Seitsemän vuoden oppikoulu

Aina en välttämättä tiedä tarkalleen mikä viikonpäivä on. Tiedän suurinpiirtein missä olen nyt ja mitä ehkä huomenna tapahtuu, ensi viikosta tai seuraavasta kuukaudesta tiedän kovin vähän. Ollaan tässä ja nyt. Tehdään hetki kerrallaan. Nautiskellaan kun siihen on mahdollisuus. Ollaan hiljaa ja paikallaan jos siltä tuntuu. Tai jos tulee pakottava tarve lähteä seikkailemaan, niin sitten mennään. 

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kesä on tuntunut kesältä. Vaikka en ole tehnyt yhtään sen vähempää töitä kuin edellisinäkään kesinä, niin päällimmäisenä on mielessä monet onnelliset ja sattumien kautta eteen tulleet tapahtumat. Yleensä kesästä jää mieleen sumea yhteenlasku työpäivistä toisensa perään ja viikonloppuisin odottavat agilitykisat. En ole kisannut kisan kisaa koko kesänä, en minkään sortin. Hetkinen, taisin valehdella! Juurihan me miehen kanssa kisattiin järvessä lötköpötköjen päällä tasapainoillen, että kumpi pystyy pyörähtämään nopeammin oman akselinsa ympäri. Se oli hauska kisa! Nauraa rätkätin niin, että hyvä etten höräyttänyt vettä henkeen ja hukkunut siihen paikkaan. Ois sitä varmaan pahempiakin tapoja kuolla.

Kesä tuo mieleen sen, kun Ipe lähti ensimmäistä kertaa uimaan ilman leluhoukuttimia. Kroolattiin yhdessä kohti järven selkää ja kuin hienoimmatkin kuviouimarit, käännyttiin synkronoidusti sanomatta sanaakaan takaisin rantaan. Tai mites se retki koirien ja perheen kanssa kun käytiin tutustumassa läheisessä saaressa joutsenperheen jo hylkämään pesään. Kahlattiin äitin kanssa mutapohjaista rantaa ja löydettiin pesästä jättimäinen muna! Minun ja äitin lakkaretki suolle oli todellinen menestys: löydettiin kaiken kaikkiaan kaksi lakkaa - toinen mulle ja toinen sulle. Yhtään enempää ei oltais tarvittukaan. 

Parhaat muistot jää hetkistä, joita ei ole suunniteltu ennalta liikaa. Hetkistä, joille on antautunut ja nauttinut siitä mitä eteen tulee. Myönnän, että olen taipuvainen uimaan vastavirtaan aina silloin tällöin. Saatan itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta tai ikävää. Mutta yhä nopeammin saan ravisteltua sellaiset ajatukset pois, joille en voi mitään. Parhaiten siihen auttaa koiramainen elämäntapa. Kun katsoo noiden pienten ja isomman huoletonta menoa, niillä ei purista kengässä mikään muu kuin se kivi jonka päälle ne juuri sattuvat astumaan. Ja sekin helpottaa noin puolen sekunnin päästä. Älä huoli, asioilla on tapana järjestyä.

Tänään on Unnan 7-vuotissyntymäpäivä. Oon pohjattoman kiitollinen siitä, että tuo pieni ja erikoislaatuinen koira tuli meidän elämään. Uskon, että Unnalla on ollut eniten vaikutusta siihen huolettomuuteen ja hetkessä elämiseen, jonka olen saavuttanut viime aikoina. Hullunkurista sanoa, että ensimmäinen kesä ilman Unnaa on ollut yksi hienoimmista. Mutta vain ja ainoastaan Unnan ansiosta. Sanoin usein, että jos Unna olisi ollut ihminen, niin se olisi se koulunpihassa huomioliiveihin puettu erityislapsi, jonka kognitiiviset taidot eivät kohtaa millään tasolla yhteiskunnan ja ikäluokan odotuksia. Mutta sen sijaan se olisi tunneälyltään ylempänä kuin mikään muu elollinen sen ympärillä. Se, jolla on niin voimakas läsnäolo ja empatiakyky, että sen seurassa tunnet jotain selittämätöntä onnellisuutta. Ja yhtäkkiä uskot siihen, että kaikki on mahdollista.

Unnan kuvasta tulee väkisin mieleen Albert Einsteinin sitaatti:

"On kaksi tapaa elää: niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä."

And the rest is up to you.

Rakkauden kesä

Radiohiljaisuus on ollut pitkä, mutta kivuton ainakin minun osaltani. Elokuu on koittanut, kesä on kulkenut kohisten eteenpäin. Meillä on kaikki hyvin. Koirat ovat viettäneet todellista sapaattikesää. Päivät ovat täyttyneet laiskasti toinen toistaan seuraavista tunneista. Isäntäväki on tehnyt kovasti töitä ja kun ei tehdä töitä niin hiljaa hissukseen kuljeskellaan pitkin Näsijärven rantoja tai läheisiä puistoja. Jokaisen mahdollisuuden tullen olemme karauttaneet Keski-Suomeen, jossa intiaanikesä antaa täydellisen laidallisen itsestään. Arki siellä on vakiintunut pihan ja rannan väliin. Ipe on uinut niin paljon, että sen varpaanväleihin lienee kasvaneen jo räpylät. 

Pienet ovat nautiskelleen olemisen sietämättömästä keveydestä. Fannilla on ollut hivenen takapakkia terveyden kanssa, mutta siitä lisää myöhemmin. Pikkumusta on alkanut harmaantua, joka on samalla huolestuttavaa ja hurmaavaa. Frida (aka rakastan-vain-isäntää) on kuorinut itsestään todellisen sydänkäpysen. Se on hirvittävän hellyydenkipeä ja jotenkin niin kovin välittävä. Aivan kuin se olisi antanut anteeksi sen, että se on jäänyt auttamatta aktiivisempien (tai intensiivisempää hoitoa vaativien) karvaeläinten varjoon. Elämä on omalla tavallaan huoletonta, vaikka mitään ruusuilla tanssimista se ei jatkuvasti olekaan. Hyväksytään epätäydellisyys ja annetaan kultareunuksen kukoistaa.

Oman raukeutensa arkeen on tuonut se todellisuus, että olen vihdoin ja viimein virallisesti kasvatustieteen maisteri. Yliopistoura on ainakin toistaseksi (never say never) takanapäin ja suorastaan henkeä pidätellen odotan syksyn ja loppuvuoden tuomia haasteita. Muutoksia titteleihin saatiin silläkin saralla, että eräänä koleana keskiviikkopäivänä, kesäkuun lopussa, juhlistimme 10-vuotispäiväämme avioitumalla Näsijärven rantakalliolla läheisten läsnäollessa. Koirat olivat tietenkin todistamassa tilaisuutta, joka vasten kaikkia odotuksiani oli kertakaikkisen kaunis, intiimi ja sadunomainen. 

Kuva: Tuomas Mikkonen Photography

Pitäkää huolta toisistanne!

Sanaton kauneus

Kuin varkain kevät on kääntynyt kesäksi. Aika kuluu, mutta sama aurinko paistaa. Tänään tuli täyteen viisi kuukautta ilman Unnaa. Jossain vaiheessa kevättä en enää löytänyt innostusta kirjoittaa blogiin mitään. Aloitin kerran jos toisenkin, mutta aina sama kuristava tunne pysäytti aikeet. Kummallinen elämä - toisaalta tämä kesän korville pääsy on tuntunut olevan yhtä myllerrysten aikaa, toisaalta tunnen olevani siellä mihin tammikuussa jäin. Istutettiin eilen perunaa ja myllättiin kasvimaata - riipaisevan tyhjältä tuntuva tilanne ilman raidallista viherpeukaloa.

Ikävän kanssa oppii elämään, yllättävän nopeasti. Kun mikään ei ole enää niinkuin ennen, on vaikea löytää itseään kirjoittamassa blogiin. On muka hirveä tarve määritellä itseään ja tätä tilannetta. Keitä me nyt ollaan ilman yhtä laumanjäsentä, ilman agilityä, ilman sitä ja tätä? Vaikka monesta ollaan luovuttu, niin tilalle on tullut jokin selittämän tyyneys - sanaton kauneus. Ihan hyvä meidän on olla näin.

Kansallispuiston kauneus

Morjesta pöytään pitkästä aikaa! Käytiin perjantai-lauantaina toteuttamassa eräs idea, joka on kypsynyt meidän molempien mielissä jo hyvän aikaa. Miksei laajentaa retkelyharrastusta syksyisistä erämaavaelluksista helpommin saavutettaviin kohteisiin? Päiväretkiä ollaan heitetty esim. Birgitan polulla, Pyhä-Häkissä ja Siikanevalla, mutta yön yli kestäviä telttaretkiä ei olla harrastettu napapiirin alapuolella sitten lapsuusvuosien. Myöpä siis pakattiin kamat perjantaina ja ajettiin Seitsemisen kansallispuistoon. Oltiin Pakkulakankaan P-paikalla klo 16 ja lähdettiin matkaan. Henkalla oli rinkassa yöpymiskamat, mulla pikkurepussa ruoat. Hienointa tässä oli se, että myös pikkuiset lähtivät matkaan - meksikolaiset elämänsä ensimmäistä kertaa telttaretkellä! 

Perjantai-illan aikana käveltiin puiston luoteisreunasta aina kaakkoisreunaan asti. Matkalla oli muun muassa vanha mylly ja lähde, josta täytettiin vesipullot. Veden saanti onkin eteläisissä kansallispuistoissa vähän haastavampaa kuin pohjoisessa, jossa voi juoda käytännössä mistä vaan vesistöstä. Seitsemisissä on lähteen lisäksi muutama kaivo, jossa vesi on enemmän tai vähemmän kyseenalaista, mutta talousvetenä ihan käypää. Lähdevesi on tietenkin ihan ylivertaista ja meidän poikkeamalla lähteellä oli hieno tuohikauhakin väsyneitä kulkijoita varten.

Leiriydyttiin Kirkas-Soljasen telttapaikalla, joka oli kauniisti pienen niemen kärjessä. Joutsenet lensivät illalla pienelle järvelle, aamulla heräsin kuikkapariskunnan lauluun. Illalla grillattiin (soija)makkaraa ja kärtsättiin vaahtokarkkeja. Ilma oli kirkas, mutta viileähkö. Yöksi oli luvattu aste pakkasta. Koirat oli illan kevyen 13 kilometrin lenkin jälkeen valmiita unten maille, heti iltaruoan jälkeen tietenkin. Ipelle telttailu onkin tuttua hommaa, pienet oli ensikertalaisiksi erinomaisia reissukavereita. Rauhoittuivat illaksi teltaan, tyytyväisinä hautautuivat untuvapussien uumeniin. Kun mekin viimein kääriydyttiin pussien sisään, niin erityisesti Fanni oli loistava lämpöpatteri. Se nukkua posotti mun pussissa aina aamuun asti, jolloin vaihtoi hetkeksi Henkan puolelle. Frida on vähän mukavuudenhaluisempi ja tykkää tutuista ja turvallisista arkirutiineista, jonka vuoksi oli vähän rauhattomampi. Mutta hienosti 9-vuotiaskin selviytyi eräretkestä - mennä kipitti omin jaloin koko reissun. Aamu valkeni jo ennen kuutta, mutta torkahdin vielä hetkeksi. Kirkas-Soljanen ei ollut aamusta kovin kirkas, koko tienoo oli sankan sumun peitossa. Sumu tosin hälveni ennen kun lähdettiin taittamaan matkaa eteenpäin.

Lauantain etappi kulki puiston länsireunaa takaisin autolle. Vajaan 17 km matkalla käytiin ihastelemassa Soljasten suoaluetta, ihmeteltiin majavan patoa, vierailtiin Koveron perinnetilalla täyttämässä vesipullot ja tietenkin pidettiin lounastauko. Lauantaina lokattiin pari geokätköäkin. Pikkukoirat oppi nopeasti, että tauon aikana kannattaa oikeasti levätä eikä nuohota itseään nuotioringissä, sitä ei tiedä kuinka pitkä taivallus on vielä edessä. Oltiin takaisin autolla klo 14 jälkeen. 22 h minivaellus oli ihana irtiotto arjesta. Meille sattui hyvät kelit - muutama raekuuro meni yli lauantaina, mutta suurimman osan ajasta paistoi aurinko. Lauantaina vastaan tuli muutamia retkikuntia, muuten saatiin olla ihan rauhassa puistossa. Muita koiria ei nähty ollenkaan.

Seitseminen oli iloinen yllätys - vaihtelevaa maastoa, paljon mielenkiintoista nähtävää. Suomalaista luontoa kauneimmillaan ja vielä näin lähellä. Erityisen mukavaa matkan taittamisesta tekee se, että muutaman kilometrin välein vaihtuu maisemat nevoista, aarniometsien kautta korpikuusikoksi. Välillä saa hikoilla harjurinteissä, välillä valua fiilistellen pitkin pitkospuita. Jokaiselle jotain. Lähiretkeilyyn pitäisi panostaa entistä enemmän, Suomessa on varmasti lukuisia upeita mestoja, joissa kelpaisi tallustella. Ehkä seuraava reissu sitten Helvetinjärvelle?

Polku uuteen

Pienen päivänsäteen

polun päähän vien.

Käsi tarttuu käteen.

Minä tunnen tien.

Kysymyksinesi

uudeksi teet sen.

Miksi virtaa vesi?

Uiko hyttynen?

Voiko hauki haistaa?

Miksi kaatuu puu?

Saako näitä maistaa?

Lahoaako luu?

Mikä on tuo sieni?

Mikä laulaa noin?

Kysy, taimi pieni!

Vastaan, jos vain voin...

Arja Karkiainen

Ollaan oltu kiireisiä ei-mitään-tekemisen kanssa

Elossa taas

Blogi nukahtaa aina silloin kun arki on täynnä elämää ja keskitytään siihen olenaiseen eli juuri tähän hetkeen. Ipe on käynyt viisi kertaa laserissa, jonkin verran se on vetreytynyt, mutta ei sillä mitään suurenmoista muutosta ole tapahtunut. Reilu viikon päästä alkaa vesijumppa. Ollaan ulkoiltu kuluneen puolentoista viikon aikana valtavasti, milloin omassa porukassa, milloin kavereiden kanssa. Hervannassa ollaan selvitetty kahteen kertaan Makkarajärven mysteeriä. Nassun ja Milon kanssa pyöritettiin itsemme niin hukkaan, ettei meinattu löytää koko järveä. Pari päivää sen jälkeen vahvuudessa oli Lea koiriensa kanssa. Järvi löytyi ja retkeiltiin pillimehujen ja suklaan voimalla aurinkoisessa kelissä.

Loppuviikko meni ihan uusiin puihin, kun sain esitarkastuksessa olleen gradun viime tinkaan korjaukseen. Mukavaahan se on sunnuntaisin käydä yliopistolla istumassa ja kirjoittamassa. Huokaus sentään, enää korkeintaan viikko niin toivon, että graduahdistus on mennyttä elämää. Eilisen kirjoitusurakan jälkeen käytiin koko perheen voimin Kaupissa. Pari tuntia vierähti, kun ihasteltiin luontoa (kaikin aistein) ja otettiin kuvia.

Torstaina oltiin Niihamassa etsimässä aikaisemmin päivällä liina perässä kadonnutta koiraa (etsintä #45). Ipe oli aivan totaalisen pähkinöinä, kun pitkästä aikaa etsittiin elävää koiraa! Oli nimittäin pikkusen erilainen työskentelyvire - takakenossa sai pidätellä nelivetoa, joka meni semmonen naanantalin aurinko naamalla, etten taas muista milloin viimeksi. Meidän alkuvuoden keikat on ollut lähes järjestäin kuolleita, kuten reilu viikko sitten taas kerran epäonnen Satakunnassa (etsintä #44), jossa Ipe merkkasi pienen metsän kiertämällä sen kolme neljä kertaa. Vaan nyt elävän jäljestys toi sen täydellisen loiston silmiin, jonka olin kerennyt jo lähes unohtaa. Aivan ihanaa oli päästellä pimeässä metsässä otsalampun turvin, kun koira tekee ihan sata lasissa töitä. <3

Perjantai-illan tokot jäi välistä kun jatkettiin edellisen illan hommia (etsintä #46). Tällä kertaa Sari lähti ensin Lyylin kanssa varmistamaan meidän eilisiä tulkintoja ja kovin selväksi kävi, että Ipe oli ihan oikeassa. Meillä oli olettamus, että koira olisi jäänyt kiinni liinastaan, joten tehtiin normaalista poikkeava toimintasuunnitelma ja lähdin Ipen kanssa Lyylin jäljestyksen jälkeen rajaamaan aluetta toisesta ilmansuunnasta. Tarkoituksena oli selvittää, oliko koira mennyt Toimelantien yli Kauppiin päin vai ei. En oo ennen kokeillut alueen tietoista skannausta, mutta Ipe oli ihan kartalla hommasta ja lähti Toimelantie sahaamaan etelään päin. Haki ja haki jälkeä, teki paljon pistoja molempiin suuntiin, mutta palasi aina takaisin tielle ja jatkoi etsintää. Kunnes sitten otti varman kulman kohti Niihamaa ja sitten mentiin taas tukka putkella lähes tunnin verran. Päädyttiin Soukonvuoren alle, jossa teki lopulta todella painokkaan ilmaisun eikä suostunut etenemään. Pimeys jo alkoi laskea, joten en lähtenyt kovin laajasti haravoimaan aluetta. Palattiin takaisin autolle, joka ystävällisesti jumahti mutavelliin kiinni. Yksin metsätien päässä pimeällä, auto jumissa...hmm. Onneks metsästä tuli vielä kaksi otsalamppuista lenkkeilijää, jotka työnsivät meidät pois pälkähästä. Näkisittepä, kuinka rapainen pirssi on... Lauantaina aamupäivällä sain yliopistolle ilouutisen. Koira oli löytynyt jumiutuneena, mutta hyväkuntoisena Soukonvuoren tienoolta.

Etsintähommat jatkuu ensi viikolla, kun käydään tarkistamassa yksi lupaavan oloinen näköhavainto karkurista, joka on ollut jo vuoden päivät reissussa. Toivotaan, että kyseessä on pitkään maan alla ollut karkuri. Nyt kun kevät on koittanut ja lumet sulaneet, niin Fannin etsintäharrastus voitaisiin taas aktivoida. Minimaasturille muutama alkeisjälki, ehkä talven tuumailu on tehnyt hyvää.

May the force be with you

Ollan oltu tosi kiireisiä, kun Ipe aloitti Jediopinnot Star Wars Akatemiassa, pääaineena laserointi. Hekoheko. Tänään ja maanantaina on mursu ollut laseroitavana - perjantaina jatkuu. Ja ens viikolla lissää. Korkea tason lasereita ei kamalasti ole Tampereella, joten ollaan jouduttu käymään Veterissä (vai mikä Animagi se nykyisin onkaan) - eläinlääkäriasema, jossa en normaalisti käy. Hommat on onneksi hoituneet oikein kivasti, laseroinnin suorittaa hoitaja ja aikaa menee vain kymmenisen minuuttia. Ipe vaikuttaa nauttivan toimenpiteestä, silmät alkaa lupsaa melko nopeaan.

Ollaan lenkkeilty ihan normaaliin tapaan, tuo kun on kovin rauhallinen kulkija silloin kun ei ole isompia kavereita mukana - mennä jolkottaa edestakaisin. B-vitamiini tankkaus on käynnissä, samoin öljyillä lutrataan huoletta. Back on tracki on niskassa päivittäin. Vesikävely alkaa lähitulevaisuudessa. Hiljaa hyvää tulee.

Sillä välin - olkoon voima kanssanne.

Ps. Jos haluatte todella voiman luoksenne, niin suosittelen lämpimästi liittymään Huolettoman huhtikuun -kampanjaan. (Löytyy facebookista tuolla nimellä, jos linkki ei toimi.) Kyseessä on Ong Namo -joogakoulun ilmainen hyvinvointikampanja. Oon käynyt tuolla koululla tammikuusta saakka ja voin kertoa, että elämä ei näytä enää samanlaiselta kun on löytänyt kundaliinijoogan. Älkääkä peljätkö mitään guruhörhöilyä, kundaliinijoogassa ei kummarreta kuin omalla sisäiselle gurulle. 

Piilopirtissä

Pakattiin tyttöjen kanssa kamat ja lähdettiin eilen viikonloppuevakkoon isovanhempieni mökille. Henkalla on kaupungissa kämpällinen äijiä viettämässä iloista viikonloppua, joten koin parhaaksi väistyä takavasemmalle. Ennen lähtöä käännyttiin tokotreeneissä paikkamakuussa ja häiriötreeneissä. Onnistuttiin oikein hyvin, häiriköimään ainakin. Ipellä hyppäs kaikki inkkarit kanootista, kun heitettiin noutokapula ja sitä ei haettukaan välittömästi.

Maaliskuinen viikonloppu mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä eikä sisävessaa on sujunut oikein hienosti. Täällä pääsee hyytävän lähelle semmoista pysähtyneisyyden tunnetta. Ihme kyllä, ei pelottanut yhtään paljon hipsiä iltapissalle huussiin. Mulla oli otsalamppu ja koirat piti selustan. Tänään oli aurinkoinen, joskin tuulinen päivä. Käppäiltiin aamupäivällä metsätien vartta, matkalla koirat ihastuttivat niitä harvoja mökkinaapureita, jotka ovat jo kesää tekemässä tiluksillaan.

Ollan otettu varsin rauhallisesti, nautiskeltu auringosta kuistilla ja ihmetelty pikkulintuja. Jäälle ei ole enää asiaa, muttei vielä ole oikein uintikelikään - Ipen mielestä olis ihan hyvin voinut jo uida, ranta oli ainakin 40 senttiä auki... Oon aika tuhdissa flunssassa, joten tämmöinen joutenolo ja rauhallinen käpyttely sopii oikein hienosti kuvaan. Herkkuja on tietenkin kassi tolkulla mukana. Päivähän ei voi olla kuin hyvä, jos on ennen puoltapäivää syönyt jo puolikkaan suklaalevyn. Äsken söin jätskipönikän lopun lusikalla, joka maistui vielä päivälliseltä kuhakeitolta. Jääkaapissa on intialaista noutoruokaa. Namaste.

Alkuillasta ajettiin läheiselle Pukalan retkeilyalueelle, jossa laskeva aurinko maalasi metsän kauniiksi. Kaikkialla oli ihan hiljaista, maasto oli vaihtelevaa ja koiratkin vain jolkotteli rauhallisesti menemään. Vaikka viikonloppu on sujunut kovin lungisti, niin hyvin tyytyväiseltä jokainen tuhiseva kääryle vaikuttaa juuri nyt. Ipe otti justiinsa takajalat kainaloon unikaveriksi. Muistakaa välillä hengittää oikein syvään ja rauhallisesti.

Usko koetuksella

Edellinen posti oli kovin iloinen. Haluan uskoa, ettei onnellisuudesta rankaista, mutta tuntuu kyllä vahvasti siltä, että ollaan saatu karmalta oikein mennen tullen bitch slappia. Viime perjantaiksi sain Ipelle äkkilähtöajan Piiralle. Meidän ja Piiran edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt tovi, joten oli mukava käydä kuulemassa hänen ajatuksiaan pitkästä aikaa. Pääsin täystenttaukseen marraskuisesta loukkaantumisesta ja sen jälkeisestä kuntoutuksesta. Turns out, tuo kaveri ei olekaan niin hyvässä jamassa kun olen luullut toivonut. Ei kykene seisomaan staattisesti oikeassa asennossa pitkään, kääntyy banaanille, vasemman puolen selkälihakset joutuneet hurjasti kompensoimaan oikean puolen vammaa, oikea pieniolkalihas surkastunut tiehensä...ihan vain muutamia asioita mainitakseni. Tuli aikalailla lunta tupaan - Ipen tiipii vuotaa.

Ultimaattisin ongelma lienee se, että oikea etunen on ehkä pahin mahdollinen vamman paikka Ipelle. Sen vuoksi, että sen ikuisuusongelma on heikko vasen takanen. Nämä kun yrittävät siellä kompensoida toinen toistensa epätäydellisyyksiä, syntyy yhä suurempi ongelmavyyhti, joka enemmin tai myöhemmin räjähtää käsiin. Vaikka kysehän ei missään nimessä ole siitä, etteikö vammaa olisi yritetty hoitaa tässä neljän kuukauden aikana. Onhan sitä syynätty ja huollettu, ihan röntgenpöytää myöten. Nyt ollaan vaan (taas vaihteeksi) sellaisessa tilanteesta, että pitää mennä ns. back to basics ja rakentaa sille uudestaan oikeanlainen tapa käyttää kroppaa. Suunnitelma on selvä. Agility jäihin, laserilla kireys/kipu pois ja sen jälkeen vesikävelyyn kasvattamaan sitä olkalihasta. Hyvä siitä vielä tullee. En tosin tiiä tuleeko agilitykoiraa, mutta hyvä kuitenkin.

Sitten yks toinen pieni muhkura tässä elämän soljuvassa virrassa. Se Fannin kyljestä poistettu nimittäin. Maanantaina tuli soitto eläinlääkäriltä, patologin terveiset ei olleet ihan sitä mitä lähdettiin havittelemaan: pahanlaatuinen kasvain. Onneksi kuulemma sieltä hyvälaatuisimmasta päästä eli solukoltaan tasalaatuista ja kiinteää. Ongelma on se, että tämän tyyppisen kasvaimen poistossa tervettä kudosta pitäisi poistaa 20mm marginaalilla, mutta koska se oli Fannin kyljessä niin kudosta saatiin vain 5-1mm marginaalilla poistettua. Se kaks senttiä kun olis ollut jo sydämessä saakka. Seurataan tilannetta, uusiutuvat kasvaimet poistetaan heti niiden ilmestyttyä.

Mitäpä tähän nyt muuta sanoisi kuin keep calm and carry on. Ei auta itkupotkuraivarit, ei auta stressi ja loputon huoli, ei kaiken kieltäminen, ei synkistely. Sen vuoksi olen päättänyt lähestyä asioita samalla zen-mielentilalla kuin Fanni yllä olevassa kuvassa. Nautitaan siitä mitä meillä on, ei murehdita siitä mitä meillä ei ole. Elämä on nyt, ei huomenna.

Yli läikehtivää onnea

Aurinkoinen keskiviikko. Kaikki ainekset katastrofiin, mutta jotenkin tuo aurinko tekee kaikesta niin paljon kauniimpaa. Tänään on ollut onnellinen päivä - elettiin hetkessä, ei huolittu tulevasta.

Aamu alkoi matkalla eläinlääkäriin. Fanni kävi maanantaina näyttämässä kyljessä olevaa (ja yhtäkkiä kasvanutta) pattia lääkärille, joka totesi että kanttaisi ottaa se pois - ei vaikuta rasvapatilta. Niimpä me otimme ensimmäisen vapaan leikkausajan tälle aamulle ja pistettiin Fannin unten maille toimenpidettä varten. Se simahti äkkiä ja jätin sen luottavaisin, joskin hieman jännittynein mielin klinikalle. Kävin sillä välin kaupassa ja poikkesin hakemaan koirille ruokaa. Hakemani MUSHin Vaisto-pullat oli Wuffilla synttäritarjouksessa 2,90€/pussi - score!

Heitin ruoat kotiin ja palasin eläinlääkäriin odottamaan Fannia kotiutettavaksi. Siinä istuessa ja ihmetellessä enkeli käveli odotushuoneeseen. Tai ei se mikään oikea enkeli ollut, mutta melkein. Sisään tassutteli täynnä elämää pienen pieni ja maailman kaunein pentu, nimittäin münsterinseisoja! Tulivat istumaan viereiselle penkille ja minä tietenkin ensimmäisenä utelemaan, että onko tämä ihanuus münsteri. Kun omistajat hämmentyneenä siitä, että joku ylipäätään tietää münsterin ja vieläpä tunnistaa se, nyökyttelivät hyväksyvästi, niin sitten se iski - Niagaran putous! Niin sponttaani ja kutsumaton itku, että hämmennyin itsekin omaa reaktiotani. Omistajat olivat oikeutetusti vielä enemmän hämillään kun tuntematon ihminen itkee ja sopertaa onnesta ymmyrkäisenä pennun nuolessa naamaa keskellä kiireistä eläinklinikan aulaa. 

Kun vihdoin sain jotain järkevää ulos suustani, niin sain puolusteltua käytöstäni kertomalla Ritasta ja rakkaudestani rotuun. Ymmärsivät luonnollisesti tilanteen. Aivan kertakaikkisen käsittämätöntä, miten ilahduttavaa pennun näkeminen oli! Suupielet korvissa hymyilin autuaan onnellisena samalla kun se pikkutirriäinen puri pirajahampaillaan mun sormia. Ja ne korvakarvat! <3 Koko tämän tunteikkaan tilanteen kruunasi se, että 1+1 laskiessa hoksasin heidän olevan tutun tuttuja, henkilöitä joiden münstereistä olen kuullut eräältä kaveriltani jo aiemmin.

Hetken päästä kuulinkin hoitajalta, että Fannin leikkaus oli sujunut todella hyvin. Anestesiassa ei ollut mitään ongelmaa, patti oli saatu kokonaisuudessa pois patologille lähetettäväksi ja Fanni oli heräillyt rauhallisesti. Pian se tötteröpää sieltä saapuikin ja lähdimme huilaamaan kotiin. Mennessäni huikkasin uusille tutuille, että kiitos kun teitte mun päivän! 

Fanni on ollut kotona vähän kuutamolla (katso yllä oleva kuva). Hivenen levoton, mutta rauhoittuu syliin. Illalla kun me oltiin Ipen kanssa treeneissä niin se oli vähän itkeskellyt, mutta nukkunut kuitenkin suurimman osan ajasta. Ruoka maistuu ja intoa olisi jo hyppiä sohvalle, joten sikäli ihan hyvältä vaikuttaa. Sitten vaan ootellaan peukut pystyssä patologin terveisiä.

Ipe pääsi ensi kerran sitten syksyn yksinoikeudella treeneihin, jonka kunniaksi käytiin Birgitan polulla alkulämmittelemässä oikein tunnin verran. Pari astetta pakkasta, aurinko paistoi, maasto oli kuiva ja ketään ei näkynyt missään - täydellistä. Kamerakin oli mukana ja pienen lammen rannasta löydettiin ihanan kuvauksellinen sijainti, jossa Ipe sai leikkiä hanskalla ja minä otin kuvia. Nämä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma pysähtyy ja kaikki paha katoaa hetkeksi. 

Treeneissä tehtiin hyppyrataa viime viikonloppuisten Berglundin kisaratojen innoittamana. Vauhdikkaita päällejuoksuja ja takaakiertoja. Höystettynä suorilla putkilla. Ipen kanssa mentiin viimeisenä (medirimoilla), joten meillä oli ruhtinaallisesti aikaa paneutua siihen näin odottelen rauhallisesti-projektiin - mutakakun lomassa, sillä saatiin herkutella Luun nollavoiton kunniaksi. Mukavastihan se sujuikin, kun viitsii nähdä vähän vaivaa - se odottelu nimittäin, mutakakkuun ei tarvinnut nähdä kamalasti vaivaa. Namipalkkailua rauhallisista hetkistä ja kun kierrokset alkoi nousta, niin välittömästi käy-käskyllä maihin. Nollatoleranssi haukkumiseen. Tuo pörrö on kyllä aika kiitollinen, kun se uskoo kovin vähällä - sen kanssa ei tarvi lyödy päätä kovin montaa kertaa seinään. Hyvä siitä taas tulee. 

Radalla se toimi lähes yhtä hyvin kuin ajatus. (Huom. Ajatuskin pätkii joskus.) Yhden kerran sain sen luikahtamaan ohi päällejuoksuhypystä, muuten se otti ne kovin huolella. Se haki hienosti putket, joihin heitin jo kovasti toiseen suuntaan juostessani ja oli iloinen kulkupeli. Yksi rytmityskohta vaati vähän hiomista, mutta rivakkaalla persjätöllä sen sai hanskattua paremmin ja kontrolli säilyi. Tuntuu se vaan niiiiiin hyvältä tehdä taas agilityä tuon kanssa. Ihan kuin olis kotiin palannu.

Illalliseksi koirat sai ruokiinsa ennenkuulumattomat herkkuhöystöt, kun paistoin niille kuhafileitä, jotka löytyi pakasteinventaarion jäljiltä kun päivällä mahdutin niitä Musheja pakkaseen. Jostain perukoilta paljastui sinne unohtuneet kalafileet, jotka oli aavistuksen kyseenalaisia ihmisruoaksi. Koirat olivat onnellisia, eivät kyseenalaistaneet.

Good spirits

Fotos: Katarina Kastrau / La Fleur La Reux Photography

Happy thoughts: Pinterest