lennettiin sunnuntaiaamuna Unkarin pääkaupunkiin ja lomailtiin siellä viisi päivää. Ennakko-odotuksia ei oikeastaan ollut, Mondon Budapest-oppaan perusteella kaava vaikutti aikalailla samalta kuin Prahassa, jossa on tullut käytyä useamman kerran. Värikästä historiaa, kulttuuria ja arkkitehtuuria, edullistaa juomaa ja ruokaa sekä kiireetöntä kaupunkielämää. 

Talvinen Budapest osoittautui varsin rauhalliseksi, joka selitti edukkaan matkatarjouksen. Taloudellisesti tiukkana aikana turisteja oli saatava kaupunkiin vaikka puoli-ilmaiseksi, kyllähän ne sitten osansa jättävät ravintoloihin ja muihin rientoihin. Ensinnäkin meijän keskustahotelli oli ihan hc-businesshotelli, niin korreassa mestassa ei meidän budjettimatkoilla ole kuuna päivänä yövytty. Jo se kuninkuusluokan sänky oli ihmetys tämmöisille hostellimatkailijoille: jos meinas ylettyä yöpöydällä olevaan puhelimeen niin hyvässä lykyssä sai pyörähtää kaks kertaa ympäri. Aamiainen oli yleensä päivän kohokohta tai ainakin loistava tapa aloittaa tutkimusmatkat. Alkupalaksi croisantti suklaalevitteellä ja sitten kirjavan leipäpöydän kimppuun ja jälkiruoaksi tuoreita melooni- ja ananasslaisseja - oh my.

Kuumin off-sesonki takasi sen, että kaupungin vetävimmät nähtävyydet oli helppo tsekata ilman kamalaa turistiryysistä. Esimerkiksi maanantaiselle Gellert-kukkularetkellä nähdyt kanssaturistit oli laskettavissa yhden käden sormin, vaikka kukkulan vapaudenpatsas on yksi must see-jutuista Budan puolella. Rauhallinen puisto mahdollisti erinomaiset olosuhteet myös geokätköilylle, joten se tilaisuus oli käytettävä hyväksi. (Myös autio leikkipuisto kutsui matkalaista luokseen...)

Budapestissä julkinen liikenne on toimivaa ja edullista. Hotellin keskeisen sijainnin vuoksi ei käytetty ihan kamalasti julkisia, muutamilla vähän pidemmillä reissuilla tai jos jalat huusi hoosiannaa päivän kävelyn jälkeen, niin saatettiin hypätä mukavuudenhaluisina metroon. Opiskelijahintainen kuukausilippu oli edukkaampi (n. 13€) kuin viideksi päiväksi leimattu turistilippu. Etenkin metroissa olisi ollut käytännössä mahdotonta matkustaa pummilla, joten jonkinlainen liikennelippu kannattaa hankkia jos kaupungissa asioi.

Budapestissä syöminen ja juominen on suomalaiseen tasoon nähden edullista, joten syötiin joka päivä ulkona vähintään kerran. Paikallinen kauppahallli oli kyllä niin taivaallinen paikka, että paikallisena hyödyntäisin sen loputonta antia mielelläni. Paljon siellä olikin unkarilaismummoja- ja pappoja ostamassa hanhenmaksojaan ja paprikoitaan aina kun käytiin. Hotellimatkalla ravintoloiden tarjonta tuli kuitenkin varsin tutuksi ja yhden asian voinen sanoa heti kättelyssä. Kasvissyöjä, joka ei tykkää sienistä joutuu vähän ahtaille Unkarissa. Unkarilainen ruoka on raskaan lihaisaa ja kasvishampurilainen tarkoittaa sitä, että sieltä jätetään pihvi pois välistä. Been there, done that. Noh, onneksi tosiaan rrrrakastan sieniä ja söin pariinkin otteeseen niin hyvää sienipastaa, että oksat pois! Oikein sellaista, joissa ei ole suolaa, kermaa tai rasvaa säästelty. Ja ne sienet ei ole mitään niljakkaita purkkiherkkusieniä, vaan oikein meheviä portobellosieniä.

Valkoviini. Yksi erittäin hyvä syy matkusta Unkariin. Se parin euron viinilasi oli edukkaampi kuin vesi, joten ruokajuomana tuli otettua kellonajasta riippumatta aina viiniä. Ja lomallahan sitä oltiin, joten semmonen seitinohut tunnelma ennen klo 14 oli oikeastaan ihan raikas tuulahdus normaalisti niin kovin absoluuttiseen arkeen. Oon tosi huono juomaan alkoholia, en edes muista millonka olisin ollut ihan oikeasti humalassa, joten tämmönen keskieurooppalainen siemailukulttuuri sopii mulle oikein mainiosti.

Leivonnaiset. Erittäin erittäin hyvä syy matkustaa Unkariin. Oon semmosen suuruusluokan herkkuperse, että viihtyminen Budapestissä oli taattu kahviloiden tarjonnan turvin. Lisäksi ne metroasemilta löytyvät pullakojut yksinkertaisesti vaan veti aina luokseen - säännöstelyä ei helpottanut se, että 40 sentillä sai croisantin ja vanilijataskun. Yksi paikallinen erikoisuus oli kremes-leivos, joka muistutti juustokakun ja vanilijaisen joulutortun risteytystä. Hervottoman korkea leivospala, hervottoman herkullinen. (Huomasin reissussa, että sosiaalisen median trendi kuvata ruoka-annoksia ei istu mulle. Siinä vaiheessa kun edes käväsee mielessä, että "ai nii, oishan siitä voinut ottaa kuvan näytille" niin syötävästä on jäljellä viimeiset muruset.)

Tiistai-iltana oli odotettu retki Széchenyi-kylpylään. Budapesthän on tunnettu monista kansankylpylöistää, joista useampi on jo satoja vuosia vanha. Kaupungin alla on iso luolaverkosto, joissa on lämmintä, termistä vettä. Tätä vettä on johdettu kylpylöihin, joissa pulikoiminen ainakin paikallisten mukaan on parantavaa. Kaupungissa on montakin upeaa kylpylää, mutta matkaopas suositteli talvireissajille juuri tätä kyseistä, koska siellä oli useampi suuri ulkoallas. Kylpylä oli ehkä ruuhkaisin paikka, jossa käytiin koko reissun aikana, mutta silti tunnelma oli ihana rento ja kiireetön. Sen lisäksi, että kylpylät on turistimatkailun valttikortteja, niin niissä pulikoi paikalliset yhtälailla. Vanhat papat istui altaassa ja pelasi shakkia toista tuntia. Olihan se aika herttaista.

Keskiviikkona oli vuorossa tuhti pläjäys historiaa, kun suunnattiin House of Terroriin. Äärimmäisen mielenkiintoinen museovierailu, joka kertoi kaiken ja enemmän unkarilaisten ahdingosta niin natsi-Saksan kuin kommunisminkin aikana. Sen lisäksi, että sisältö oli pysäyttävä, oli myös tarinoiden esillepano ja kerronta tosi hienosti toteutettu. Ne perinteisen pölyiset museosysteemit oli unohdettu ja panostettu audiovisuaaliseen kerrontaan ja tehosteisiin. Jos kaksi ensimmäistä näyttelykerrosta ei ahdistanut tarpeeksi niin viimestään kellarikerrokseen laskeutuminen hissillä, josta valot sammuvat ja vauhti on ma-te-le-van hidasta, samalla kun takaseinän ruudulla kommaripoliisin kidutuksesta selviytynyt mies kertoo tarinaansa - voin sanoa, että sitten ahdistaa. Museo nimittäin sijaitsee rakennuksessa, jossa fasismin aikaan oli pahamaineisen Nuoliristi-puolueen päämaja ja kommunismin aikaan salaisen poliisin toimipiste. Kellarissa on vankityrmiä ja kidutussellejä - vaikka sieltä pääsi pois useita selviytyneitäkin, niin kyllä niissä on yks jos toinen henkinen selkäranta katkaistu pahimman kautta.

Terrorimuseon jälkeen oli suunnitelmissa jatkaa vielä läheiseen valokuvamuseoon, jossa olisi päässyt näkemään visuaalisen journalismin historialuennoltakin tutun unkarilaisen sotavalokuvaaja Robert Capan otoksia, mutta museo olikin suljettu teknisen vian vuoksi. Onni onnettomuudessa, löydettiin sattumalta aivan ihanaan ravintolaan. Kun avattiin ovi ja astuttiin sisään, niin koko reilu kymmen henkinen asiakas- ja henkilökuntaväki hiljeni ja kääntyi katsomaan ihmeissään - turisteja. Pieni ja kodikas paikka, jossa kaikki muut (60+-vuotiaat) tunsi toisensa ja sitten me. Hauska oli seurailla paikallisten senioreiden seurustelua ja kaiken lisäksi ruoka oli todella hyvää.

Torstai-iltana oli paluulento Helsinkiin, joten meillä oli koko päivä aikaa vielä kaupungissa. Hypättiin bussiin ja käytiin katsomassa yksi keskustan ulkopuolinen tippukiviluola. Mentiin puolijuoksua paikalla, kun netissä luki kierrosten alkavan aina vartti yli. Oltiin ihan hilkulla, että kerettäisiinkö vai jouduttaisiinko odottaa tunti seuraavaa. Kun päästiin paikalle, niin kävi ilmi että ollaan ainoat ihmiset menossa maan alle. Ehkä kuitenkin oltiin oikea turistiryntäys niiden hiljaiseen tammikuuhun. Saatiin sitten ihan yksityiskierros oman oppaan kanssa, joka kertoi auliisti luolaston miljoonavuotisesta historiasta. Kyseistä luolaa tunnetaan tällä hetkellä noin 30 km verran, turisteille siitä on auki vain puolisen kilometriä. Vähän pidempiäkin seikkailuja luolassa saa, mutta ne vaatii kypärää ja haalaria - sekä ahtaanpaikankammottomuutta. Mua kävi jo vähän ahdistamaan kun noustiin toista sataa porrasta ylöspäin kuilua johon juuri ja juuri mahtui mun takapuoli. Budapestissähän on mahdollista harrastaa oikein superhulluutta ja sukeltaa luolastoissa, jotka on vielä termisen veden täyttämiä. Saan vieläkin sydämen tykytyksiä tästä elokuvasta, joten ei tulis mieleenkään lähteä veden täyttämiin luoliin, vaikka osaisinkin sukeltaa...

Semmonen minikaupunkiloma. Tai ei tuo viisi päivää ihan mikään minein ole - Budapestin pystyy helposti tutkimaan pidennetyssä viikonlopussa. Mukavan kompakti ja selkeä. Jo pelkästään arkkitehtuuri vie niin häikäisevästi historiaan ja kaikkiin niihin toinen toistaan ihmeellisimpiin tarioihin, että onhan se aika erilaista kun täällä kotimaassa. Lisäksi talvimatkailu ei ole yhtään pöllömpää kaupunkikohteeseen - saapahan olla rauhassa. Ja jos ei muuta, niin kyllä sinne kannattaa lähteä syömään ja juomaan edullisesti. Nimim. Farkun nappi ei mene kiinni.

minä sydän talvi

Täydellinen talvikeli

Jos pitäisi kuvata moitteetonta, suomalaista talvikeliä niin sen määriteltä oli eilen ja tänään aikalailla kohillaan. Sain eilen aamupäivällä epäileviä kommentteja kun tiedustelin facebookissa, että jokohan tuonne Näsijärven jäälle tohtisi mennä. Kauppareissulla kuitenkin näin useamman luistelijan, hiihtäjän, pyöräilijän(!) ja kävelijän suuntaamassa Siilinkarille, joten kotiin päästyä Ipe autoon ja menoksi. Jäällä oli aivan hentoisesti lunta - tai paremminkin kuuraa. Uskomattoman upeiksi jäätyneitä kuurankukkia, jotka helisee kuin kristallit niitä pyyhkäistessä. Jossain kohti näkyi lasinkirkas jää (ja sen alla keskimäärin 15 m syvä Näsijärvi), joka vähän nostatti pulssia, mutta kyllä se jää on jo tarpeeksi paksua - Aamulehtikin niin kirjoitti.

Tänään, taas astetta itsevarmempina, pakattiin koko perhe autoon ja mentiin nauttimaan silmiä hivelevästä auringonpaisteesta, otollisesta -13 c asteen pakkasesta ja aivan tyynestä kelistä. Perfection. En tiiä mitään parempaa Suomen talvessa kuin nämä kelit.

Paranee vaan!

Fanni-pieni oli tänään erinomaisen hauska agilitykoira. Alan oikeastaan taas nauttia tästä chihuahua-agilitystä! Kädet syyhyten selasin jo kisakalenteriakin, mutta ikäväkseni huomasin tammi-helmikuun olevan melko hiljaista aikaa kisallisesti Pirkanmaalla. Sen verran villikortti tuo kuitenkin on, ettei taida tohtia kisoihin lähteä kovin kauas. Toisaalta se yks LAGUn lahjakortti kuumottais, että jos sitä kuitenkin ajelis Karstula/Kyyjärvi-reissulla tarkastamaan Seinäjoen uuden hallin...

Illaksi treeneihin täysvarustuksessa, pakkasta oli -15 asteen tienoilla jonka vuoksi hoidin suurimman lämmittelyn hallissa. Jäähdyttely onnistuikin aika sujuvasti... Tänään treenattiin hauskaa hyppäriä, jossa suurimmaksi haasteeksi nousi rytmittäminen. Jos välimatka venyy liian pitkäksi, niin Fannin vauhti auttamatta hidastuu. Ei vaan meinaa muistaa ottaa sitä putkista mukaan, vaan sitä maksimaiseen tapaa paahtaa jo puolessa välissä kenttää menemään. Ajotusta kun viilattiin, niin jo pysyi vauhtikin parempana. Kepeillä kesti persjätön, mutta lopulta takaaleikkaus putkelle oli kuitenkin parempi rytmityksen kannalta. Takakulmaan persjättö oli huomattavasti parempi, piti liikkeen rullaavana. Supertyytyväinen oon siihen, että Fannin meno vaan parani treeniminuuttien edetessä. Yleensä se on juuri päinvastoin; eka veto on paras ja sitten vire laskee laskemistaan. Nyt miniatyyri pisti parastaan kerta toisensa jälkeen.

(Varoituksen sana videosta: kuvanlaatu on suttuinen johtuen videointivälineen, videonmuokkausohjelman ja videonlatauspalvelun erimielisyyksistä.)

UFFIt ilman U:ta

Edellinen banneri alkoi olla jo turhan syksyinen. Onhan jo tammikuun puoliväli. En voisi olla iloisempi lumesta, sen tuomasta valoisuudesta ja poskia purevasta pakkasesta! Tänään jopa paistoi ihan oikeasti aurinko - kerrassaan fantastista. Ihan vähän oli pakko ottaa muutama kuva koirista vaikka piti olla jo menossa yliopistolle. Fridalla on juoksu, joten sitä ei valokuvaukset kiinnostanu. Tai ei sitä kyllä kiinnostais vaikka ei olisikaan juoksuja. 

Viime yönä pidin Unnaa sylissä. Itse tapahtumat unessa oli jokseenkin alakuloiset, mutta se tunne kun nostin Unnan syliin! <3 Heräsin semmonen typerän onnellinen hymy naamalla. Unien kautta pääsen lähimmäksi sitä ajatusta, että Unna on olemassa jossakin. Lauantaina luuttusin lattioita ja itkin; viimeisetkin pienen pienet tassunjäljet katoaa täältä kotoa. Vaikka päivä päivältä olen jotenkin levollisempi ja vakuuttuneempi siitä, että näin oli oikein. Vasta nyt oon nähnyt ikään kuin ulkopuolisena Unnan arkielämän ja joutunut toteamaan, ettei se ollut terveen koiran elämää. Tai se kontrasti on jotenkin valtava. Huoli, stressi, pelko ja epätietoisuus - ne oli pysyvästi meidän arkea Unnan kanssa. Nyt kun jäljelle on jäänyt vain sanaton suru ja välillä niin musertava kaipaus, niin huomaan että se huolettomuus on kuitenkin tasapainoittanut arkea ihan valtavasti.

When you try your best, but you don't succeed 

When you get what you want, but not what you need

When you feel so tired, but you can't sleep

Stuck in reverse

And the tears come streaming down your face

When you lose something you can't replace

When you love someone, but it goes to waste

Could it be worse? 

Lights will guide you home 

And ignite your bones

I will try to fix you 

High up above or down below

When you're too in love to let it go

But if you never try you'll never know 

Just what you're worth 

Lights will guide you home 

And ignite your bones

I will try to fix you 

Tears stream down your face

When you lose something you cannot replace

Tears stream down your face and I

Tears stream down your face

I promise you I will learn from my mistakes

Tears stream down your face and I 

Lights will guide you home

And ignite your bones

And I will try to fix you

Erittäin hyvä merenneito

En ole pitkään aikaan ressannut mitään koetta, kisaa tms. näin paljon kuin tämän aamuista. Koiranäyttely - jaiks! Mapen ja Raidan kanssa Lahden ryhmikseen, usko meinas loppua jo moneen kertaa ennen viikonloppua. Suomalaiselle tuomarille ootte menossa?! Hullu! Raita oli kerran aiemmin käynyt koittamassa onnea tyydyttävin tuloksin, joten tälle kerralle ladattiin paineita. Tein tuossa syksyllä pientä taustatutkimusta, että Aaltosen Pirjo ei ollut neljään vuoteen jakanut bortsuille H:ta huonompaa (jos EVAa ei lasketa). Googletin kaikki H:n saaneet koirat ja oman rotunäkemykseni mukaan tein johtopäätöksiä siitä oisko meillä mahiksia vai ei. Lahteen mars! (Kaameen kallista muuten käydä koiranäyttelyssä! Sillä rahalla olis saanut jo useamman agistartin...)

Puuh. Ahdistuin jo ennen kun päästiin halliin sisälle. Joku ei-niin-rotutyypillinen (hali)berni veti meidän edellä herneet nenään, heitti uparit, päätti lähtee takasin himaan ja syödä matkalla Ipen. Onneksi omistaja sai nykästyä ajoissa ja selvittiin pienellä (ja kovakouraisella) eskimopusulla. Sisälle ahtaaseen halliin toteamaan, että siellä haisee raakasti koiranp*ska. Toinen puuh.

Katsellessa kehän reunalle kertyneitä bordercollieita totesin, että Suomestahan löytyy vaikka kuinka medibortsuja - tuolla näyttelyssä niitä oli pitkä rivi! Nartut oli oikeesti ihan taskukokoisia, olisivat varmaan mahtuneet kävelemään meidän MonsterTruckin mahan alta. Onneks avoimen luokan kaikki neljä narttua oli kohtuullisesti saman kokoisia, niin ei paistettu niin räikeästi Raidan kanssa sieltä. Luodakseni kotoisamman fiiliksen, suoritin ennen kehää "rataantutustumisen". Tunnustelin vähän askelmerkkejä edestakaisin juoksutuksessa - tekisinkö päätyyn ennakoivan valssin vai jaakotuksen?

Kehäkäyttäyminen oli maltillisempaa kuin pelkäsin, vaikka vähän se mopo keuli siellä täällä ja seisotus oli varmasti näyttelyharrastajien silmin amatöörimäistä. Niillä mentiin ja lopputuleman taisi tarkkasilmäisimmät jo huomata kuvasta (kenties joku sherlock arvasi sen jo otsikosta?). Eli enemmän saatiin kun lähdettiin hakemaan - erittäin hyvä (ellei täydellinen)! Arvostelu oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Tai olin vähän yllättynyt, ettei olka-/lapajumi näkyny sivuliikkeissä.

"Mittasuhteiltaan tyypillinen narttu. Hyvä runko. Oikeailmeinen pää, jossa hyvä vahvuus. Riittävät kulmaukset edessä, hyvä takaa. Voimakkaasti kinnerahdas takaa. Hyvät sivuliikkeet, liikkuu kinnerahtaasti takaa."  EH AVK3

Kiilattiin kilpailuluokassa vielä Raidan ohi ja oltiin kahden ERIn saaneen nartun peesissä. Mutta Raitakin sai EH:n, vaikka on paljon villimmän näköinen kuin Ipe - meillä oli ihan huippureissu! Ipen ei tarvihe enää ikinä mennä näyttelyyn. Ja kotiin päästyä pistin ensimmäisenä agivalioanomuksen Kennelliittoon menemään. (Se onnistuikin kätevästi OmaKoira-palvelun kautta netistä, mutta samalla huomasin siellä karmaisevan kohdan: merkitse kuolleeksi. Raskain sydämin klikkasin Ritan ja Unnan tiedot ajantasalle, jonka jälkeen niiden eteen ilmestyi pienen pienet ristit.)

Illaksi oli vielä tiedossa vesijumppaa. Meillä on tämmönen kuntouta lihasrevähdystä ja kasvata yleiskuntoa -projekti meneillään. Nassu lähti Milon kanssa pulikointiseuraksi ja kovin oli kaksikolla hauskaa! Uiminen on ihan superrankkaa puuhaa - varsinkin äkkiseltään kun on kesäuinneista aikaa. Tää oli Ipelle toinen kerta lyhyen ajan sisään ja huomasi jo nyt, että paremmin jaksoi. Ekalla kerralla veti ihan hapoille alta aikayksikön! Puolituntia uintiaikana kuullostaa lyhyeltä, mutta todellisuudessa piiputtaa koiran todella tehokkaasti. Ipe on ihan pähkinöinä tuosta touhusta - ei meinannut pysyä pöksyissään kun odoteltiin edellisiä uimareita pois altaasta. (Uintikuvat (c) Nastasia P.)

f r i d a 9 v

Jollain tapaa lohdullista, että elämä jatkuu ihan samalla kaavalla, vaikka meidän kohdalla se on tyystin toisenlaista ilman yhtä laumanjäsentä. Viikonloput tulee arkiaherruksen jälkeen, agi- ja tokotreenit jatkuu sekä kalenterissakin komeilevat merkkipäivät saapuu varauksetta. Ihan kuin pelastuksena, valoa pimeyteen.

Meidän rva pääministerillä on tänään juhlapäivä - Frida täyttää komeat yhdeksän vuotta. Hassua ajatella, että se on ollut osa meidän perhettä jo lähes vuosikymmenen! Frida on meidän koirista se ikivihreä, joka ei ole juuri koskaan joutunut käymään eläinlääkärissä, kirsun kulmille on ilmestynyt vain aavistuksen vaaleampia karvoja ja henkinen vireyskin tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta. Laiskin ja pulskeinhan se on aina ollut, mutta täytyyhän laumassa olla yksi siipeilijäkin. Luulen, että sen motto on 'ei piä hötkyillä'. Pieni epäilys mulla on siitä, että Fridan näkö olisi alkanut heikentyä, mutta ei kannata maalailla piruja seinille ennen kun käydään silmäpeilauksessa.

Tänään keskitytään hyvään ruokaan ja yhdessäoloon. Syntymäpäivän kunniaksi koko ministeriö saa dentastixit ilman kynsienleikkausvelvoitetta. (Fannille on jo niin ehdollistunut dentastix = kynsienleikkuu, ettei se voi uskoa saavansa sitä ilman toimenpidettä ja sen vuoksi kiertää ensin kaukaa epäuskoisena, lopulta nappaa herkun ja painelee lujaa boksiin syömään sen.) Maataan sohvalla, lenkkeillään ilman kuraisia tassuja (score!) ja maataan lisää sohvalla. Väkisinkin siinä tuntee itsensä onnelliseksi kun Frida tuijottaa leipälautasen kokoisilla silmillään ja vaatii maharapsutuksia.

Hyvää syntymäpäivää, Frida-rakas. Kiitos, että olet juuri tuollainen. <3

Pieni ikuisuus

Tänään on kulunut tasan viikko Unnan poismenosta. Viikko!? Tuntuu, että siitä on pieni ikuisuus kun Unna oli täällä. Kulunut aika tuntuu matelevan ohi ihan hiljaa ja viivytellen. Jotenkin ymmärryksen ja järjen tavoittamattomissa on se ajatus, että Unna on ihan oikeasti poissa - kuollut. Yritän pitää kynsin hampain kiinni pienimmistäkin viitteistä, jotka on yhdistettävissä Unnaan. En halua vielä pestä paitaa, joka oli yllä kun pidin Unnaa viimeistä kertaa sylissä. Lakanat pitäisi jo vaihtaa, mutta niissä on Unnan karvoja. Ruokakuppi on ollut viikon keittiönpöydällä, ikään kuin se odottaisi vielä käyttäjäänsä. Ihan kuin nämä asiat olis niitä, jotka pitää sen vielä kiinni meissä.

Kotona on ihan hiljaista. Nyt vasta tajuan, kuinka paljon elämää Unna toi arkeen. Se oli se meidän utelias yrjö, joka hiippaili perässä tutkiskelemaan, että millaisia seikkailuja olisi tarjolla. Toiveikkaana nakotti keittiössä, vaikkei siellä muita ollutkaan. Tai leikki pallolla itsekseen keskellä olohuonetta. Vaan nyt ei kukaan kipitä kylppäriin kynsienleikkausta valvomaan tai odotan suihkun ajan oven takana ja vaadi päästä syliin nuolemaan märkää leukaa. Kello 18 kukaan ei ala kilistelemään kuppiaan iltaruoan toivossa. Aamuruokaa jakaessa puuttuu se nilkan nuolija, joka lipaisi jalkaa jokaisesta kuppiin kilahtaneesta ruoasta - aivan kuin kiitokseksi.

Fanniin Unnan poissaolo on vaikuttanut surullisen paljon. Frida ja Ipe ovat ihan niinkuin ennenkin, mutta Fanni on nukkunut paljon enemmän ja ollut haluttomampi. Jos en itke Unnaa, niin saatan purskahtaa itkuun kun katson Fannia makaamassa ja tuijottamassa tyhjyyteen. Olivathan ne kaksi kuin majakka ja perävaunua, paita ja perse - ananas ja kookos. Fanni otti Unnan pennusta saakka voimakkaasti omakseen (katso video) ja oli vanhemmiten kovin suojelevainen sitä kohtaan. En tiedä, osaako koirat surra sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kyllä ylimmän ystävän poismeno jollain tavalla vaikuttaa. Fanni on ollut haluton lähtemään pihalle, vaikka normaalisti on innokas ulkoilija. Nukkuisi aamulla vaikka iltapäivään saakka ja ruokahalu on tippunut ahmatista kohtuulliseksi.

Olen pyrkinyt jatkamaan arkea ihan siinä missä ennenkin, jotta koirilla (etenkin Fannilla) olisi muutakin touhua kuin ihmetellä kodin hiljaisuutta. Ollaan lenkkeilty paljon. Matkallisesti päästään melken tuplasti kilometrejä samaan aikaan kuin ennen. Unnan kanssa lenkkeily oli melko verkkaista, etten sanoisi. Siinä ehti kävyn jos toisen tarkistaa ja ihastella perusteellisesti maisemia. Fridastakin tulee kunnon fitness-bitch kun se pääsee (frida: joutuu) hikilenkeille mukaan. Ennen sen rooli oli jäädä Unnan kaveriksi kotiin kun me mentiin sporttilikkojen kanssa vähän rivakampi lenkki. Remmikäyttäytymisessä on tapahtunut selkeä muutos. Luulen, että Unnan toistaitoisuus oli eräänlainen "riski" laumaturvallisuudelle (vrt. haavakko laumassa), jonka vuoksi sen seurassa Fannikin oli epävarma ja lipsahti herkästi remmiräyhän puolelle. Kolmistaan ovat huomattavasti rennompia ja itsevarmempia kohdatessaan vastaantulevia koiria. Nämä jutut on varmaan niitä kultareunuksia siinä sadepilvessä...

Kuva: Pinja Kumento

Ensimmäinen kuva on viimeinen Unnasta otettu kuva. Vasta jälkeenpäin näen tuosta katseesta, että se oli kipeä. Silloin halusin vielä uskoa ja toivoa parasta. Ylläpidin sitä toivoa, joka syttyi kuusi ja puoli vuotta sitten kun katselin ensimmäisiä kuvia raidallisesta pennusta. Hain eilen pienen uurnan kotiin. Haudataan Unna ja Rita vieretysten ensi kesänä. Nyt ei ole enää kuin toivoa siitä, että vielä vuosien päästä voin tuntea sen lämpimänä läikehtivän tunteen, kun näen, kuulen, haistan tai maistan jotain mikä tuo mieleen Unnan. Tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi tästä Tjäreborgin mainoksesta, jossa sukeltava pappa on kuin ilmetty Kuukkura. Nauraa tirskun kyyneleet silmissä joka kerta kun näen sen televisiosta. Unna pieni - (hyväntahtoinen) opportunisti.

Nyt on aika.

Unna (Quimihin Miss Marple) 4.8.2007 - 2.1.2014

Oon kirjoittanut tätä postia mielessäni jo lukuisia kertoja. Ensimmäisen kerran jo yli neljä vuotta sitten, matkan varrellakin muutamaan ootteeseen. Nyt kun sen todellinen aika on, en tiedä mitä pitäisi sanoa. Muuta kuin olen niin pahoillani, Unna. Ja KIITOS.

En ole koskaan kokenut näin lamaannuttavaa surua. Yritän järkeillä tätä tilannetta, koota ajatuksista kokonaisuuden, pistää muistoja järjestykseen. Mutta aina kun saan kiinni pienimmästäkin loogisuuden tuomasta turvasta, se muuttuu aivan valtavan painavaksi kivuksi ja sumentaa mielen. Heräsin viime yönä muutaman tunnin välein hukkumisen tunteeseen. Ihan kuin mieli olisi halunnut pois unen turvasta ja muistuttaa todellisuudesta; kyllä, Unna on edelleen kuollut.

Luulin, että tämä olisi helpompaa, olihan luopumistyötä tehty muutama vuosi. Henkisesti varautuminen menetykseen ei ilmeisesti tee yhtään valmiimmaksi kestää surua. Yritin jo eilen aloittaa tätä kirjoitusta, mutta tunsin fyysisesti oksentavani jokaisen uuden ajatuksen alla. Ajatus luopumisen lopullisuudesta tuntuu kestämättömältä, vaikka yritän löytää lohtua niistä vuosista joita meillä oli. Jostain kumpusi vieras pelko siitä, että Unna unohtuu. Se häviää - lakkaa vain olemasta.

Itkin eilen koko matkan Karstulasta Tampereelle. Unnan vointi oli joulusta saakka ollut kyseenalainen, nyt se oli taas selvästi kipeä. Koko talvi on käytännössä ollut isoa ylä- ja alamäkeä. Jossei se ollut huonovointinen, niin se oli ylipirteä ja vilkas. Superpallona joka paikassa kyttäämässä ruokaa tai syömässä nurkista tai pihalta kaiken suuhunsa - pikkukivistä lähtien. Tilanne tuntui kestämättömältä ja ymmärsin, että näin se ei voi jatkua. Puhuttiin jo epilepsialääkkeen lopettamisesta, mutta toisaalta sekään ei olisi ollut kuin hetkellinen helpotus - jos sitäkään. Viimeisimmästä leikkauksesta selvittyä iloitsin taas kertaalleen voitetusta läheltä piti -tilanteesta, mutta samalla jonkinlainen ahdistus jäi takaraivoon. Sitä ei tapa kyllä mikään oli ajatuksena ensin voimaannuttava, mutta vähitellen ymmärsin, että nii'in, sitä ei todellakaan tapa mikään. Vuosien varrella sitä tottuu, että on lääkkeitä ja huonoja päiviä ja huolta ja murhetta - siihen ikään kuin turtuu. Ja samalla menettää sen puolueettoman arviointikyvyn: onko tämä elämisen arvoista elämää Unnalle?

Ajoin suoraan Karstulasta Hakametsään ja toivoin, että voisin keskustella Unnaa jo vuosia hoitaneen eläinlääkärin kanssa. Luopumisesta oli keskusteltu jo joskus aiemmin ja jäin käsitykseen, ettei se lääkärin mielestä olisi huono vaihtoehto. Ikävä kyllä, lääkäri tulisi töihin vasta loppiaisen jälkeen. Soitin muutaman puhelun, keskusteltiin Henkan kanssa. Puhuin sellaisten läheisten kanssa, jotka ovat tunteneet Unnan pennusta saakka ja kysyin:  jos nyt luovutan, niin luovutanko liian aikaisin? Se oli ja on edelleen mun pahin pelko. Paikalla ollut hoitohenkilökunta oli yksimielisesti sitä mieltä, että luopumispäätös olisi Unnan historian huomioonottaen järkevä ja oikea. Kun olin saanut tarpeeksi vahvistusta sille ajatukselle, joka alitajunnassa oli kummitellut jonkin aikaa, havahduin huomaamaan kuinka oikeassa olin. Päätöksen tekeminen ei ollut enää vaikeaa, rinnassa tuntunut puristus hävisi heti kun päätös oli tehty. Jäljelle jäi vain massiivinen suru ja huoli siitä, että mitä Unna mahtoi ajatella.

1,5-kiloiseksi kuihtunut Kuukkura rauhoitettiin mun syliin, jossa se vielä tyytyväisenä kuorsasi unillaan. Kerrottiin sille kuinka paljon sitä rakastetaan ja kiitin jokaisesta päivästä. Kiitin siitä, että se jaksoi kaikesta huolimatta olla niin iloinen. Ilon kautta tai ei ollenkaan. Pyysin anteeksi, etten ollut tehnyt päätöstä aiemmin jos niin olisi pitänyt tai jos luovutinkin liian aikaisin. Käskin viemään Ritalle terveisiä. Villapeittoon käärittynä sen sydän pysähtyi, ihan hiljaa ja rauhallisesti. Ajettiin Unna itse Vernaan tuhkattavaksi, haettiin matkalla kotoa sen lempipallo kyytiin. Fanni oli tyynen rauhallinen. Aiemmin se on aina kitissyt huolissaan kun Unna on tuotu puolihorkassa kotiin lääkäristä. Nyt se haistoi pitkään ja rauhallisesti Unnaa, kävi sen viereen makaamaan ja nuoli koko matkan mun kättä.

Kotona odotti pitelemätön hiljaisuus. Oli lähdettävä Kauppiin lenkille. Kello oli vasta neljä, joten lenkkipolut oli pimeän hiljaisia. Tuon tuosta kuulin takaa lähestyvää ääntä, mutta koskaan siellä ei ollut ketään. Haluaisin ihan hirveästi uskoa siihen, että kuoleman jälkeen henki ei katoa mihinkään. Tai Unnan kohdalla ainakin sielujen kertakäyttöisyys olisi todellinen menetys, tuon sisukkaampaa, positiivisempaa ja kaikki tai ei mitään -asenteella elävää otusta saa hakea. Meillä on eilen hoitaneen eläinlääkärin kanssa yhteisiä ystäviä ja hän sanoikin, että on puheista ymmärtänyt, että Unnaa taitaa jäädä moni chihupiireissä kaipaamaan.

Yhdestä asiasta olen ihan loputtoman kiitollinen. Siitä, että Unna tuli meille. Sehän ei ollut mikään suunniteltu hankinta, yllätys itse kullekin. Kiitän Pinjaa ja Tuomoa sydämeni pohjasta, että uskoitti kitukasvuisen taistelijan Fannin ja Fridan kaveriksi. Nämä kuusi ja puoli vuotta ei oo ollu pelkkää iloa, mutta ne on opettanu arvokkaan läksyn elämästä. Suorastaan hämmentävää, kuinka suuri vaikutus niin pienellä koiralla voi olla!

Täytyyhän koiran aika ainutlaatuinen olla, jossei se opi kuudessa vuodessa kuin yhden sanallisen "tempun": ympäri. Ei istu, ei maahan, ei paikka, ei ei. Aika paljon olen kuitenkin koirien kanssa tehnyt ja touhunnut, mutta Unnan kanssa ei työkalut riittäny. Siihen ei päteny mitkään koiramaailman lait. Unnahan oli mielestään oman elämänsä toimintasankari. Ne bengalintiikerit jäi kyllä pelastamatta, mutta se sai aika monta hienoa juttua ruksittaa bucket listiltään:

En tiedä, kuinka Unnan kokoinen aukko paikataan. Toivon ainakin, että se ajan kuluessa täyttyisi parhailla muistoilla. Nyt se tuntuu vielä kolkon tyhjältä. Meillä tulee laumadynamiikki varmasti muuttumaan, jännittävää sinälläänkin olla uuden ajan kynnyksellä. Pakko uskoa parempaan huomiseen, nautti niistä hetkistä kun välähdyksen omaisesti näkee unnamaisen jutun. Aika parantanee haavat. Yritin jo viime viikolla kirjoittaa uudelle vuodelle tavoitteita ja toiveita. Kuristi kurkkua miettiä niitä, ehkä tiesin jo silloin mitä tuleman pitää. Mulla on tasan kaksi toivetta: Mitään muuta en toivo niin kovaa, kuin sitä että sinulla olisi kaikki hyvin siellä jossain. Ja se toinen toive. Tulisitpa usein käymään unissani.